Muistopäivä

Taas on se aika vuodesta kun vietämme kuolleiden lasten muistopäivää. 

Pikkusiskot olivat niin tärkeinä eilen illalla, kun lähdimme viemään callunoita haudalle. Heille on ollu tärkeää, siitä saakka kun ovat osanneet puhua ja tehdä asioita olla mukana kun haudalle viedään ja käydään istuttamassa jotakin. Joka kerta molemmat myös pyytävät, että otetaan kuva kun he seisovat hautakiven takana. Mutta edelleen mietin, mitä he oikeasti ymmärtävät, miksi me siellä käydään. Molemmat jopa meidän kaksivuotias puhuu veljestään nimellä. Heille haudalla käyminen on asia siinä missä kaikki muutkin jutut ovat asioita, ei mitään kummallista. 

Sosiaalinen media täyttyy tällä hetkellä erilaisilla haastatteluilla ja jutuilla, joissa käsitellään lapsen kuolemaa. Ennen oman lapsen kuolemaa, sitä ei juuri ole huomannut tai siihen ei ole kiinnittänyt huomioita, mutta nyt huomaa kun muistopäivä lähenee alkaa media täyttymään tarinoista. Tositarinoista, tarinoista joita kukaan ei haluaisi lukea tai ainakaan ei haluaisi, että ne ovat oikeasti tapahtuneet. Minun haastattelun pohjalta on myös tehty kirjoitus, jonka voi käydä kurkkaamassa täältä.

Olen äiti kolmelle vaikka välillä tulee sanottua ääneen, että minulla on kaksi tytärtä. Mutta se on toisaalta totta, en vain mainitse poikaani silloin. Joka kuitenkin mielestäni olisi ansainnut tulla mainituksi. Aina kun jätän mainitsematta poden syyllisyyttä siitä, mutta aina vain tilanne ei ole sellainen, että tekisi mieli kertoa kuolleesta lapsesta. Vaikka usein hänestä puhun ja mainitsen hänet. Olenhan minä ylpeä ja kiitollinen pojastani. Hän on hirveästi opettanut minulle asioita elämässäni. Eilen ajattelin ensimmäistä kertaa, että hei me ollaan viisihenkinen perhe. Niin meidän perheeseen kuuluu viisi vaikka neljä vain ovat läsnä. Jotenkin vain olen aina ajatellut, että minulla on kolme lasta, mutten ole ajatellut kuinka monta meidän perheeseen kuuluu.  

Toivon, että poikani tuntee ja tietää, sen etten häntä koskaan unohda ja rakastan häntä yhtä paljon kuin tyttäriänikin. <3 Sydämestäni hän ei koskaan katoa. Reilu vuosi sitten hänen kätensä on "piirretty" käteeni. Hänen kätensä uovat ja viivat ovat ikuistettuna kädessäni, eivätkä koskaan lähde minnekkään minusta. <3 

Viisi vuotta

Nyt se on ohi. Esikoisen viisivuotissyntymäpäivä. Päivä sujui kaikin puolin hyvin. Leivottiin kakku, jota koskaan aiemmin en ole suostunut tekemään, on tuntunut väärältä tehdä kakku kun itse sankari ei pääse paikalle juhliinsa. Mutta nyt tuntui siltä, että nyt sen voisi tehdä. Vietiin kukkia isoveljelle sekä tytöt ja heidän serkkunsa saivat viedä vielä autot "lahjaksi". 

Olin jotenkin ennakkoon ajatellut, että tuo synttäripäivä on todella raskas ja jännittänyt ja ehkä vähän stressannutkin sitä etukäteen. Mutta kaikki sujui hyvin ja päivän jälkeen tuntui siltä, että se harmaa verho on taas vedetty silmien edestä pois. On jotenkin mielenkiintoista mutta samalla pelottavaa kun miettii ja pohtii miten se oma mieli toimii. Osaan jo itse huomata milloin minulla on vaikeampaa ja harmaampaa, kun taas huomaan milloin on helpompaa ja niin sanotusti normaalimpaa taas olla. Todennäköisesti elämäni tulee menemään tästä eteenpäin samaa tietä kulkien, välillä helpompaa ja välillä vaikeampaa. Lapsen menetys tulee kulkemaan aina kanssani, ei sitä surua pysty hautaamaan sinne hautaan mukaan vaan se kulkee sydämessä mukana. Joka vuosi erilaisena. 

Yksi kerta kysyin tässä mieheltäni, että miksi me juuri saimme tämän tien kuljettavaksi? Miksi me emme vain voineet saada esikoista kotiin elävänä? Miksi jonkun pitää kokea vauvan kuolema? Mutta ei näihin kysymyksiin vain ole minkään näköistä vastausta. Enkä aina jaksa pitää totena lausetta, että jokaiselle annetaan kannettavaksi sen verran kuin jaksavat kantaa. Ei, en olisi jaksanut ottaa kannettavaksi lapsen kuolemaa. Se on kuitenkin hyvin kokonaisvaltainen raskas kuorma. Sellainen mitä muut ei enää nää tai muista, mutta itse sen kyllä tunnet ja tiedät. Enkä syytä lastani tästä mitenkään, tuskin hän vanhemmilleen olisi halunnut tälläistä antaa, uskon koko sydämestäni, että hän olisi halunnut meidän luokse tulla jos siihen olisi mahdollisuus annettu. Olen ylpeä mitä hän on minulle opettanut. Hän teki minusta äidin, pieni täydellinen täysin terve poikani. 

Keskimmäisellä on ollut kauhea kuolemankaipuu vai miksi sitä sitten kutsuisi. Hän haluaa kuolla koska haluaa nähdä isoveljensä. Nyt hän on hyväksynyt sen, että kun on vanha vanha mummo jo itse, niin sitten pääsee näkemään isoveljensä. On raastavaa kun lapsi sanoo haluavansa kuolla. Kun kuoleman loppullisuutta ei kuitenkaan ymmärrä loppuun saakka, vaikka sen ymmärtääkin, ettei isoveljeä ole mahdollista nähdä ilman kuolemaa. Nämä on näitä vaikeita keskustelun aiheita lasten kanssa. 

Kun sä et vaan aina jaksa...

Ihan kohta on viisi vuotta aikaa siitä kun elämäni suunta muuttui täysin, siitä mihin olin sen kuvitellut menevän. Onnellisen vauva arjen sijaan tuli synkkä musta aukko. Viisi vuotta on monelle jo niin pitkä aika, että kaikki on unohdettu, arvet ovat kiinni ja haalenneet. Mutta mun täytyy sanoa, vaikka mä jo voin todella paljon paremmin kuin vajaa viisi vuotta sitten tai viime kevään totaalisen itsensä jaksamisen loppuun kulumisen jälkeen, niin silti mä toivoisin, että tää aika pysähtyis hetkeks. Edes pieneks hetkeks et mä saisin levähtää ja olla miettimättä eteen- tai taaksepäin. 

Mun esikoiseni täyttäisi ihan kohta viisi, jos kaikki olisi mennyt toisin. Mulla olis täällä se jota voisin kutsua esikoiseksi. Tyhjä aukko sydämestäni olisi täysi. Olisin saanut tänään halata poikaani ja toivottaa hänelle hyvää nimipäivää! Sen sijaan joudun viemään kukat haudalle ja toivoa, että rakkauteni yltää sinne missä rakas poikani on. Hän saisi tuntea kuinka paljon häntä rakastan. 

Tänään on esikoiseni ja keskimmäisen lapseni nimipäivät. Keskimmäinen sai kerhokavereilta nimppariyllätyksiä. Yksi äideistä toivotti myös hyvää nimipäivää esikoiselleni, tämä lämmitti pitkään aikaan sydäntäni todella paljon. <3 Ihanaa tunsin olevani ylpeä äiti, minun poikanikin muistetaan. <3

Mietin välillä onko minulla enää oikeutta surra lastani, koska kohta on se viisi vuotta täynnä syntymästä ja kuolemasta. Mutta eihän kukaan lakkaa rakastamasta elävää lastaankaan viiden vuoden jälkeen, tai en ainakaan usko, että lakkaisi, en tiedä. Joka tapauksessa, on minulla oikeutta tai ei, niin sille en mitään mahda, että se suru, tuska ja ikävä hiipii silloin tällöin luokseni. 

Mietin tässä vaan sitä, että kun nimipäivä sai tunteet näin kovasti pintaan niin, mites sitten kun se syntymäpäiväkin koittaa muutaman päivän päästä?!? No sen näkee sitten, jo aika pian.

Isoveli

Meillä on viime päivien aikana ollut isoveli jutuissa mukana enemmän kuin ennen. Tai oikeastaan isopikkusisko juttelee hyvin paljon isoveljestä. Ryhmä hauta kun näkee jossain hän muistaa aina kertoa kuinka vei isoveljelle Rollen.  Ja muutenkin hän juttelee monissa lauseissaan isoveljestä.

Eilen tulin tyttöjen kanssa äitini luota kotiin, sammutan auton pihalle ja isosisko takapenkillä sanoo haluavansa mennä isoveljen luokse. Kysyn häneltä tahdotko mennä isoveljen haudalle? Vastaus on selkeä kyllä hän tahtoo.. 

Illalla olimme menossa nukkumaan, isosisko halaa jokaista perheen jäsentä tapamme mukaan ja antaa suukon. Hän katsoo isoveljen kuvaa, toivottaa hyvää yötä ja suukottaa kuvaa kohden. Äidin ja isän silmäkulmat kostuvat.

Olen hyvinkin paljon miettinyt viime päivinä, sitä että mitä isosisko luulee sen isoveljen olevan. Isoveli on hänelle ainakin hautakivi ja vauvakuva. Kuin paljon kohta 2,5 vuotias oikeasti voikaan asiasta ymmärtää. Sitä en osaa sanoa, eikä isosiskokaan osaa sitä minulle kertoa. Sen tiedän, että isoveli on todella tärkeässä asemassa tällä hetkellä hänen elämässään. <3

Kuolleiden lasten muistopäivä

Viime viikon perjantaina vietimme kuolleiden lasten muistopäivää. 

Meillä on tapana edeltävänä päivänä käydä viimeistään istuttamassa callunat ja viedä lyhty.

Tänä vuonna isompi pikkusiskoista tahtoi lähteä mukaan. Viime päivinä hän on alkanut puhumaan enemmän veljestään ja katselee veljensä kuvaa kotona useasti. Ennen kuin lähdimme haudalle meni hän huoneeseensa etsimään ryhmä hau lelujaan. Hän olisi halunnut viedä ne isoveljelle. Minä tylsänä äitinä kielsin ja sanoin isoveljen näkevän taivaasta kun hän leikkii niillä ja että isoveli tietää, että hän olisi ne antanut hänelle. Tämä riitti pikkusiskolle. Kunnes seuraavana päivänä hän kertoi kummitädilleen ettei saanut niitä viedä isoveljelle. Tämä selkeästi oli hänelle iso juttu ja tärkeä, ja mitä minä äitinä tein en antanut lapsen viedä niitä isoveljelle. Selitin taas samat jutut. Koittaa seuraava päivä ja hän taas ottaa puheeksi kun ei niitä saanut viedä isoveljelle, sovimme että kun seuraavaksi menemme kauppaan hän saa ostaa isoveljelle oman ryhmä haun. Koittaa maanantai ja olemme olleet mummilla yökylässä ja ehdotan hänelle aamupala pöydässä, että mitä jos menisimme käymään kaupassa. Hän silmät kirkkaana sanoo: joo, ostaa ryhmä hau isoveljelle! Menimme kauppaan ja hän sai valita isoveljelle oman ryhmä haun. 

Tänään veimme sen isoveljelle. Pikkusisko kantaa ryhmä haun Rollea kädessään koko matkan ja puristaa sitä kovasti. Haudalle saavuttaessa hän alkaa kiirehtimään nopeammin ja menee ensimmäisenä lyhdyn luo laittamaan Rollen lyhtyyn.

Tämän äidin sydän tunsi suuren rakkauden ja ikävän. Mietin taas mielessäni, miksi? Miksi esikoiseni piti lähteä luotamme pois?

Kaikki hyvin

Meillä on kaikki hyvin. Vauva valloittaa joka päivä sydämmemme uudestaan ja uudestaan. Melkeinpä joka päivä huomaa hänen muuttuvan silmissä. Isosisko valloittaa ihanilla jutuillaan joka päivä. Ihanaa kun hänestä on tullut tarinan kertoja. Autossa laulaminen, voiko suloisempaa olla kun taapero laulaa lasten laulujen tahdissa. Tunnen olevani hyvin onnellinen kun saan nauttia näiden kahden ihanan tytön seurasta päivittäin ja onhan se mieskin ihana. <3 

Mutta miksi kuitenkin on se toinen puoli sydämessä, se joka ei voi hyvin ja tuntee väsymystä ja pahaa oloa. Yritän viimeiseen saakka sitä piilotella, mutta en kuitenkaan kokonaan pysty siinä. Viime päivinä, olen tuntenut kamalaa ahdistusta ja surua poikani menetyksestä. Mutta miksi se ahdistus palasi taas näin reilun kolmen vuoden jälkeen. Olinko liiaksi unohtanut jo sen pahan olon ja sen piti tulla muistuttamaan minua. Vai onko tämä osa sitä kuuluisaa suruprosessia. Koska se loppuu?! Vai olenko siinä koko loppuelämäni. Minun on tosi vaikea myöntää ensinnäkin itselleni, että minulla on paha olo, mutta vielä vaikeampaa sitä on myöntää muille. Näin on ehkä helpompi asia myöntää kirjoittaen. Vaikka en tiedä uskallanko tätä kuitenkaan julkaista... Ja jos nyt luet tätä niin, mietin varmasti oliko kuitenkin huono idea!!!

Olen jo muutamien viikkojen aikana huomannut väsymystä ja sitä, että saatan pidättää kyyneleitäni. Vaikka minulla ihan oikeasti on kaikki todella hyvin, enkä toivoisi tällä hetkellä mitään mikä olisi toisin. Tai sen yhden asian kyllä, mutta kukaan ei pysty lastani henkiin herättämään. Toisinaan vaan tuntuu niin turhan raskaalta tämä oppikoulu mikä minulle on määrätty. Ja välillä tuntuu pienikin väärin tehty asia, siltä että koko maailma romahtaa... Mutta silti tahdon olla muille se vahva ihminen, en tahdo muiden näkevän kyyneliäni. Siksi myös välttelen kertomasta mitä minulle ihan oikeasti kuuluu.. Jos vaan uskaltaisin niin ehkäpä sanoisin, että muuten menee tosi hyvin, mutta tällä hetkellä on lapsen menettämisen tuska taas nostanut tunteita pintaan. Luulen, osaksi sen olevan vauvan vuoksi. Nään taas alusta saakka sen kaiken minkä menetin poikani kanssa. Älkää ymmärtäkö väärin kuitenkaan. Rakastan pikkusiskoa koko sydämestäni ja todellakin olen hänet halunnut eläämääni ja en todellakaan halua häntä menettää. Koko ajatuskin siitä saa kamalan ahdistuksen aikaan. En koskaan enää halua kokea oman lapsen menetystä. Yksi asia myös miksi suren taas poikani menetystä on myös se, että en ole varma saammeko enää lapsia ja näin ollen en ehkä koskaan tule saamaan elävää poikaa. Välillä mietin, oliko se jokin rangaistus siitä kun kuvittelin odottavani tyttöä kun odotin esikoista, ettei minun kuulu saada elävää poikaa. Tämä on kauheaa kun mieli miettii tälläisiä asioita, vaikka kuitenkin järki sanoo, että se on typerää. 

Mietin myös yksi päivä onko oikeutta surra näin vahvasti vielä kolmenkin vuoden jälkeen. Vai pitäisikö osata omat tunteet haudata. Mutta eihän se tosiasia koskaan katoa minnekkään, että yhdestä lapsestani olen aivan liian aikaisin joutunut luopumaan. Niin rakas ja täydellinen esikoiseni. <3

Mutta loppujen lopuksi kuitenkin kaikki on hyvin, niin hyvin kuin voi olla. Kyllä tämä taas tästä helpottaa kun saan purkaa ajatukseni tänne. Toivoen taas ettei kukaan liian läheinen lue tai ainakaan ota puheeksi, että on käynyt lukemassa näitä mun iän ikuisia itkupotkuraivari vuodatuksia. Mutta siis oikeesti kyllä mulla on kaikki hyvin. :) 

Mihin se eka kuukausi oikein meni...

Vauva on jo kuukauden ikäinen. Mihin se aika oikeen katoaa?!? 

Me ei olla oikeestaan mitään ihmeellistä tehty edes ja silti aika menee ihan liian nopeasti. Molemmat tytöt ovat tosi kilttejä. Isosisko on alkanut näyttämään viime päivinä hellyyden osoituksia vauvaa kohtaan ja tahtoo hoitaa. Jos ei oikeaa vauvaa niin sitten nukkeja. Kopio kaiken meiltä vanhemmilta, hoitaa siis omaa vauvaansa niin kuin me hoidetaan oikeaa vauvaa. Välillä oikein ihmettelen miten kaksivuotias voi niin sujuvasti leikkiä nukella ja tehdä ihan kaikkea samalla tavalla kuin me aikuisetkin. Eikö kaksivuotiaankin kuuluisi olla vielä ihan pieni?!? :) 

Isosisko on taas alkanut puhua minusta äitinä ja miten ihanaa se onkaan kun hän tulee ja sanoo äiti. Sydän sulaa joka kerta. Äiti oli neidin ensimmäinen sana, mutta viimeisen puolen vuoden ajan hän on päättänyt olla sanomatta sitä, on joko kutsunut nimellä tai sitten minä olen ollut yhhyh. Mutta nyt olen taas äiti. <3

Katselen ja nautin näiden kahden suloisen tyttären äitinä olemisesta. Heillä on toisensa ja heillä on rakas enkeli suojelemassa, isoveli. <3 

Ps.Blogia olen monesti miettinyt, mutta tämä eka kuukausi on mennyt jotenkin niin nopeaan ohi etten ole saanut avatuksi konetta ja tulla tänne mitään kertomaan meidän arjesta. Enkä lupaa tästä eteenpäinkään mitään suurta postaustahtia. Välillä olen jopa miettinyt lopettamista, koska tuntuu tylsältä kun en ehdi ja sitten en aina jaksa kirjoittaa. Mutta lopettaminenkin tuntuu jotenkin huonolta vaihtoehdolta, kuitenkin välillä kaipaan sitä, että saan tehdä jotakin omaa ja rustata tänne jotakin. Joten blogi saa jatkaa vielä ainakin elämäänsä, mutta postaustahti ei tule olemaan säännöllinen. Onkohan kyllä koskaan ollutkaan. :D

Vappuna 2016

Vappua emme juhlineet mitenkään sen enempää. Nautittiin kauniista ilmoista ja hyvästä ruuasta ja seurasta. Siirrettiin puutarhakalusteet talvisäilöstä terassille, no osa on vielä pihalla kun tää mamma ei oikeen enää pysty missään auttamaan eikä mieskään kaikkea ehdi tekemään mitä käsken tehdä. ;)

 Neidillä oli muutamat vappupallot sekä serpentiiniä. Molemmat lapset sai foliopallot neiti valkkasi ison muumipeikon ja isoveljelle ostettiin ryhmä hau pallo, sekä isi toi vielä neidille pyöreän muumipallon. 

Isoveljen pallo käytiin koko perheen voimin lennätämässä haudalla taivaan tuuliin. Viime vuonna aloitettiin tämä vappuperinne ja tänä vuonna sitä jatkettiin. Viime vuonna pikkusisko ei vielä ymmärtänyt, että pallon perään voisi itkeäkin. Mutta tänä vuonna tuli pieni itku.

 Seuraavanakin päivänä vielä itkettiin pallon perään kun hän isin kanssa katseli videota joka kuvattiin kun pallo lähti pikkusiskon kädestä kohti isoveljeä. Pikkusisko ikkunan edessä itki ja näytti sormella taivaalle ja huusi hau hau.. Koirapallosta luopuminen olikin vähän vaikeampaa, vaikka omasta huoneesta löytyykin kaksi muumipalloa sekä monta tavallista ilmapalloa eivät ne kelvanneet kun itku iski. Nyt ei enää pariin päivään ole asian takia itketty. On vaikeaa selittää alle kaksivuotiaalle, että pallon oli tarkoitus mennä, ja hänellä on silti vielä omat pallot. Saa nähdä miten ensi vuonna käy.  

 

Kolme, kaksi ja nyt

Vähän reilu kolme vuotta sitten aloitin karusellikodissa bloggaamisen. Kirjoituksia on tullut välillä enemmän ja välillä vähemmän, mutta koskaan en kuitenkaan ole kokonaan halunnut haudata tätä. En vaikka elämä kulki kaikista synkimmille vesille. 

Kolme vuotta sitten kun karusellikodin "tarinat" alkoivat, odotimme esikoista. Se aika oli jotenkin niin taianomaista, onnellista aikaa. Kohta meistä oli syntymässä perhe. Perheeseemme syntyi maailman ihanin esikoispoika. Perheemme koki samalla sen kaikista pahimman oman lapsen kuoleman. Blogi antoi terapeuttisen paikan minulle käydä läpi elämäni rankinta aikaa. 

Vajaa vuosi esikoisen kuoleman jälkeen perheeseemme syntyi maailman valloittavin tyttäremme. Tuo ihana pikkuinen nyytti. Perheemme sai kokea onnellisen perheen elämää, ikävän siivittämin siivin. 

Reilu puolitoista vuotta tuo ihana tyttö on sulostuttanut elämäämme ja saamme olla joka päivä kiitollisia siitä, että saimme hänet tänne ja hänellä on aivan erityinen suojelusenkeli isoveljensä. 

Tänään perheemme vei haudalle kynttilää. Pikkusisko näyttää tien isoveljen haudalle, kyykistyy haudan eteen ja vaihtaa lyhtyyn isin kanssa kynttilän. Kun kynttilä on vaihdettu sanoo hän reippaasti mennään, huutaa isoveljelle moikka ja muiskauttaa lentosuukkoja perään. Tuo ihana suloinen reipas pikkusisko, josta on kasvamassa kovaa vauhtia isosisko. 

Muistopäivä

Kuolleiden lasten muistopäivä.

Päivä joka tuo vähän näkyvämmäksi sitä todellisuutta, että jotkut vanhemmat ovat menettäneet oman lapsensa liian aikaisin. 

Meillä päivä ei toisaalta ole yhtään sen erilaisempi, sillä me muistamme aina oman rakkaan lapsemme. 

Vietiin pikkusiskon kanssa edeltävänä iltana lyhty haudalle sekä istutettiin callunat. Nyt on hauta siistinä vastaanottamaan muistopäivän sekä syksyn. 

Ikuinenko?!?

Olen viime päivinä alkanut miettimään onko minun vauvakuume tai vauvan kaipuu ikuista. Saanko koskaan täytettyä syliäni niin, että se tuntuisi valmiilta. Olen potenut pienoista vauvakuumetta jo hetken. Mutta samalla miettinyt, että riittääkö se jos vielä kerran saisin mahdollisuuden siihen, että meillä olisi vauva. Vai olisiko senkin jälkeen vauvan kaipuu. Onko se aina, koska en sitä yhtä rakasta saanut kotiin saakka?!? 

Voin yhä tuntea rinnassani ja käsivarsissani sen miltä tuntui kun esikoiseni ensimmäistä ja viimeistä kertaa pääsi syliini. Nyt viime aikoina siihen tunteeseen on sekoittunut taas syvempää ikävää. Ikävä sitä minulle rakkainta esikoista. Mitä enemmän neiti kasvaa sitä enemmän on vauvan kaipuu nostanut päätään. Mutta samalla olen miettinyt, että olenko taas alkanut ikävöimään poikaani. Onko vauvankaipuuni, kaipuuta ja ikävää esikoista kohtaan.  Vai täyttäysikö sen kaipuun kolmas lapsemme.

Olisi ihanaa nähdä kymmenen vuoden päähän ja nähdä millainen perhe meillä on ja millaisia tunteita minulla silloin on. Ei tarvitsisi murehtia ja miettiä saanko vielä joskus oman pienen vauvan syliini. Sekä tietäisin millaiset mietteet minulla silloin on. Voisi rauhassa ja hyvillä mielin jatkaa elämää. Mutta tiedän tätä elämää eletään päivä kerrallaan ja katsotaan mitä huominen tuo tullessaan.

Näytän tien!

Viikonloppuna käydessämme haudalla, neiti sai näyttää tien isoveljen haudalle. Laskin neidin ennen hautausmaan porttia alas ja siitä hän lähti juoksuaskelin kohti isoveikan hautaa. Osaen sinne suoraan oikealle haudalle, välillä hän tarkisti kuitenkin, että isi ja äiti pysyy perässä. Jotenkin sitä vaan sai taas kyynel silmäkulmassa miettiä miten pikkasen reilu yksvuotias voi muistaakin niin hyvin minne kuuluu mennä. 

Istutettiin krysanteemi haudalle ja neitihän tykkää aina kastella isoveljen kukkia, tällä kertaa oltiin muistettu ottaa neidin oma kastelukannukin mukaan.

 Eipä taas enää kauaa mene kun saa viedä lyhdyn haudalle. Ajattelin tänä vuonna viedä sen kuolleiden lasten muistopäivänä. Näinä kahtena muuna syksynä olen tainnut viedä jo elo-syyskuun vaihteessa, mutta nyt ajattelin että tuo muistopäivä olisi hyvä päivä viedä lyhty ja sitten voisi joka vuosi viedä aina samaisena päivänä, jotta ei sitten aina tarvitse miettiä milloin sen veisi. 

Olisi kiva tietää mitä pikkusisko miettii käydessään isoveljen haudalla. No eipä kai siihenkään kauaa mene kun pikkusisko aloittaa juttelemisen...

Kaksi vuotta sitten

Olin synnytyssairaalassa. Synnyttämässä esikoistani. Minusta tuli äiti ensimmäistä kertaa. Synnytin ensimmäistä kertaa. Pidin ensimmäistä kertaa sylissäni omaa lasta. Pidin esikoistani ensimmäistä ja viimeistä kertaa sylissäni niin ettei meidän välissä ollut arkkua. Kaksi vuotta sitten alkoi elämäni surullisin ja vaikein aika. 

Mutta mitä on tapahtunut kahdessa vuodessa. Olen oppinut olemaan kiitollinen siitä, että sain esikoiseni. Rakkaan täydellisen poikani. En edelleenkään hyväksy sitä, että hänet vietiin minulta aivan liian aikaisin pois. Kaikella on ehkä tarkoituksensa, tämän tarkoitusta en tiedä vielä. Olen oppinut elämään suruni kanssa. Mutta tunne yhä edelleen sen mustan möykyn sydämessäni, se kuuluu ikuisesti pojalleni. Mutta tunnen samalla, että siinä mustan möykyn seassa on rakkautta. Rakkaus esikoiseen ei ole kadonnut eikä ikävä. Ikävä on välillä hirmuisen kova. Tunnen yhä käsissäni ja vartalossani, miltä tuntui pitää lämmintä vastasyntynyttä esikoista sylissäni. Muistan yhä sen riipaisevan tunteen kun kätilö lähti huoneesta sylissäni minulle maailman rakkain pikkuihminen. 

Kun esikoisen syntymäpäivä on ollut lähestymässä huomaan, mieleeni hiipivän usein asioita ja tapahtumia niiltä synkiltä päiviltä ja viikoilta. Yksi päivä sitten mieleeni muistui ajatus siitä kun laitoin rakkaalle ystävälleni viestin, ettemme voi tavataakaan viikonloppuna sillä lapseni on kuollut. Kaksi vuotta myöhemmin rakas ystäväni vietti samaisena päivänä toisen poikansa ristiäisiä. Suru ja ilo, kulkevat vuorotellen. Monesti olen miettinyt miten siinä tilanteessa pystyin soittamaan siskolleni ja mieheni vanhemmille ja kertoa tapahtuneen. Mietin usein miten kamalalta siellä toisessa päässä mahtoi tuntua. Vastaat puhelimeen ilman, että sinulla on aavistustakaan siitä mitä sinulle tullaan kertomaan ja sitten sinulle kerrotaan kummilapsesi/lapsenlapsesi kuolemasta. Huomaan itse tällä hetkellä kun vastaan puhelimeen kun joku tuttu soittaa,olen hyvin varauksellinen ja jos toinen kuulostaa toisessa päässä jotenkin oudolta, menen suorastaan paniikkiin ja minulla on vaikea kuunnella mitä toisella on sanottavaa. On jotenkin hassua miten nämä kesäkuun alunpäivät ennen sitä esikoisen syntymäpäivää saa pääni sekaisin. Eihän se ole sanottua milloin ikävä puhelu tulee omalle kohdalleni, niin että joudun vastaanottamaan sen ikävän tiedon jostakin. Mutta onhan se epätodennäköistä että sekin sattuisi juuri kesäkuulle. Mutta se ihmisenmieli kun on niin eriskummallinen. 

Mutta miten minä jaksan kahden vuoden jälkeen. Hyvin ja huonosti. Hyviä päiviä on kuitenkin paljon enemmän kuin huonoja. Huonot päivät ovat sellaisia oikeaastaan, että tunnen itseni hyvin väsyneeksi, enkä jaksa tarttua mihinkään tekemisiin. Jaksan touhuta tyttäreni kanssa ja antaa hänelle sen kaiken mitä hän tarvitsee. Mutta sitten se kaikki ylimääräinen niin kuin kotityöt jäävät tekemättä useasti. Jos ennen nautin siivoamisesta ja touhuamisesta, niin nykyään mieluummin katselen neidin leikkejä ja touhuan hänen kanssaan ja pyykit saavat odottaa sitä energiaa kun minä jaksan, toki meidän perheen toinen aikuinen aika useasti sitten hoitaa niitä minun puolestani. Minulla on paljon asioita mitä haluaisin, että tekisin itseni suhteen ja kodin suhteen, mutta kun sitä voimaa ei aina riitä. Mutta olen oppinut olemaan itselleni armollisempi. Miksi kaikista asioista pitäisi suoritua niinkuin ennen?! Yritän nauttia tästä hetkestä sellaisena kuin se on. Ja mitä ennen kaikkea olen yrittänyt oppia olemaan postitiivisempi ja pyrkinyt unohtamaan sen negatiivisen ajattelun. Tosin eihän siihen näillä äitiaivoilla aina jaksa, kun jokin ärsyttää niin se ärsyttää... 

Reilu kaksi vuotta sitten olin niin onnellinen odottava äiti kuin voi vain olla. Sitten minulta vedettiin niin sanotusti matto jalkojen alta pois. Ja nyt olen oppinut uudestaan olemaan onnellinen äiti, jolla on oikeus olla myös surullinen, jos siltä tuntuu ja mitä ennen kaikkea minulla on oikeus mielestäni edelleenkin sanoa se ääneen, että kyllä minulla on paha olla koska lapseni on kuollut, vaikka siitä onkin kaksi vuotta aikaa. 

Olisin voinut myös opetella jollain vähemmän raadollisemmalla tavalla näitä asioita. Mutta minun on ollut pakko nieleskellä ja purtava hammasta, näin oli ilmeisesti tarkoitettu minun tarinani menevän. Olen ylpeä kahden terveen ja rakkaan lapsen äiti. Vielä on matkaa tässä surussa, joskaan en tiedä päättyykö se koskaan kokonaan. Mutta nyt mulla on ihan hyvä olla. Vaikka haluaisin rutistaa sitä pientä poikaani ja kuiskata hänen korvaansa: hyvää syntymäpäivää äidin rakas. Nyt toivotukseni lähtee tuulen mukana ja toivottavasti rakas poikani tuntee äidin rakastavan halauksen. 

Hyvää syntymäpäivää rakas esikoiseni!

Tänään

On molempien lasten nimipäivä. Me emme juhli niitä sen enempää, koska neidilläkin ne synttärit olivat vasta kaksi viikkoa sitten. Mamma ja täti kävivät kyllä leikkimässä tänään neidin kanssa. Ja me mentiin sateen tauottua kukkakauppaan ja vietiin isoveljelle kukkia. Siellä olikin paljon kukkia ja kahden viikon päästä on taas pojan synttärit.

 

Alkuviikosta oltiin neidin kanssa kävelyllä iltasella ja käytiin uuden kastelukannun kanssa kastelemassa isoveljen kukat.

Haudalta lähdettäessa neidille on muodostunut tavaksi vilkuttaa isoveljelle ja tälle äidille joka kerta tulee kyynel silmäkulmaan. Äidin rakkaat lapset.

Kevään tuoksujen muistot

Kevään tuoksut tuovat mieleen sekoituksena viime kevään odotuksen sekä samalla sen ainutlaatuisen ensiodotuksen. Samasta tuoksusta tulee pohjaton ikävä ja kiitollisuus. Pohjaton ikävä on sitä ensiraskauden tuomaa jännitystä, ensimmäisten vauva vaatteiden ja tarvikkeiden pohdintaa ja hankintaa, stressitöntä odotusta ja ennenkaikkea pelotonta. Pohjaton ikävä sitä vauvaa, joka kohdussani kasvoi ja oli jo valmiina valloittamaan äidin ja isän sydämet. Ikävä ei ole oikeastaan toista raskautta, mutta kun siihen raskauden päättymiseen on enää vajaa kuukausi aikaa, alkaa muistumaan mieleen, se pienen pieni vauva, joka tuli ja lohdutti ja paikkasi äidin ja isän sydämestä palasia. Osa sydämestämme kuuluu ikuisesti pojallemme, hän täytti sydämmemme rakkaudella ja ikävällä, mitä hän tuskin itse olisi tahtonut vanhemmilleen valita. En koskaan antaisi hänen liian lyhyttä elämäänsä pois, olen kiitollinen, että sain hänet edes hetkeksi, vaikka aika oli aivan liian lyhyt. Vajaa kuukausi ja tyttäremme täyttää yksi, noin puolitoista kuukautta ja poikamme täyttäisi kaksi vuotta. On hetkiä jolloin ajattelen, kunpa isovelikin olisi täällä. Minun kaksi ihanaa täydellistä lastani leikkisi nyt yhdessä ja keksisi kaikkea ihanaa ja järjetöntäkin välillä. Ystäväpiirissäni on muutamia joiden lapset täyttävät tässä tai ensi kuussa kaksi vuotta, toisen pojan synttäreillä ollessamme neidin kanssa perjantaina, mietin hiljaa mielessäni, ei menisi kauaa kuin meidän Oliverkin viettäisi synttäreitä. Ja nämä ystäväpiirin kaksivuotiaat pojat olisi parhaita kavereita yhdessä, oikea kolmikko. Onneksi kovin monesti en ajaudu liikaa mietteisiini, että minunkin lapseni kuuluisi nyt olla tässä, koska pitemmän päälle se satuttaa omaa sydäntä entisestään. 

Nyt kun poikani toinen syntymäpäivä alkaa pikku hiljaa lähenemään, huomaan että taas ikävä ja suru alkaa kurkkia aina välillä enemmän esille. Huomaan myös itsessäni sen, että yritän piilottaa sen surun ja ikäväni, niin ettei kukaan sitä huomaisi ja yritän olla reipas ja iloinen, vaikka huomaan että väsymys alkaa taas paistamaan olollansa arjessa. Koskakohan se oma mieli ja kroppa palautuu ennalleen vai palautuuko koskaan!?! Huomaan mitä enemmän minulla on puuhaa ja menoja sitä väsyneemmäksi tulen vaikka saan nukkua öisin hyvinkin sen kahdeksan tuntia, sillä neiti pyytää melkein korkeintaan kolme kertaa tuttia ja välillä menee öitä ettei kertaakaan. Mutta luultavasti se väsymys johtuu vielä kuitenkin siitä menetyksestä ja siitä, että joudun tsemppaamaan itseäni muiden edessä, olemalla se vahva ja iloinen ihminen. Olen vain luonteeltani sellainen, etten oikeastaan halua juurikaan kenellekkään ystävällenikään tunnustaa sitä väsymystä ja ikävää, surua. En halua olla kenellekkään taakaksi niin on helpompi näyttää vahvalta ihmiseltä. Monet varmasti luulevatkin minun pääseen lapseni kuolemasta niin sanotusti yli. Mutta ikäväkseni luulen ettei siitä vain toivu ihan kokonaan vuodessa eikä kahdessakaan. Jossainhan oli tehty tutkimus, että viiden vuoden päästä menetyksestä voi aikaisintaan saavuttaa sen onnellisuustason joka on ennen menetystä edeltänyt. Eli matkaa on vielä...

  

Onneksi suru tulee vain sellaisina pieninä annoksina silloin tällöin, eikä se ole enää läheskään joka päivä läsnä eikä edes joka viikko. Kun se pääsee kurkkaamaan, ei onneksi kauaa kylässä viihdy. Tunnen sisälläni jonkinlaisen rauhan ja kiitollisuuttakin siitä, että sain poikani edes siksi pieneksi ajaksi.  Mutta sitten se väsymystila on ja pysyy muutamia päiviä aina kerrallaan, keväällä minulla oli sellainen monen viikon pituinen ja kun se loppui, tuntui jo hetkellisesti, että nyt olen taas yhden vaiheen päässyt eteenpäin. Mutta taas tällä viikolla se väsymystila on tullut kylään... Mennään päivä kerrallaan eteenpäin ja katsotaan mitä se tuo tullessaan ja mitä kevään tuoksut tuo mieleeni... Niitä kun vielä riittää ja kesäntuoksut tuovat ne seuraavat muistot ja sen jälkeen syksyn tuoksut. Talven tuoksut taitaa olla ainovia joista ei tule mieleen mitään raskauteen liittyvää tai menetykseen...   

Tässä taas vähän pohdintaa omasta matkastani lapseni menetyksessä..

19.luukku

Joulun aika saa taas tämän äidin herkistymään ja kyyneliltäkään ei olla vältytty. Pitkän aikaa on jo ollut sellaista seesteistä aikaa, ettei se ikävän ryöppy ole päässyt tulemaan kyyneliin saakka. Mutta mitä lähemmäs joulua tullaan sitä herkemmin ne kyyneleet kastaa silmäkulman. Toissapäivänä laittaessa pyykkejä koneeseen tuli totaalinen itkukohtaus. Ikävä poikaani kohtaan tuli puristaen sydämeen. Onneksi tällä hetkellä nämä itkukohtaukset ovat jo olleet enemmän poissa ja on vain hetkittäisiä pieniä hetkiä. Mutta jotenkin vielä kun tyttärelläni on tänä vuonna ensimmäinen joulu se saa sen surun ja ikävän nousemaan pintaan esikoisestakin. Hänen kanssaan kun emme saaneet koskaan kokea tätä ihanaa joulunaikaa. 

Tämän seuraavan laulun sanat sopivat siihen kaipaukseen mitä koen rakasta poikaani kohtaan.

Tuossa alkukuusta kun olin Antin keikalla, hän kertoi tämän laulun olevan omistettu kaikille niille rakkaille ihmisille jotka ovat jo täältä joutuneet lähtemään pois. Tälle äidillehän siinä tuli itku. <3

Päivä jolloin muistamme

Tänään on päivä jolloin muistamme edesmenneitä rakkaitamme, käymme haudalle sytyttämässä kynttilöitä ja jos rakkaamme on kuollut viimeisen vuoden aikana viime pyhäinpäivästä on monilla myös tapana käydä kuuntelemassa rakkaan nimi kirkossa kun hänelle sytytetään kynttilä. 

Muistamme tänään esikoistamme, rakasta poikaamme. Muistamme hänet joka päivä ei vain näinä erikseen tarkoitettuina päivinä. En mitenkään voisi unohtaa rakasta poikaani. Enkä tahdo, että pikkusisko eläisi elämäänsä niin ettei tietäisi isostaveljestään. Oliver on aina yksi perheenjäsenistämme. 

Tällä viikolla käydessäni yksin hautausmaalla, tunsin erilaisen tunteen kuin koskaan aikaisemmin käydessäni. Kävin iltakahdeksan aikaan, oli pimeää ja hautausmaan valot eivät palaneet. Ensimmäinen ajatus oli, käyn vaan äkkiä kun siellä on niin pimeää ja jotenkin hautausmaa on sellainen paikka etten tahdo olla siellä pimeässä, niin etten nää mitä siellä tapahtuu. Lapseni haudalle päästyäni minulle tuli lämmin olo, sellainen sisäinen lämmin olo ja mieleni valtasi suuri rakkaus poikaani kohtaan suurempi kuin koskaan aiemmin. Olen pohtinut tätä muutaman päivän ajan ja olen huomannut muutenkin, että itselleni on tullut niin sanottu sisäinen rauha. Enää ei väsytä ja masenna niin paljon. Onkohan nyt jokin uusi virstanpylväs menty surussa eteenpäin.

Perjantaina pyhäinpäivänaattona veimme pikkusiskon kanssa kuusenhavuja haudalle, viime vuonna veimme kanssa juuri ennen pyhäinpäivää ja niin teimme tänäkin vuonna. Haudasta tuli jotenkin heti siistimmän ja lämpimämmän näköinen. Unohdimme vain kameran kotiin tuolla reissulla, joten nyt ei ole ihan tuoreinta kuvaa haudalta näyttää. 

Lähetämmä sinne pilvenreunalle rakkaallemme paljon suukkoja ja haleja, äidiltä, isiltä ja pikkusiskolta!

Hyvä olla

Olin viime sunnuntaina eräässä konsertissa. Laulaja oli sellainen josta olen jo lapsena tykännyt enkä varmaankaan missään vaiheessa ole lakannut kuuntelemasta. Lapsuudesta saakka ystäväni kanssa ollaan kuunneltu tätä ensin hänen lastenlauluja ja sitten iskelmiä. Varmaankin suurin syy miksi ollaan alunperin alettu ystäväni kanssa tätä kuuntelemaan oli syynä, että meidän äidit kuunteli tätä. Ollaanhan me oltu kahdessa konsertissakin, toinen oli omalla paikkakunnalla järjestetty lastenkonsertti ja toinen oli konserttitalossa Turussa. Enää en tosin tiedä kuunteleeko ystäväni hänen musiikkiaan, ei ole tullut koskaan jutuksi. Mutta tämä laulaja on vaihtanut kymmenisen vuotta sitten iskelmistä gospeliin. Toki aina sen yhden legendaarisen iskelmän hän laulaa, mutta kun sen sanoja kuuntelee niin ei sekään ole ihan mikä tahansa laulu. 

Tämä artisti kertoo juttuja laulujen välissä ja näin pohjustaa lauluja ja tuo erilaisen tunnelman konserttiin. Hän sanoi esimerkiksi, että hänen tulee tuoda kipeitä asioita elämästään esille, jotta me kuuntelijat pääsemme lähemmäs häntä ja olisimme enemmän läsnä siinä hetkessä. Ja tämä onkin totta, ei se reilu tunnin pituinen konsertti tuntunut miltään kun siihen uppoutui ja ne jutut ja laulut veivät mennessään .Toki myös vitsejä ja iloisia asioita mahtui mukaan. Artisti vielä pyysi konsertin alussa ettei laulujen välissä taputeta, jotta jokaisella kuulijalla on vain aikaa kuuntelemiseen, eikä tarvitse tehdä muuta kuin olla läsnä. Hän kertoi myös ettei ole pitkään aikaan yhtään konserttia vetänyt alusta loppuun saakka niin ettei olisi nähnyt ihmisten silmäkulman kostuvan. Eikä nytkään tapahtunut niin. 

Hän kertoi erilaisia juttuja, mutta yksi joka kosketti minua eniten oli juttu hänen tuttavaperheestään. Hän oli saanut luvan kertoa konserteissaan tämän tarinan, joka siis on aivan totta. Kaikki jutut mitä hän kertoo ovat totta eikä keksittyjä.

 Puolisen vuotta sitten hän oli mennyt pitämään konserttia, kauemmas kodistaan ja joutui yöpymään siellä. Siellä ollessaan hän oli saanut viestin tuttavaperheeltään. Viestissä oli suru uutinen, perheen 7-vuotias tyttö oli kuollut pitkäaikaiseen sairauteensa. Mutta se mikä minua kosketti siinä eniten ja toi silmäkulmiini kyyneleet oli se mitä tämä tyttö oli sanonut juuri ennen kuolemaansa. Tyttö oli katsellut ylöspäin sairaalavuoteellaan ja sanonut: tuonne minä haluan, siellä on hyvä olla. Tämä artisiti sanoikin, että lapsi ei osaa kyseenalaistaa tai miettiä uskonasoita sen enempää, vaan se mitä hän sanoi tuli suoraan sydämestä. Tämän jälkeen tuli minullekkin olo, että minunkin lapsellani on varmasti hyvä olla, siellä taivaankodissa. Samassa konsertissa tämä artisti vielä sanoi, että jokaiselle on varmasti joku joka odottaa sinua siellä jossakin minne me menemme ja meillä jokaisella on joku jonka näkemistä me odotamme. Lisäksi hän myös pohti sitä asiaa miten se kuolema onkin meille ihmisille niin vaikea asia lähestyä ja käsitellä ja pystyin taas samaistumaan tähänkin. En enää kaikkea muista niin tarkasti miten hän nämä asiat esitti ja kertoi, olisi ollut mukavaa saada nämä juttutuokiot johonkin muistiin, josta voisi niihin palata, koska monet hänen sanomat asiat jäivät lämpiminä asioina sydämeen ja antoivat itselle lisää voimaa. 

 

Minulla ei ole ollut otsikon mukaan hyvä olla, mutta ei nyt mikään niin huonokaan. Sillä minulla on tässä nyt noin kolmisen viikkoa ollut henkisesti hyvin väsynyt olo. Olo on samanlainen joka oli viime vuoden kesänä. Nukkuminen ei auta yhtään, välillä olen pirteä ja taas yhtäkkiä voin olla tosi väsynyt. Olen itse niin väsynyt tähän olotilaan, tahtoisin niin olla energinen ja jaksaa touhuta kaikenlaista, mutta kun mieli vaan on niin väsynyt. Olen kyllä tällä hetkellä hyvin onnellinen, niin onnellinen kuin vain voi elämässä tapahtuneiden asioiden jälkeen olla. Eilen miehellenikin tästä sanoin ja sanoin ettei edes nukkuminen auta. Hän totesi siihen, että aika on ainut mikä auttaa. Niin se vaan taitaa olla. Minä kun en vauvan takia voi olla väsynyt, sillä hän on nyt viikon verran nukkunut yöt kokonaan ja nukkuu päivällä hyvät päiväunet. Viime yönäkin Olivia nukkui 13 tuntia!! Mutta kun tähän väsymykseen ei nukkuminen auta niin enpä sille mitään voi. Onneksi minulla on iloinen tytär, joka jaksaa hymyillä ja antaa voimia äidille. Hänen kanssaan olen väsymyksestä huolimatta jaksanut hyvin touhuta ja olla. Mutta tunnen oloni silti sellaiseksi vaikka jaksan tehdä asioita, että olisi helpompi tehdä ne jutut jos ei olisi niin väsynyt henkisesti koko ajan. Mutta vielä tulee sekin aika kun väsymys väistyy ja energisyys palaa! 

 

Mukavaa viikonloppua kaikille!

Viime päiviltä...

Minulla on jo ollut parin viikon ajan itku tosi herkässä. Mieli on jotenkin rauhallinen ei ollenkaan sellainen ahdistava eikä masentava ja tunnen oloni onnelliseksi. Mutta silti monet tekstit, laulut ja ohjelmat tai tilanteet saavat silmä kulmiini kyyneleet esille. Onneksi on vielä sellaisiakin tv-ohjelmia ettei se kyynel oikeasti tule silmäkulmaan esim. salkkarit ei tosiaan saa itkua silmäkulmaan vaikka siellä olisi minkälaista tapahtumaa. Mutta sitten taas jokin muu lempisarjani voi saada kyyneleen silmäkulmaan vaikka siinä ei edes oikeastaan mitään surullista tapahtuisikaan. Jotkin blogitekstit joita lempiblogeissa olen käynyt lukemassa voi saada aikaan kunnon itkut. Laulut joiden sanoja alkaa oikein kuuntelmaan, saa helposti kyyneleen silmäkulmaan. Ja puhumattakaan tyttärestäni, hän on vielä ehkä se joka kaikista helpoiten saa kyyneleen tulemaan silmäkulmaani. 

Rakas esikoiseni ja minä, maaliskuussa 2013.

Eilen illalla tyttäreni nukahti syliini, niin kuin monesti iltaisin iltatorkuilleen. Tälle äidille tuli siinä sitten taas itku. Voi miten suloinen hän onkaan. Miten paljosta olen taas jäänyt paitsi esikoisen kohdalla. Pikkusiskon herätessä ne ihanat hymyt saavat myös tämän äidin hyvinkin tunteelliseksi. Välillä mietin miten ihanaa olisikaan kun esikoinen istuisi toisella puolella kainalossa ja pikkusisko sylissä ja me oltaisiin vaan me kolme siinä ja nauttisimme olostamme. Joo otettaisiin me isikin mukaan, jos hän ei olisi juuri silloin töissä. 

Tänään perhekerhossa laulettiin muskarissa erästä sylissä laulua. Siinä laulettiin jotain sylissä olemisesta ja siitä että siinä on turvallista läpi elämän tai jotain sellaista. Tällä äidillä meni sanat vähän ohi, kun sai pidätellä itkua. Miten se toikin niin esikoisen mieleen. Miten niin mielelläni olisin esikoisen ja pikkusiskon pitänyt samaan aikaan sylissäni siinä muskarihetkessä ja juuri sen laulun aikana ja rutistanut lujaa lapseni omaan syliin toki en liian lujaa. Katsoin vieressä olevia äitejä, miten heidän hymynsä olikin niin aitoja niin läsnä olevia. Mutta miten tunnenkin niin usein omasta hymystä tulevan edelleenkin läpi myös surun, enkä saa tunnetta että olisin läsnä kokonaan. Aloin siinä hetkessä miettimään miten se onkin niin epäreilua pikkusiskoa kohtaan kun hänen äitinsä on aina vähän surullinen ei koskaan kokonaan läsnä vaikka kuinka yrittäisi. Ja miten epäreilua se onkin, että hän saa osaksi usein äidin kyyneleet. Tilanteissa joissa tunnen hyvin suurta rakkautta ja ylpeyttä tyttärestäni voin samaan aikaan tuntea hyvin suurta ikävää, surua ja epäoikeudenmukaisuutta esikoistani kohtaan. Tänään aloin miettiä, että kärsiikö tyttäreni jossain määrin tästä tai tuleeko hänelle jossain määrin surullinen olo äitinsä puolesta. Voiko hän aistia samalla äidin rakkauden mutta myös sen surun. Aloin miettiä että on hyvin surullista pikkusiskon puolesta, että juuri hän joutuu kokemaan asioita joita muut ei välttämättä joudu. Pikkusisko on hyvin toivottu ja rakastettu lapsi, mutta silti hän joutuu välillä osaksi äidin surullisuuteen. 

Aloin myös pohtia kuinka monen lapsen elämän olen vetänyt mukaan siihen elämän realiteettiin, mihin ei koskaan mielestäni kenenkään kuuluisi joutua. Eli kokemaan vauvan kuoleman. Tässä eräs tuttu kuusivuotias sanoin kesken leikkien minulle, että oli hyvin harmillista kun minun ensimmäisen vauvan piti kuolla. Tämä oli samalla hyvin surullista, mutta samalla tunsin ylpeän äidin tunteen. Ihanaa kuulla, että minun vauvani oli hyvin tärkeä, mutta on hyvin surullista kun lapsi joutuu kokemaan ja käsittelemään vauvan kuolemaa. Kuinka monen pienen lapsen elämään olen tämän tuonut mukanani, välillä tulen tästäkin niin surulliseksi. Mutta koska asioille en itse ole mitään voinut niin en mitenkään ole tätä voinut estää. Voin kertoa, ettei ole kuolleen lapsen äitinä olokaan aina niin helppoa. Vaikka täytyy myöntää, että tämä reilu vuosi on auttanut surussa jo hyvin paljon eteenpäin. Vaikka kyllä se musta möykky tuolla sydämessä painaa aika tavalla ja se itku tulee hyvin herkästi.

Olen myös viime päivinä miettinyt sitä miten epäreilua on se, että monet asiat pikkusiskon raskausajassa ja syntymässä, ovat jotenkin unohtuneet mielestäni. Muistan esikoisen raskauden ja syntymän hyvin. Onko se sitten niin, että esikoisen muistaa siksi kun se on se ensimmäinen vai siksi, että se on niin erilainen. Olenko suruni takia unohtanut suurimman osan pikkusiskon raskausajalta ja syntymästä, koska en ole pystynyt kaikkea rekisteröimään mieleeni. Minua itseäni surettaa se, että saatan sekoittaa välillä isoveljen ja pikkusiskon raskaudet. Haluaisin niin muistaa molemmat raskaudet ominaan.Mutta eipähän tällä mielelle ja muistille mitään voi. Täytyy nyt vain yrittää muistaa tallettaa ne kaikki tärkeät asiat muistiin, jotten enää unohtaisi.Minulla on yksi vihko johon kirjoitan muistiin asioita pikkusiskosta, jotta voin siihen palata kun minusta siltä tuntuu. Voi kunpa olisin niin tehnyt jo raskausaikanakin. Mutta se on tietenkin helppo sanoa näin jälkikäteen ja jossitella.

Sinua emme unohda

Tänään vietetään kuolleiden lasten muistopäivää. Emme me kyllä unohda lastamme muinakaan päivinä. Hän on joka päivä läsnä ajatuksissamme, sydämessämme.

Tänään aiotaan pikkusiskon kanssa mennä viemään haudalle kynttilä rakkaalle isoveljelle. 

Sekä kotona sytytämme kynttilän esikoisen kuvan viereen. Niin kuin monena muunakin päivänä teemme. Ja vaikka se kynttilä ei aina palaisikaan silti hän on mielessämme. Ei kulu päivääkään etten muistelisi esikoistani, rakasta poikaani.