Ihanaa ystävänpäivää!

Ihanaa ystävänpäivää kaikille ihanille tyypeille!

<3

 

Viisi vuotta

Nyt se on ohi. Esikoisen viisivuotissyntymäpäivä. Päivä sujui kaikin puolin hyvin. Leivottiin kakku, jota koskaan aiemmin en ole suostunut tekemään, on tuntunut väärältä tehdä kakku kun itse sankari ei pääse paikalle juhliinsa. Mutta nyt tuntui siltä, että nyt sen voisi tehdä. Vietiin kukkia isoveljelle sekä tytöt ja heidän serkkunsa saivat viedä vielä autot "lahjaksi". 

Olin jotenkin ennakkoon ajatellut, että tuo synttäripäivä on todella raskas ja jännittänyt ja ehkä vähän stressannutkin sitä etukäteen. Mutta kaikki sujui hyvin ja päivän jälkeen tuntui siltä, että se harmaa verho on taas vedetty silmien edestä pois. On jotenkin mielenkiintoista mutta samalla pelottavaa kun miettii ja pohtii miten se oma mieli toimii. Osaan jo itse huomata milloin minulla on vaikeampaa ja harmaampaa, kun taas huomaan milloin on helpompaa ja niin sanotusti normaalimpaa taas olla. Todennäköisesti elämäni tulee menemään tästä eteenpäin samaa tietä kulkien, välillä helpompaa ja välillä vaikeampaa. Lapsen menetys tulee kulkemaan aina kanssani, ei sitä surua pysty hautaamaan sinne hautaan mukaan vaan se kulkee sydämessä mukana. Joka vuosi erilaisena. 

Yksi kerta kysyin tässä mieheltäni, että miksi me juuri saimme tämän tien kuljettavaksi? Miksi me emme vain voineet saada esikoista kotiin elävänä? Miksi jonkun pitää kokea vauvan kuolema? Mutta ei näihin kysymyksiin vain ole minkään näköistä vastausta. Enkä aina jaksa pitää totena lausetta, että jokaiselle annetaan kannettavaksi sen verran kuin jaksavat kantaa. Ei, en olisi jaksanut ottaa kannettavaksi lapsen kuolemaa. Se on kuitenkin hyvin kokonaisvaltainen raskas kuorma. Sellainen mitä muut ei enää nää tai muista, mutta itse sen kyllä tunnet ja tiedät. Enkä syytä lastani tästä mitenkään, tuskin hän vanhemmilleen olisi halunnut tälläistä antaa, uskon koko sydämestäni, että hän olisi halunnut meidän luokse tulla jos siihen olisi mahdollisuus annettu. Olen ylpeä mitä hän on minulle opettanut. Hän teki minusta äidin, pieni täydellinen täysin terve poikani. 

Keskimmäisellä on ollut kauhea kuolemankaipuu vai miksi sitä sitten kutsuisi. Hän haluaa kuolla koska haluaa nähdä isoveljensä. Nyt hän on hyväksynyt sen, että kun on vanha vanha mummo jo itse, niin sitten pääsee näkemään isoveljensä. On raastavaa kun lapsi sanoo haluavansa kuolla. Kun kuoleman loppullisuutta ei kuitenkaan ymmärrä loppuun saakka, vaikka sen ymmärtääkin, ettei isoveljeä ole mahdollista nähdä ilman kuolemaa. Nämä on näitä vaikeita keskustelun aiheita lasten kanssa. 

Kuolleiden lasten muistopäivä

Viime viikon perjantaina vietimme kuolleiden lasten muistopäivää. 

Meillä on tapana edeltävänä päivänä käydä viimeistään istuttamassa callunat ja viedä lyhty.

Tänä vuonna isompi pikkusiskoista tahtoi lähteä mukaan. Viime päivinä hän on alkanut puhumaan enemmän veljestään ja katselee veljensä kuvaa kotona useasti. Ennen kuin lähdimme haudalle meni hän huoneeseensa etsimään ryhmä hau lelujaan. Hän olisi halunnut viedä ne isoveljelle. Minä tylsänä äitinä kielsin ja sanoin isoveljen näkevän taivaasta kun hän leikkii niillä ja että isoveli tietää, että hän olisi ne antanut hänelle. Tämä riitti pikkusiskolle. Kunnes seuraavana päivänä hän kertoi kummitädilleen ettei saanut niitä viedä isoveljelle. Tämä selkeästi oli hänelle iso juttu ja tärkeä, ja mitä minä äitinä tein en antanut lapsen viedä niitä isoveljelle. Selitin taas samat jutut. Koittaa seuraava päivä ja hän taas ottaa puheeksi kun ei niitä saanut viedä isoveljelle, sovimme että kun seuraavaksi menemme kauppaan hän saa ostaa isoveljelle oman ryhmä haun. Koittaa maanantai ja olemme olleet mummilla yökylässä ja ehdotan hänelle aamupala pöydässä, että mitä jos menisimme käymään kaupassa. Hän silmät kirkkaana sanoo: joo, ostaa ryhmä hau isoveljelle! Menimme kauppaan ja hän sai valita isoveljelle oman ryhmä haun. 

Tänään veimme sen isoveljelle. Pikkusisko kantaa ryhmä haun Rollea kädessään koko matkan ja puristaa sitä kovasti. Haudalle saavuttaessa hän alkaa kiirehtimään nopeammin ja menee ensimmäisenä lyhdyn luo laittamaan Rollen lyhtyyn.

Tämän äidin sydän tunsi suuren rakkauden ja ikävän. Mietin taas mielessäni, miksi? Miksi esikoiseni piti lähteä luotamme pois?

Mihin se eka kuukausi oikein meni...

Vauva on jo kuukauden ikäinen. Mihin se aika oikeen katoaa?!? 

Me ei olla oikeestaan mitään ihmeellistä tehty edes ja silti aika menee ihan liian nopeasti. Molemmat tytöt ovat tosi kilttejä. Isosisko on alkanut näyttämään viime päivinä hellyyden osoituksia vauvaa kohtaan ja tahtoo hoitaa. Jos ei oikeaa vauvaa niin sitten nukkeja. Kopio kaiken meiltä vanhemmilta, hoitaa siis omaa vauvaansa niin kuin me hoidetaan oikeaa vauvaa. Välillä oikein ihmettelen miten kaksivuotias voi niin sujuvasti leikkiä nukella ja tehdä ihan kaikkea samalla tavalla kuin me aikuisetkin. Eikö kaksivuotiaankin kuuluisi olla vielä ihan pieni?!? :) 

Isosisko on taas alkanut puhua minusta äitinä ja miten ihanaa se onkaan kun hän tulee ja sanoo äiti. Sydän sulaa joka kerta. Äiti oli neidin ensimmäinen sana, mutta viimeisen puolen vuoden ajan hän on päättänyt olla sanomatta sitä, on joko kutsunut nimellä tai sitten minä olen ollut yhhyh. Mutta nyt olen taas äiti. <3

Katselen ja nautin näiden kahden suloisen tyttären äitinä olemisesta. Heillä on toisensa ja heillä on rakas enkeli suojelemassa, isoveli. <3 

Ps.Blogia olen monesti miettinyt, mutta tämä eka kuukausi on mennyt jotenkin niin nopeaan ohi etten ole saanut avatuksi konetta ja tulla tänne mitään kertomaan meidän arjesta. Enkä lupaa tästä eteenpäinkään mitään suurta postaustahtia. Välillä olen jopa miettinyt lopettamista, koska tuntuu tylsältä kun en ehdi ja sitten en aina jaksa kirjoittaa. Mutta lopettaminenkin tuntuu jotenkin huonolta vaihtoehdolta, kuitenkin välillä kaipaan sitä, että saan tehdä jotakin omaa ja rustata tänne jotakin. Joten blogi saa jatkaa vielä ainakin elämäänsä, mutta postaustahti ei tule olemaan säännöllinen. Onkohan kyllä koskaan ollutkaan. :D

Onnellinen päivä

Reilu kaksi viikkoa sitten oli onnellinen päivä. 

Rakkaan ystäväni hääpäivä. 

En päässyt osallistumaan tähän päivään, vaikka olen lapsesta asti ajatellut, että kuinka ihanaa olisi nähdä kun hyvä ystävä menee naimisiin. Mutta meillä oli jotakin muuta onnellista tapahtumaa juuri samaksi päiväksi. Nimittäin kolmas lapsemme saapui maailmaan samana aurinkoisena kauniina onnellisena päivänä. <3 

 Isosiskokin on ylpeä pikkusiskostaan. Vaikka hän onkin sitä mieltä että hänellä on pikkuvauva ei pikkusiskoa.