Ihanaa ystävänpäivää!

Ihanaa ystävänpäivää kaikille ihanille tyypeille!

<3

 

Isoveli

Meillä on viime päivien aikana ollut isoveli jutuissa mukana enemmän kuin ennen. Tai oikeastaan isopikkusisko juttelee hyvin paljon isoveljestä. Ryhmä hauta kun näkee jossain hän muistaa aina kertoa kuinka vei isoveljelle Rollen.  Ja muutenkin hän juttelee monissa lauseissaan isoveljestä.

Eilen tulin tyttöjen kanssa äitini luota kotiin, sammutan auton pihalle ja isosisko takapenkillä sanoo haluavansa mennä isoveljen luokse. Kysyn häneltä tahdotko mennä isoveljen haudalle? Vastaus on selkeä kyllä hän tahtoo.. 

Illalla olimme menossa nukkumaan, isosisko halaa jokaista perheen jäsentä tapamme mukaan ja antaa suukon. Hän katsoo isoveljen kuvaa, toivottaa hyvää yötä ja suukottaa kuvaa kohden. Äidin ja isän silmäkulmat kostuvat.

Olen hyvinkin paljon miettinyt viime päivinä, sitä että mitä isosisko luulee sen isoveljen olevan. Isoveli on hänelle ainakin hautakivi ja vauvakuva. Kuin paljon kohta 2,5 vuotias oikeasti voikaan asiasta ymmärtää. Sitä en osaa sanoa, eikä isosiskokaan osaa sitä minulle kertoa. Sen tiedän, että isoveli on todella tärkeässä asemassa tällä hetkellä hänen elämässään. <3

Kuolleiden lasten muistopäivä

Viime viikon perjantaina vietimme kuolleiden lasten muistopäivää. 

Meillä on tapana edeltävänä päivänä käydä viimeistään istuttamassa callunat ja viedä lyhty.

Tänä vuonna isompi pikkusiskoista tahtoi lähteä mukaan. Viime päivinä hän on alkanut puhumaan enemmän veljestään ja katselee veljensä kuvaa kotona useasti. Ennen kuin lähdimme haudalle meni hän huoneeseensa etsimään ryhmä hau lelujaan. Hän olisi halunnut viedä ne isoveljelle. Minä tylsänä äitinä kielsin ja sanoin isoveljen näkevän taivaasta kun hän leikkii niillä ja että isoveli tietää, että hän olisi ne antanut hänelle. Tämä riitti pikkusiskolle. Kunnes seuraavana päivänä hän kertoi kummitädilleen ettei saanut niitä viedä isoveljelle. Tämä selkeästi oli hänelle iso juttu ja tärkeä, ja mitä minä äitinä tein en antanut lapsen viedä niitä isoveljelle. Selitin taas samat jutut. Koittaa seuraava päivä ja hän taas ottaa puheeksi kun ei niitä saanut viedä isoveljelle, sovimme että kun seuraavaksi menemme kauppaan hän saa ostaa isoveljelle oman ryhmä haun. Koittaa maanantai ja olemme olleet mummilla yökylässä ja ehdotan hänelle aamupala pöydässä, että mitä jos menisimme käymään kaupassa. Hän silmät kirkkaana sanoo: joo, ostaa ryhmä hau isoveljelle! Menimme kauppaan ja hän sai valita isoveljelle oman ryhmä haun. 

Tänään veimme sen isoveljelle. Pikkusisko kantaa ryhmä haun Rollea kädessään koko matkan ja puristaa sitä kovasti. Haudalle saavuttaessa hän alkaa kiirehtimään nopeammin ja menee ensimmäisenä lyhdyn luo laittamaan Rollen lyhtyyn.

Tämän äidin sydän tunsi suuren rakkauden ja ikävän. Mietin taas mielessäni, miksi? Miksi esikoiseni piti lähteä luotamme pois?

Mihin se eka kuukausi oikein meni...

Vauva on jo kuukauden ikäinen. Mihin se aika oikeen katoaa?!? 

Me ei olla oikeestaan mitään ihmeellistä tehty edes ja silti aika menee ihan liian nopeasti. Molemmat tytöt ovat tosi kilttejä. Isosisko on alkanut näyttämään viime päivinä hellyyden osoituksia vauvaa kohtaan ja tahtoo hoitaa. Jos ei oikeaa vauvaa niin sitten nukkeja. Kopio kaiken meiltä vanhemmilta, hoitaa siis omaa vauvaansa niin kuin me hoidetaan oikeaa vauvaa. Välillä oikein ihmettelen miten kaksivuotias voi niin sujuvasti leikkiä nukella ja tehdä ihan kaikkea samalla tavalla kuin me aikuisetkin. Eikö kaksivuotiaankin kuuluisi olla vielä ihan pieni?!? :) 

Isosisko on taas alkanut puhua minusta äitinä ja miten ihanaa se onkaan kun hän tulee ja sanoo äiti. Sydän sulaa joka kerta. Äiti oli neidin ensimmäinen sana, mutta viimeisen puolen vuoden ajan hän on päättänyt olla sanomatta sitä, on joko kutsunut nimellä tai sitten minä olen ollut yhhyh. Mutta nyt olen taas äiti. <3

Katselen ja nautin näiden kahden suloisen tyttären äitinä olemisesta. Heillä on toisensa ja heillä on rakas enkeli suojelemassa, isoveli. <3 

Ps.Blogia olen monesti miettinyt, mutta tämä eka kuukausi on mennyt jotenkin niin nopeaan ohi etten ole saanut avatuksi konetta ja tulla tänne mitään kertomaan meidän arjesta. Enkä lupaa tästä eteenpäinkään mitään suurta postaustahtia. Välillä olen jopa miettinyt lopettamista, koska tuntuu tylsältä kun en ehdi ja sitten en aina jaksa kirjoittaa. Mutta lopettaminenkin tuntuu jotenkin huonolta vaihtoehdolta, kuitenkin välillä kaipaan sitä, että saan tehdä jotakin omaa ja rustata tänne jotakin. Joten blogi saa jatkaa vielä ainakin elämäänsä, mutta postaustahti ei tule olemaan säännöllinen. Onkohan kyllä koskaan ollutkaan. :D

Kolme, kaksi ja nyt

Vähän reilu kolme vuotta sitten aloitin karusellikodissa bloggaamisen. Kirjoituksia on tullut välillä enemmän ja välillä vähemmän, mutta koskaan en kuitenkaan ole kokonaan halunnut haudata tätä. En vaikka elämä kulki kaikista synkimmille vesille. 

Kolme vuotta sitten kun karusellikodin "tarinat" alkoivat, odotimme esikoista. Se aika oli jotenkin niin taianomaista, onnellista aikaa. Kohta meistä oli syntymässä perhe. Perheeseemme syntyi maailman ihanin esikoispoika. Perheemme koki samalla sen kaikista pahimman oman lapsen kuoleman. Blogi antoi terapeuttisen paikan minulle käydä läpi elämäni rankinta aikaa. 

Vajaa vuosi esikoisen kuoleman jälkeen perheeseemme syntyi maailman valloittavin tyttäremme. Tuo ihana pikkuinen nyytti. Perheemme sai kokea onnellisen perheen elämää, ikävän siivittämin siivin. 

Reilu puolitoista vuotta tuo ihana tyttö on sulostuttanut elämäämme ja saamme olla joka päivä kiitollisia siitä, että saimme hänet tänne ja hänellä on aivan erityinen suojelusenkeli isoveljensä. 

Tänään perheemme vei haudalle kynttilää. Pikkusisko näyttää tien isoveljen haudalle, kyykistyy haudan eteen ja vaihtaa lyhtyyn isin kanssa kynttilän. Kun kynttilä on vaihdettu sanoo hän reippaasti mennään, huutaa isoveljelle moikka ja muiskauttaa lentosuukkoja perään. Tuo ihana suloinen reipas pikkusisko, josta on kasvamassa kovaa vauhtia isosisko.