Syksyn satoa

Eilinen päivä oli omppupäivä. Kuorin omenoita ainakin kaks tuntia, mutta kyllä se kannatti. Nyt on jääkaappi täynnä omenahilloa. Ainakin valkekuulas omenoista tehty hillo oli hyvää. Testattiin sitä tänään lettujen kanssa. :)

p.s. hautakivi asia on nyt onneksi jo edennyt. Kysyttiin tarjousta toisesta paikkaa ja saadaan sieltä se kivi noin 800 euroa halvemmalla. Ihan liikutuin kun mentiin sitä paikan päälle suunnittelemaan ja siellä oli ammattitaitoinen ihminen, joka osasi lukea meidän toiveet todella hyvin ja hintakaan ei enää niin hirvitä. Nyt Oliver saa kauniin kiven haudalleen. Voi miten minulla onkaan ikävä omaa poikaani. On tämä vaan niin epäreilua, minulla piti olla vauva täällä kanssani. En vain voi ymmärtää miksi tämä maailma on joskus niin julma ja epäoikeudenmukainen paikka. Miksi täysin terve vauva ei saanut elää täällä meidän kanssamme!?! 

 

Haudalle lyhty

Etsin kauan sopivaa lyhtyä haudalle. En halunnut sellaista perinteistä hautalyhtyä. Enkä mustaa, vaan valkoisen. Sellaisen lyhdyn joka sopii pienen vauvan haudalle. Pikkuhiljaa kaupanhyllyt alkavat täyttymään lyhdyistä, mutta silti minusta tuntui etten sitä mistään löydä. Vihdoin ja viimein se oikea lyhty löytyi ja olen siihen nyt enemmän kuin tyytyväinen. 

Lyhdyn yhdelle sivulle kirjoitin vielä runon äidiltä ja isiltä Oliverille. 

Kun loistat tähtenä iltataivaan, 

niin näethän meidät päällä maan.

Me täällä alhaalla hiljaa aivan,

sun tähteäs kirkasta seurataan.

Oliverin kummien tuoma pupu pääsi lyhdyn sisälle. 

 

Tuo kumpu kun tuosta vielä tasoitettaisiin niin olisi vähän edes kivemman näköinen ja lyhdyn saisi laitettua tuohon ristin eteen, kun se nyt on siellä takana. 

 

Vertaistuki

Vertaistuki on erittäin tärkeää ja antoisaa. Saan olla kiitollinen siitä, että eräänä päivänä sain sähköpostia, jonka kautta olen saanut (vertaistuki) ystävän. Vaikka toivon, että olisimme tutustuneet jonkin aivan muun syyn takia kuin kohtukuoleman. Mutta ei meiltä kummaltakaan kysytty haluammeko kokea kohtukuoleman. Siitä saa itselleen niin paljon enemmän kun on joku joka on kokenut täysin saman asian kuin itse ja aikaa lapsiemme syntymällä ja kuolemalla on vain pikkuisen vajaa kuukausi. Kun vaihtaa ajatuksia sellaisen kanssa joka elää samaa hetkeä ja on muutenkin hyvin samanhenkinen kuin itse saa siitä niin paljon voimia ettei sitä edes pysty kuvailemaan sanoin. Eilen minulla oli erittäin ihana päivä kun sain kunnian tavata hänet. Enkä osaa tarpeeksi kiittää häntä siitä mitä minä häneltä saan. Toivon mukaan sitä itsekin saa annettua toiselle tukea ja voimia tähän hetkeen. Se on niin rentouttavaa kun pystyy vaihtamaan ajatuksia toisen kanssa, jolla on aivan samanlaiset ajatukset ja tunteet. Ei tarvitse turhia selitellä, kun toinen ymmärtää. 

Harmaa verho

Minusta on jo pitemmän aikaa tuntunut siltä, että silmieni edessä on jokin harmaa utuinen verho. Olen koko ajan väsynyt ja hajamielinen. En ole milloinkaan kokonaan läsnä, missään hetkessä, joka suurilta osin johtuu väsymyksestäni. Se alkaa välillä jo ahdistaa. On hyvin rankkaa olla koko ajan vähän väsynyt ja hajamielisyys alkaa jo itseänikin ärsyttää. Unohtelen asioita joita olen luvannut ja muistan ne tietenkin yöllä ja sitten iskee kauhea paniikki. Onneksi on kalenteri olemassa, josta voin tarkkailla sopimiani asioita, ettei ihan kaikki kuitenkaan unohdu. Mutta ärsyttävää kun omaan päähän ei voi enää yhtään luottaa. Olisikohan tämä väsymys tälläistä jos vauvamme olisi syntynyt elävänä?!? Siihen kun en koskaan vastausta saa. Vaikka saisimme joskus elävän vauvan, niin luulen, että tämä menetys on kuitenkin siellä takana kummittelemassa, joten sellaista normaalia tilannetta ei meidän perheeseen enää varmastikaan tule. Voihan se olla niin että esimerkiksi vuoden päästä tämä surun tuoma väsymys ei ole enää samanlaista mitä se nyt on, mutta suru ja ikävä omaa lasta kohtaan ei kuitenkaan häviä.

Olimme tänään äitini kanssa, Oliverin mummin, katsomassa ja pyytämässä hautakivestä tarjousta. Voi miten inhottava sellainenkin tilanne on. Katsella hautakivimalleja ja kertoa omista toiveista hautakiven suhteen. Itkuhan siinä tuli. Mitään lopullista emme vielä päättäneet, mutta jonkinlainen suunnitelma kivestä tehtiin. Ja voi miten paljon se maksaakaan, miksei hautakiveä voisi saada vähän edullisemmin. Miksi tästä surustakin tarvitsee niin suuri summa maksaa, jotta saa sinne haudalle kiven jota on sitten mukava katsella kun omaa poikaa käy siellä "tapaamassa". Eikö sekin jo riitä, että omaa poikaansa pitää käydä "katsomassa" hautausmaalla, eikö se ole jo tarpeeksi julma asia lapsensa vanhemmille. Mutta eihän meiltä mitään kysytty, mitä me tahdomme, joten ei sitten auta kuin tyytyä tähän kohtaloon. 

Mutta lupaan rakkaalle pojalleni, että hän saa kauniin kiven haudalleen.

Yhdeksän viikkoa

Yhdeksän viikkoa lapseni syntymästä, synnytyksestä ja ensimmäisten hyvästien jättämisestä. Nykyään on jo välillä parempia hetkiä. Mutta hetkiä jolloin itku vain tulee ja tuska ja ikävä repii sydämessä on edelleen usein. Välillä havahdun itsekin siihen, että kuulostan jo paljon pirteämmältä ja minulla on hyvä olla, mutta sitten voikin mennä hetki ja tunnen olevani taas siellä syvällä kuopassa. Mutta sellaista tämä suru sitten varmaan on. Olen huomannut toisesta kissastakin sellaisen piirteen, että se huomaa jos minulla on heikompi hetki ja tulee usein puskemaan ja kehräämään viereeni jos olen yksin kotona. Tämä kissa kun ei ole aiemmin niin hirveästi kehräillyt. Mutta edelleen löytyy sitä omaa tempperamenttia. Mutta jotenkin kummallista miten kissakin reagoi siihen, että olen välillä todella surullinen ja silloin kuuluisi lohduttaa minua. Mietin tuossa yksi päivä, että muuttuuko meidän perheen elämä enää koskaan samanlaiseksi kuin se oli ennen lapsemme kuolemaa. Tunnenko joskus vielä oikeasti olevani iloinen ja onnellinen koko sydämestäni. Sydämestäni kun suurin osa on kuitenkin surun ja valtavan ikävän vallassa. Auttaako se ensimmäinen vuosi muka oikeasti tähän ja onko minulla oikeus surra vuodenkin jälkeen vielä lastani niin, ettei minua pidetä kummajaisena. Lastani en koskaan halua unohtaa, hän on aina esikoiseni ja rakas poikani. Hän tulee aina olemaan osa elämääni ja perhettämme.

Kaksi kuukautta

Tänään rakkaan Oliverin syntymästä on kaksi kuukautta. Ajan käsitys on hirveän sumea tältä ajalta. Toisaalta aikaa on kulunut vasta kaksi kuukautta ja toisaalta aikaa on kulunut jo kaksi kuukautta. Vasta kaksi kuukautta ollut suruaikaa, mutta taas siitä on jo kaksi kuukautta kun sain rakasta poikaani sylissä pitää. Voi miten vieläkin voin tuntea sen tunteen kun ihana lämmin nyytti annettiin syliini, se kaunis maailman rakkain esikoiseni. Voi kunpa hänet saisin syliini vielä, edes kerran. 

 

Toimme Kreetalta Oliverille tuliaisiksi valkoisen kiven. Kirjoitin siihen maalitussilla Oliverille, äiti ja isi, 08/13. 

Kivi laitettiin nallen syliin sydämen päälle, jospa se siinä säilyisi.  

Matkalla

Terveisiä Kreetalta, Kolimbarista!

Viimeinen viikko ollaan vietetty yli 30 asteen helteessä kauniissa säässä. Auringosta on nautittu koko kesän edestä ja välillä vilvoiteltu lämpimässä vedessä altaalla ja meressä. Nautittu muiden tekemästä ruuasta. 

Viikko meni nopeasti, mutta olihan se ihan mukava palata kotiin, nähdä kissat taas pitkästä aikaa ja päästä käymään rakkaan Oliverin haudalla. Vaikka enhän minä rakasta poikaa unohtanut viikon aikana, eikä kyyneleiltä vältytty. Sama ikävä ja tuska se sydämessä oli vaikka matkaa kotiin oli monta kilometriä. Vaikka tiedossahan se oli, ettei se suru minnekkään viikoksi katoa.

Tässä lomatunnelmia kuvien muodossa:  

Kahdeksan viikkoa

Kahdeksan viikkoa sitten rakas Oliver syntyi.

Vajaa viikko sitten oli jälkitarkastus. Kohtu on palautunut hyvin synnytyksestä ja raskaudesta ja kaikki oli siis sen puolesta hyvin. 

Saimme samalla muut tutkimusten tulokset. Poikamme oli täysin terve vauva. Tuntuu jotenkin niin kohtuuttomalta miksi terveen vauvan piti kuolla. Hapenpuute oli kaiketi kuolinsyynä, istukassa oli verenkiertohäiriöitä ja tukoksia, joista se hapenpuute on muodostunut. Kuukaden päästä mulle tehdään vielä vähän testejä tulevaisuutta varten. Lääkäri oli kyllä sitä mieltä, että jos näin kävisi uudestaan olisi se jo todella huonoa tuuria. Mutta ei kukaan kuitenkaan voi varmuudeksi sanoa ettei näin käy enää koskaan meille.

 

 Voi kunpa elämää pystyisi jostain etukäteen katsomaan.Tosin jos niin pystyisi tekemään ei mitään pahaa ehkä ehtisi käymään. Toisaalta se olisi kyllä hyvä. Sillä en minä ainakaan tätä surua halunnut, enkä aina niin jaksaisi tätä tuskaa ja surua kantaa. Mutta edelleenkään minulta ei sitä kysytty.

 

Ikävä kasvaa päivä päivältä enemmän. Voi kunpa saisin rakkaan esikoiseni takaisin!