Yhdeksän viikkoa lapseni syntymästä, synnytyksestä ja ensimmäisten hyvästien jättämisestä. Nykyään on jo välillä parempia hetkiä. Mutta hetkiä jolloin itku vain tulee ja tuska ja ikävä repii sydämessä on edelleen usein. Välillä havahdun itsekin siihen, että kuulostan jo paljon pirteämmältä ja minulla on hyvä olla, mutta sitten voikin mennä hetki ja tunnen olevani taas siellä syvällä kuopassa. Mutta sellaista tämä suru sitten varmaan on. Olen huomannut toisesta kissastakin sellaisen piirteen, että se huomaa jos minulla on heikompi hetki ja tulee usein puskemaan ja kehräämään viereeni jos olen yksin kotona. Tämä kissa kun ei ole aiemmin niin hirveästi kehräillyt. Mutta edelleen löytyy sitä omaa tempperamenttia. Mutta jotenkin kummallista miten kissakin reagoi siihen, että olen välillä todella surullinen ja silloin kuuluisi lohduttaa minua. Mietin tuossa yksi päivä, että muuttuuko meidän perheen elämä enää koskaan samanlaiseksi kuin se oli ennen lapsemme kuolemaa. Tunnenko joskus vielä oikeasti olevani iloinen ja onnellinen koko sydämestäni. Sydämestäni kun suurin osa on kuitenkin surun ja valtavan ikävän vallassa. Auttaako se ensimmäinen vuosi muka oikeasti tähän ja onko minulla oikeus surra vuodenkin jälkeen vielä lastani niin, ettei minua pidetä kummajaisena. Lastani en koskaan halua unohtaa, hän on aina esikoiseni ja rakas poikani. Hän tulee aina olemaan osa elämääni ja perhettämme.
Kummajainen et ole eikä sinusta tule !
VastaaPoista" Näkymättömän äitiyden " kanssa eläminen on varmasti enemmän kuin raskas taakka . Kun syli on tyhjä ja hautapaikka ainut jossa " jotakin konkreettista " on niin sanonpa vaan että kuka tuollaisesta selviää niin etteikö vaurioittavia jälkiä jäisi . Suru astui sydämeen & teidän perheeseen lupaa kysymättä , lähteekö se pois edes kulumalla pesuaineena aika... Sinulla on kaikki oikeus surra ja juuri niin kauan kun haluat , toivottavasti löydät tiesi joka ei kuluttaisi sinua/voimiasi kuitenkaan ihan loppuun, kaikki oikeus on sinulla olla myös iloinen ja onnellinen , ne tunteet eivät koskaan himmennä sitä että olet ja tulet aina olemaan Oliverin äiti <3 Ajatuksin Pirjo
Kyllähän tämä on raskasta olla "näkymätön äiti", koska monilla ihmisillä on sellainen mielipide, että nyt vaan pitäisi jatkaa elämää niinkuin mitään ei olisi tahpahtunut ja ajatella vain tulevaisuutta. Mutta me olemme menettäneet oman lapsemme ei sitä voi niin vain unohtaa ja jatkaa elämää niinkuin mitään ei olisi tapahtunut. Ei oman lapsen kuolemasta varmasti pysty selviämään niin ettei se mitään jälkiä jättäisi on se lapsi sitten minkä ikäinen tahansa kuollessaan. <3 Toivoisin itsekin, että tämä ainainen väsymys alkaisi hellittämään ja sumussa eläminen, mutta tähän auttaa vain se kuuluisa aika. Mutta sitä vaan on niin väsynyt tähän kun kaikki asiat unohtuu ja väsymys painaa koko ajan ja siihen vielä päälle kaikki muut, niin välillä tuntuu ettei täältä kuopasta niin vain nousta. Mutta kaippa se sitten jossain vaiheessa vähän hellittää ja on taas helpompi olla. Sinun sanasi Pirjo antavat voimaa minulle erityisen paljon, kiitos niistä <3
Poista