Surullisia keskusteluja

Juteltiin tänään kummipojan kanssa. 

Hän alkoi kyselemään kuka on minun isä ja sen jälkeen käytiin läpi muiden isiä ja äitejä. Oliverin isin ja äidin hän osasi heti kertoa. 

Sitten hän tuumaa, että hänelle piti tulla serkku ja sitten hän ei saanutkaan sitä. Ja siihen perään syvä huokaus. Voi miten kummitädin sydämestä sattui, miksi me kaikki joudumme tämän surun kokemaan. Oliveria jäi ihan liian moni kaipaamaan. Yritin lohduttaa kummipoikaani, että hänellä on toinenkin serkku. Mutta kun se on tyttö ja hän olisi tahtonut poikaserkun, joka Oliver olisi ollut tai onhan hän nytkin, mutta ei lapsi voi mitenkään ymmärtää miksi Oliver ei päässyt tänne meidän kanssa jos ei aikuinenkaan ymmärrä. Kummipoikani totesi, että Oliverilla oli jokin juttu miksi se ei vaan voinut elää. Niin senkin minä tahtoisin tietää mikä se juttu oli. Meillä on ensiviikolla jälkitarkastus, jospa siellä jotain selviäisi. 

Toinen tämän äidin ja kummitädin sydäntä raastava hetki oli kun kävimme Oliverin haudalla. Serkkupoika istuu kyykyssä serkkunsa haudan edessä ja tuijottaa hautaa hiljaisena. Hän ei noussut edes vaikka minä ja mieheni nousimme ja teimme lähtöä. Vasta kun kysyttiin, että mennäänkö jo, hän hetken kuluttua nousi kyykystä ja oli valmis lähtemään. Voi kunpa tietäisi mitä tuon rakkaan kummipojan mielessä liikkui. Ehkäpä hän jutteli serkulleen jotain. On tämä elämä vaan niin väärin ei pienen lapsen kuuluisi käydä serkkunsa haudalla päästäkseen "lähemmäs" serkkuaan. En vain voi tätä ymmärtää. 

Tällä äidillä on niin kova ikävä rakasta pientä enkelipoikaansa.