Kuusi viikkoa

Olemmeko me muuttuneet ihmisinä lapsemme kuoleman jälkeen?!?

Joillakin ihmisillä on sellainen käsitys tai ainakin minusta tuntuu, että heillä on sellainen käsitys, että me ollaan muututtu "kummajaisiksi" lapsemme kuoleman jälkeen. Mutta voi kertoa, että me ollaan edelleen ne samat ihmiset kuin ennen. Se mikä meissä on muuttunut on se, että me ollaan äiti ja isi. Ja suru on koko ajan läsnä, mutta silti pystymme tekemään arkisia asioita ihan normaalisti. Emmekä me koko ajan itke vaikka surullisia ollaan ja ikävä poikaamme kohtaan on suunnaton. Väsymystä ja hajamielisyyttä on ilmassa enemmän kuin ennen on ollut. Sen voi monet ystävätkin jotka ovat jutelleet minun kanssani huomata, sillä saatan kysyä jo kolmatta kertaa samaa asiaa ja tajuan kun vastausta aletaan kertomaan, että kyllähän mä hetki sitten sitä kysyinkin. Mutta se kai on ihan ymmärrettävää. Nukkuminenkin kun on sitä sun tätä, toisaaltaan nukun hyvin, mutta nukahtaminen kestää usein todella kauan ja unia kun näkee ihan valtavasti, niin eipä sitä aamulla tunne oloaan kovin virkeäksi. Lapsemme syntymästä tulee tänään kuluneeksi kuusi viikkoa. Viikot ovat tuntuneet tosi pitkiltä ja siitä on mielestäni ikuisuus kun lapseni oli sylissäni. Ja päivistä olen ihan sekaisin, onneksi on kalenteri josta voi tarkistaa mikä päivä on meneillään. Onneksi on se kalenteri, sillä ilman sitä unohdan kaikki asiat, tosin jos unohdan kirjoittaa kalenteriin muistettavat asiat niin ei se kalenteri auta siinä muistamisessa. Eikä vielä voi sanoa, että olisimme mitenkään toipuneet lapsemme kuolemasta, mutta emme kuitenkaan ole jääneet suruun liiaksi kiinni. Olemme realistisia ja ymmärrämme, että meidän on jatkettava elämäämmekin. Sillä mikään mitä teemme tai jätämme tekemättä ei tuo lastamme takaisin vaikka kuinka haluaisimme. Tuskin poikammekaan haluaa ettemme enää elä elämäämme normaalisti eteenpäin. Emme tietenkään unohda lastamme, hän on mielessämme koko ajan ja käymme edelleen haudalla päivittäin. Poikamme pysyy sydämessämme ikuisesti mukana. Mutta kuitenkin pystymme myös samalla elämään omaa eläämäämme eteenpäin, päivän kerrallaan, niin normaalisti kuin tässä tilanteessa pystyy. Siitä en tiedä onko meidän tapa oikea tapa surra lastamme vai ei. Siihenhän tuntuu olevaan jokaisella ohikulkevalla oma mielipide, miten sureminen tulisi hoitaa. Mutta minä toivon, että me saamme surra omaa lastamme niin kuin se on meille paras tapa, että mä en kyllä ala noudattamaan niitä kaikkia erinäisiä käskyjä vaan elän suruaikaani juuri niin kuin sen parhaaksi nään. Edelleen on huonoja hetkiä paljon, jolloin tuntuu, että olemme tippuneet syvälle kuoppaan josta ei vain pääse ylös. Mutta kuitenkin on hetkiä jolloin tuntuu, että olemme jo lähellä kuopan reunaa ja pääsemme vielä sieltä kuopasta pois, mutta emme vielä. Sillä on vielä monia asioita joita tulee käydä läpi ennen kuin koko surutyö on tehty loppuun. Ja pystyykö sitä koko surutyötä tekemään koskaan loppuun saakka vai kestääkö se surutyö elämämme loppuunsaakka. Tähän en tiedä vastausta. Mutta tiedän, että pahin suru helpottaa jossain vaiheessa ja ikävä jää päällimmäiseksi ja rakkaus omaa poikaa kohtaan on aina suuri. 

Pikkuhiljaa minun varmaan tarvisi jaksaa alkaa kirjoittamaan jotain muitakin postauksia tänne kuin aina surustani. Jotta te rakkaat lukijat, ettette kyllästyisi kirjoituksiini. Päällimmäisenä tietenkin kirjoitan näitä itselleni, mutta tiedän, että monet teistä odottaa uusia postauksia. Mutta kun ei meillä täällä niin kummallista tapahdu, eteenpäin mennään päivä kerrallaan ja tehdään asioita fiilisten mukaan. Mutta kyllä mä vielä postailen joskus jotain muutakin kuin tekstejä surustani. Mutta tällä hetkellä se vain on päällimmäisenä minulla ja niin suuri osa eläämääni. Minulla kun on niin kova ikävä enkelipoikaani, esikoistani.