Ikävä

Voi miten minulla onkaan niin kova ikävä lastani. Suru on taas nostanut päätään lujemmin kuin viime päivinä. Surun tuska tullut taas suurempana sydämen alle. Muutaman päivän jo mietin, että suruni on jo vähän hellittänyt ja vain ikävä enimmäkseen jäänyt. Mutta nyt tänään olen taas sen surun tuskan huomannut nostavan päätään. Fyysisiä oireita on tullut niskakivun lisäksi mahakivut. Ehkäpä pitäisi mennä lääkäriin jotain helpotusta hakemaan näihin fyysisiin oireisiin, jotta jaksaisi paremmin kantaa tätä surua. Ettei suru vain vie minua kokonaan mennessään. Vaikka kuinka yrittäisi olla reipas ja iloinen muiden edessä, sitä kuitenkin sisimmässä tuntee sen tuskan ja ikävän. Ja tarvitseeko minun sitten olla niin reipas, kuinka kauan saan surra lastani?!? Ei kai siihen oikeasti ole mitään vastausta. Jokainen meistä suree niin omalla tavallaan ja oman aikansa. Ikävä kun ei oikeasti varmasti ikinä hellitä. 

Minä niin kovasti olisin tahtonut tutustua omaan esikoiseeni paremmin. Tuntea hänen kosketuksen ihollani, nähdä hänen ensihymynsä ja kuunnella hänen itkuaan, lohduttaa häntä. Nähdä hänen opettelevan kannattelemaan päätään, kääntymään, ryömimään ja konttaamaan. Nähdä hänen oppivan kävelemään, kuulla hänen ensimmäiset jokeltelut, ensimmäiset sanat. Nähdä hänen ilonsa ja surunsa. Olla ja viettää aikaa esikoiseni kanssa, tehdä yhdessä perheenä kivoja asioita. Jään kaikesta paitsi esikoiseni kanssa. En vain voi vieläkään käsittää miksi näin kävi meille?!? Miksi, me olisimme rakastaneet täällä maan päällä häntä myös niin paljon. Kyllä me nytkin rakastamme Oliveria. Emme ole lopettaneet rakastamasta esikoistamme vaikka hän ei tänne maan päälle meidän kanssamme päässyt, mutta olisin halunnut hänelle sen osoittaa eri tavalla kuin nyt. Toiset ostavat lapsilleen kaupasta vaatteita ja vaippoja ja me ostamme kukkia lapsemme haudalle. Niin epäreilua!!! Vihan ja katkeruuden tunteita minulle ei oikeastaan ole kunnolla kuitenkaan tullut. Toivon niin todella, että ne tunteet jäisivät taka-alalle. Tietty jossain suhteessa katkeruuttakin minulla on, joitakin asioita kohtaan. Mutta pääsääntöisesti viha ja katkeruus ovat kuitenkin piilossa ja toivon, että ne voisivat myös siellä pysyä. 

Tänään kävimme poikamme haudalla ja siellä taas kyyneleet virtasi pitkin kasvojani. Tai niin on tapahtunut viime päivinä melkein joka kerta haudalla käydessä. En siellä juurikaan ole pystynyt käymään niin, ettei kyyneleet tipahtelisi. Siellä sen kuoleman todellisuuden aistii niin hyvin ja toisaalta tuntee taas olevan lähempänä omaa poikaansa. Sen lähemmäs häntä emme tällä hetkellä pääse. Oli ilo huomata, että siellä on muitakin käynyt Oliveria tapaamassa. On muitakin jotka surevat poikamme kuolemaa ja näin osoittavat myös meille Oliverin vanhemmille sen, että hän oli todellinen ihminen, todellinen poikamme, esikoisemme. Olisin tietenkin tahtonut, että Oliveria olisi kaikki saaneet tulla meille kotiin tapaamaan. Mutta kun emme saaneet itse päättää kuinka tässä elämässä käy. Emme saaneet päättää, että esikoisemme pääsisi elävänä luoksemme. Meidän on vain kestettävä tämä kohtalomme halusimme sitä tai emme. Oppia elämään ilman esikoistamme, jatkaa elämää eteenpäin ilman esikoistamme. Niin kamalaa ja karua, epäoikeudenmukaista. Olen vain miettinyt, että koska meidän, Oliverin vanhempien, elämä alkaa näyttää valoisammalta. Reilu kuukausi sitten luulimme, että elämämme valoisin aika alkaa ja olemme onnellinen perhe. Mutta miten yksi pieni hetki muuttaakin elämän ja elämän täyttääkin suuri suru, tuska ja ikävä.