Seitsemän viikkoa

Siitä on seitsemän viikkoa kun synnytin ja hyvästelin lapseni, ensimmäistä kertaa. Miten kova ikävä minulla on edelleen ja tuskin koskaan häviää, ei ikävä poikaani kohtaan häviä mihinkään. Edelleen on huonoja päiviä, mutta nyt viikkoihin mahtuu jo ihan hyviäkin päiviä väliin. Muttei päivääkään kulu etten surisi lastani. Tänään sain postissa ihanan kirjeen. Kirje sisälsi lehden jossa oli juttu enkelivauvan perheestä. Voi miten ihana posti, iso kiitos vielä tätäkin kautta. <3 Saan olla onnellinen niistä ihmisistä, ystävistä, jotka oikeasti pienillä ja suurilla eleillä tukevat minua ja miestäni meidän surussa. Niiden avulla saan voimaa jaksaa huomiseen. 

Tänään sain kauan kaivatun tähtipalan nomination koruun. Kävin sen joskus reilu viikko tilaamassa, kun sitä ei mistään löytynyt suoraan.

Huomenna meillä on jännittävä päivä edessä, huomenna saamme ehkä tietää pojan kuolemaan johtaneen syyn tai sitten se jää epäselväksi. Olen jotenkin niin jännittynyt ettei edes kirjoittaminen onnistu, joten ei tällä kertaa enempää juttua irtoa.

Surullisia keskusteluja

Juteltiin tänään kummipojan kanssa. 

Hän alkoi kyselemään kuka on minun isä ja sen jälkeen käytiin läpi muiden isiä ja äitejä. Oliverin isin ja äidin hän osasi heti kertoa. 

Sitten hän tuumaa, että hänelle piti tulla serkku ja sitten hän ei saanutkaan sitä. Ja siihen perään syvä huokaus. Voi miten kummitädin sydämestä sattui, miksi me kaikki joudumme tämän surun kokemaan. Oliveria jäi ihan liian moni kaipaamaan. Yritin lohduttaa kummipoikaani, että hänellä on toinenkin serkku. Mutta kun se on tyttö ja hän olisi tahtonut poikaserkun, joka Oliver olisi ollut tai onhan hän nytkin, mutta ei lapsi voi mitenkään ymmärtää miksi Oliver ei päässyt tänne meidän kanssa jos ei aikuinenkaan ymmärrä. Kummipoikani totesi, että Oliverilla oli jokin juttu miksi se ei vaan voinut elää. Niin senkin minä tahtoisin tietää mikä se juttu oli. Meillä on ensiviikolla jälkitarkastus, jospa siellä jotain selviäisi. 

Toinen tämän äidin ja kummitädin sydäntä raastava hetki oli kun kävimme Oliverin haudalla. Serkkupoika istuu kyykyssä serkkunsa haudan edessä ja tuijottaa hautaa hiljaisena. Hän ei noussut edes vaikka minä ja mieheni nousimme ja teimme lähtöä. Vasta kun kysyttiin, että mennäänkö jo, hän hetken kuluttua nousi kyykystä ja oli valmis lähtemään. Voi kunpa tietäisi mitä tuon rakkaan kummipojan mielessä liikkui. Ehkäpä hän jutteli serkulleen jotain. On tämä elämä vaan niin väärin ei pienen lapsen kuuluisi käydä serkkunsa haudalla päästäkseen "lähemmäs" serkkuaan. En vain voi tätä ymmärtää. 

Tällä äidillä on niin kova ikävä rakasta pientä enkelipoikaansa.

Kuusi viikkoa

Olemmeko me muuttuneet ihmisinä lapsemme kuoleman jälkeen?!?

Joillakin ihmisillä on sellainen käsitys tai ainakin minusta tuntuu, että heillä on sellainen käsitys, että me ollaan muututtu "kummajaisiksi" lapsemme kuoleman jälkeen. Mutta voi kertoa, että me ollaan edelleen ne samat ihmiset kuin ennen. Se mikä meissä on muuttunut on se, että me ollaan äiti ja isi. Ja suru on koko ajan läsnä, mutta silti pystymme tekemään arkisia asioita ihan normaalisti. Emmekä me koko ajan itke vaikka surullisia ollaan ja ikävä poikaamme kohtaan on suunnaton. Väsymystä ja hajamielisyyttä on ilmassa enemmän kuin ennen on ollut. Sen voi monet ystävätkin jotka ovat jutelleet minun kanssani huomata, sillä saatan kysyä jo kolmatta kertaa samaa asiaa ja tajuan kun vastausta aletaan kertomaan, että kyllähän mä hetki sitten sitä kysyinkin. Mutta se kai on ihan ymmärrettävää. Nukkuminenkin kun on sitä sun tätä, toisaaltaan nukun hyvin, mutta nukahtaminen kestää usein todella kauan ja unia kun näkee ihan valtavasti, niin eipä sitä aamulla tunne oloaan kovin virkeäksi. Lapsemme syntymästä tulee tänään kuluneeksi kuusi viikkoa. Viikot ovat tuntuneet tosi pitkiltä ja siitä on mielestäni ikuisuus kun lapseni oli sylissäni. Ja päivistä olen ihan sekaisin, onneksi on kalenteri josta voi tarkistaa mikä päivä on meneillään. Onneksi on se kalenteri, sillä ilman sitä unohdan kaikki asiat, tosin jos unohdan kirjoittaa kalenteriin muistettavat asiat niin ei se kalenteri auta siinä muistamisessa. Eikä vielä voi sanoa, että olisimme mitenkään toipuneet lapsemme kuolemasta, mutta emme kuitenkaan ole jääneet suruun liiaksi kiinni. Olemme realistisia ja ymmärrämme, että meidän on jatkettava elämäämmekin. Sillä mikään mitä teemme tai jätämme tekemättä ei tuo lastamme takaisin vaikka kuinka haluaisimme. Tuskin poikammekaan haluaa ettemme enää elä elämäämme normaalisti eteenpäin. Emme tietenkään unohda lastamme, hän on mielessämme koko ajan ja käymme edelleen haudalla päivittäin. Poikamme pysyy sydämessämme ikuisesti mukana. Mutta kuitenkin pystymme myös samalla elämään omaa eläämäämme eteenpäin, päivän kerrallaan, niin normaalisti kuin tässä tilanteessa pystyy. Siitä en tiedä onko meidän tapa oikea tapa surra lastamme vai ei. Siihenhän tuntuu olevaan jokaisella ohikulkevalla oma mielipide, miten sureminen tulisi hoitaa. Mutta minä toivon, että me saamme surra omaa lastamme niin kuin se on meille paras tapa, että mä en kyllä ala noudattamaan niitä kaikkia erinäisiä käskyjä vaan elän suruaikaani juuri niin kuin sen parhaaksi nään. Edelleen on huonoja hetkiä paljon, jolloin tuntuu, että olemme tippuneet syvälle kuoppaan josta ei vain pääse ylös. Mutta kuitenkin on hetkiä jolloin tuntuu, että olemme jo lähellä kuopan reunaa ja pääsemme vielä sieltä kuopasta pois, mutta emme vielä. Sillä on vielä monia asioita joita tulee käydä läpi ennen kuin koko surutyö on tehty loppuun. Ja pystyykö sitä koko surutyötä tekemään koskaan loppuun saakka vai kestääkö se surutyö elämämme loppuunsaakka. Tähän en tiedä vastausta. Mutta tiedän, että pahin suru helpottaa jossain vaiheessa ja ikävä jää päällimmäiseksi ja rakkaus omaa poikaa kohtaan on aina suuri. 

Pikkuhiljaa minun varmaan tarvisi jaksaa alkaa kirjoittamaan jotain muitakin postauksia tänne kuin aina surustani. Jotta te rakkaat lukijat, ettette kyllästyisi kirjoituksiini. Päällimmäisenä tietenkin kirjoitan näitä itselleni, mutta tiedän, että monet teistä odottaa uusia postauksia. Mutta kun ei meillä täällä niin kummallista tapahdu, eteenpäin mennään päivä kerrallaan ja tehdään asioita fiilisten mukaan. Mutta kyllä mä vielä postailen joskus jotain muutakin kuin tekstejä surustani. Mutta tällä hetkellä se vain on päällimmäisenä minulla ja niin suuri osa eläämääni. Minulla kun on niin kova ikävä enkelipoikaani, esikoistani.

Ikävä

Voi miten minulla onkaan niin kova ikävä lastani. Suru on taas nostanut päätään lujemmin kuin viime päivinä. Surun tuska tullut taas suurempana sydämen alle. Muutaman päivän jo mietin, että suruni on jo vähän hellittänyt ja vain ikävä enimmäkseen jäänyt. Mutta nyt tänään olen taas sen surun tuskan huomannut nostavan päätään. Fyysisiä oireita on tullut niskakivun lisäksi mahakivut. Ehkäpä pitäisi mennä lääkäriin jotain helpotusta hakemaan näihin fyysisiin oireisiin, jotta jaksaisi paremmin kantaa tätä surua. Ettei suru vain vie minua kokonaan mennessään. Vaikka kuinka yrittäisi olla reipas ja iloinen muiden edessä, sitä kuitenkin sisimmässä tuntee sen tuskan ja ikävän. Ja tarvitseeko minun sitten olla niin reipas, kuinka kauan saan surra lastani?!? Ei kai siihen oikeasti ole mitään vastausta. Jokainen meistä suree niin omalla tavallaan ja oman aikansa. Ikävä kun ei oikeasti varmasti ikinä hellitä. 

Minä niin kovasti olisin tahtonut tutustua omaan esikoiseeni paremmin. Tuntea hänen kosketuksen ihollani, nähdä hänen ensihymynsä ja kuunnella hänen itkuaan, lohduttaa häntä. Nähdä hänen opettelevan kannattelemaan päätään, kääntymään, ryömimään ja konttaamaan. Nähdä hänen oppivan kävelemään, kuulla hänen ensimmäiset jokeltelut, ensimmäiset sanat. Nähdä hänen ilonsa ja surunsa. Olla ja viettää aikaa esikoiseni kanssa, tehdä yhdessä perheenä kivoja asioita. Jään kaikesta paitsi esikoiseni kanssa. En vain voi vieläkään käsittää miksi näin kävi meille?!? Miksi, me olisimme rakastaneet täällä maan päällä häntä myös niin paljon. Kyllä me nytkin rakastamme Oliveria. Emme ole lopettaneet rakastamasta esikoistamme vaikka hän ei tänne maan päälle meidän kanssamme päässyt, mutta olisin halunnut hänelle sen osoittaa eri tavalla kuin nyt. Toiset ostavat lapsilleen kaupasta vaatteita ja vaippoja ja me ostamme kukkia lapsemme haudalle. Niin epäreilua!!! Vihan ja katkeruuden tunteita minulle ei oikeastaan ole kunnolla kuitenkaan tullut. Toivon niin todella, että ne tunteet jäisivät taka-alalle. Tietty jossain suhteessa katkeruuttakin minulla on, joitakin asioita kohtaan. Mutta pääsääntöisesti viha ja katkeruus ovat kuitenkin piilossa ja toivon, että ne voisivat myös siellä pysyä. 

Tänään kävimme poikamme haudalla ja siellä taas kyyneleet virtasi pitkin kasvojani. Tai niin on tapahtunut viime päivinä melkein joka kerta haudalla käydessä. En siellä juurikaan ole pystynyt käymään niin, ettei kyyneleet tipahtelisi. Siellä sen kuoleman todellisuuden aistii niin hyvin ja toisaalta tuntee taas olevan lähempänä omaa poikaansa. Sen lähemmäs häntä emme tällä hetkellä pääse. Oli ilo huomata, että siellä on muitakin käynyt Oliveria tapaamassa. On muitakin jotka surevat poikamme kuolemaa ja näin osoittavat myös meille Oliverin vanhemmille sen, että hän oli todellinen ihminen, todellinen poikamme, esikoisemme. Olisin tietenkin tahtonut, että Oliveria olisi kaikki saaneet tulla meille kotiin tapaamaan. Mutta kun emme saaneet itse päättää kuinka tässä elämässä käy. Emme saaneet päättää, että esikoisemme pääsisi elävänä luoksemme. Meidän on vain kestettävä tämä kohtalomme halusimme sitä tai emme. Oppia elämään ilman esikoistamme, jatkaa elämää eteenpäin ilman esikoistamme. Niin kamalaa ja karua, epäoikeudenmukaista. Olen vain miettinyt, että koska meidän, Oliverin vanhempien, elämä alkaa näyttää valoisammalta. Reilu kuukausi sitten luulimme, että elämämme valoisin aika alkaa ja olemme onnellinen perhe. Mutta miten yksi pieni hetki muuttaakin elämän ja elämän täyttääkin suuri suru, tuska ja ikävä.

Viisi viikkoa

Tänään illalla tulee kuluneeksi 5 viikkoa poikamme syntymästä. Ajan taju on kyllä erikoinen tältä ajalta, toisaalta tuntuu että suruaikaa on menty vasta tosi vähän aikaa. Mutta toisaaltaan minusta taas tuntuu, että synnytyksestä on ikuisuus. Ikuisuudelta tuntuu ainakin aika jolloin ensimmäisen ja viimeisen kerran pidin poikaani sylissä. Siitä on illalla se viisi viikkoa. Vieläkin muistan miltä tuntui kun sai oman lämpimän poikansa syliin, niin kauniin lapsen. Muistan mitä tunsin kun kätilö lähti viemään häntä pois synnytyssalista ja tiesin etten koskaan enää poikaani saa pidellä sylissäni, paitsi sinä perjantaina, arkussa, kun toimme hänet kotiin. Miten kova ikävä minulla onkaan poikaani. Katselen päivittäin poikani kuvia ja käymme hänen haudallaan. Yhä kyllä muistan ilman kuviakin miltä vauvani näyttää, vaikka sitä olen pelännyt, että unohdan miltä vauvani näyttää. Mutta vielä en ainakaan ole unohtanut ja toivon etten unohdakaan. Onneksi on kuvat, joiden avulla voi muistuttaa itseään vauvan piirteistä jos silmissä ja mielessä alkaa unohtumaan. 

Nyt minulle on tainnut alkaa ensimmäisiä fyysisiä oireita tulemaan surun vuoksi. Minullahan on aina ollut kovin herkästi jumiin menevät niska, hartiat ja selkä. Mutta nyt eilen tuntui, että ne on niin pahasti jumissa että jotain lääkitystä tarvittaisiin. Päivällä alkoi päätä särkeä ja illalla tuntui että niskaankin sattui tosi kovasti ja oli pakko venytellä sitä, jotta päähän ei koskisi niin paljon. Mutta oloni ei kuitenkaan tuntunut vielä kovin inhottavalta, vain sellaiselta tavalliselta päänsäryltä. Mutta sitten yhtäkkiä kun ajelimme kotiinpäin ystävien luota alkoi pääni särkeä tosi kovaa ja oli ihan sellainen olo, että tulee oksennus. Sain kuitenkin oltua kotimatkan autossa ja kun kotiin pääsimme, otin säkylääkettä ja menin nukkumaan. Tosin siinä meni kamalien kipujen kanssa ensin tunti ennen kuin pystyi edes olemaan kunnolla tai ajatella nukkumista. Mutta mietin jo, että tarvitseeko lähteä hakemaan jotain vahvempaa troppia lääkäristä. Mutta onneksi särky lakkasi särkylääkkeillä ja sain yöni nukuttua. Tosin edelleen tuntuu pientä jomotusta päässä, mutta ei kuitenkaan koko ajan. Toivotaan, että se menisi tässä pian ohi. Minä kun en tykkää yhtään päänsärystä, onneksi aika harvoin minulla sitä on ja toivon mukaan ei tulekaan kovin usein. Muita fyysisiä oireita en ole huomannut, että tämän surun aikana olisi tullut tai että jokin olisi muuttunut pahemmaksi. Mutta jostain luin, että kun kokee voimakkaan surun, niin silloin saattaa myös tulla fyysisiä oireita, henkisten "oireiden" lisäksi. Väsymystähän minulla nyt tietenkin on ollut koko tämän ajan. Väsymys saattaa yhtäkkiä tulla ja välillä se tuntuu ihan kamalan raskaalta ja silloin ei keskittymisestä tule yhtään mitään ja haluaisi vain nukkua vaikka uni ei silloin välttämättä tulekaan. Se väsymys voi tulla vaikka tunnin päästä siitä kun on noussut ylös yöunilta vaikka olisikin aluksi ollut pirteä. Mutta se kai on ihan normaalia näin suruaikana, että tunteet ja väsymystilatkin heittelee miten sattuu.

1 kk

Tänään Oliver täyttäisi kuukauden. Kauniin rakkaan poikamme syntymästä on kulunut kuukausi. Äidillä edelleen syli huutaa tyhjyyttä ja ainut paikka jossa pääsen lähemmäs poikaani on hautausmaalla. Miten karua tämä elämä voikaan olla. Olen kuukauden ollut äiti. Mutta sanan äiti oikeanlaista merkitystä en edelleenkään ole löytänyt. Millaista se sitten on, olla elävälle lapselle äiti. Aika näyttää saanko sen vielä kokea joskus. Mutta Oliverille olen äiti, ihanalle esikoispojalleni, nyt ja aina. Paljon suukkoja ja haleja sinne taivaaseen Oliver-rakas!

Oliverin kummitädin nimipäivät on tänään. Oliver lähettää varmasti taivaasta kummitädille paljon halauksia ja suukkoja.

Voit seurata karusellikotia myös bloglovinin kautta

<a href="http://www.bloglovin.com/blog/8481731/?claim=xdgjwkb7any">Seuraa blogiani Bloglovinin avulla</a>

Jostain syystä tuota linkkiä ei vaan saa tähän tekstiin toimimaan, mutta oikeasta reunasta löytyy tuo seuraa tätä blogia bloglovin, niin siitä kun painaa niin pääsee blogloviniin karusellikodin sivuille. 

Tervetuloa kaikille uusille lukijoille!

Neljä viikkoa

Nyt on kulunut neljä viikkoa synnytyksestä. Syli huutaa edelleen kovasti tyhjyyttään ja ikäväänsä. Ikävä on oikeastaan alkanut vielä enemmän raastamaan sydämessä. Jotenkin ensimmäisillä viikoilla ja päivillä oli vielä toivoa, että kaikki olisi unta, pahaa painajaista. Mutta nyt se todellisuus on iskenyt ja ymmärrän etten koskaan enää Oliveriani tänne maan päälle saa kanssani. En vaan edelleen ymmärrä miksi minun pieni vauvani ei saanut tulla tänne maan päälle rakkauttani kokemaan. Sydämessä on kamala ikävä, esikoistani kohtaan. Jos mietin, että saanko koskaan tätä tyhjää syliäni täytettyä, alkaa sydämessäni kamala riistävä tunne. Koska ymmärrän etten koskaan saa sitä täytettyä esikoiseni kosketuksella. Kukaan tai mikään ei korvaa esikoistani. Sitä pientä ihanaa nyyttiä, jonka neljä viikkoa sitten syliini sain liian pieneksi hetkeksi. 

Tänään kävin pikaseen hakemassa synttärilahjarahoilla nomination korun itselleni. Nyt minulla on pala Oliverin muistoa aina mukanani tuon korun kautta. Ostin kirjain paloja niin, että siinä lukee nyt Oliver ja viimeisen kirjaimen perään tuli Oliverin mummilta saamani vauva jolla on siivet selässä. Nimen eteen olisin ostanut vaaleansinisen tähti palan, mutta niitä ei ollut liikkeessä yhtään. Siskoni lupasi käydä katsomassa, jos vaikka heidän kultaliikkeessä olisi tuo pala tai sitten mun vaan täytyy se käydä tilaamassa. Ja onhan tässä aikaa sitä etsiä, tärkeimmän kuitenkin sain Oliverin nimipalat. 

Voi miten äidillä voikin olla niin kova ikävä omaa poikaansa, rakasta enkelipoikaa.

Taas yksi tälläinen päivä

Kun ei oikein jaksaisi aamulla herätä sängystä. Ja kaikki asiat saa itkemään. Eikä saa itsestään kiinni ja tehdä mitään järkevää. Väsyttää ja itkettää, ikävä esikoista kohtaan repii sydäntä. 

Posti toi tänään kuvakirjan, joka me mieheni kanssa tehtiin pojastamme. Ihana muisto jota voi katsella yhä uudestaan ja uudestaan. Kauniin poikamme kuvia. Voi miten hän onkin niin kaunis ja isänsä näköinen. Voi miten minulla on kauhea ikävä. 

Neuvolantätikin soitti tänään ja kysyi kuulumisiamme. Ihanaa kun neuvolantäti välittää meistä edelleen ja kantaa huolta meistä. <3 Juteltiin hetki asioista ja sain kysyä mieltä askarruttavia kysymyksiä, tosin niitä ei vielä niin kauheasti ole tullut. Olisimme voineet vielä tapaamisenkin sopia täksi viikoksi, mutta koin ettei sille ole tarvetta nyt. Hän jää kesälomalle tämän viikon jälkeen ja toivottelin hyvät lomat ja neuvolantäti sanoi, että nähdään sitten syksyllä. Ihanaa kun saa edelleen käydä purkamassa tuntojaan siellä vaikkei sitä vauvaa ole. Hänhän sai tutustua minuun ja vauvaani odotusaikana ja hänen piti olla saamassa ottaa ensimmäisiä mittoja vauvastani ja päästä tutustumaan vauva-arkeeni. Mutta kun nyt ei niin tapahtunut, niin saan edelleen käydä vaikka tilanteeni on ihan eri. Mutta kuitenkin olen äiti, enkelipojan, Oliverin äiti.

Blogistani on tullut..

minulle vähän kuin vauvan korvike. Niin julmasti kuin sen vain voi sanoa. Mutta kun sitä vauvaa ei ole, blogista on tullut minulle hirmuisen tärkeä. Tänne on helpompi tulla purkamaan tunteitaan ja ajatuksiaan kuin aina soittaisi jollekkin tai pyytäisi jotakin aina meille kuuntelemaan. Ja useinkaan vaikka minulla on monia jotka jaksavat kuunnella minua, en vain osaa kertoa niitä asioita joita täällä sitten osaan kuitenkin kertoa. Blogista on tullut yksia terapia muoto minulle. Eikä täällä onneksi yksin tarvitse puhella. Joten iso kiitos teille kaikille jotka jätätte kommentteja, laitatte sähköpostia tai facebookin kautta viestiä. Toivottavasti jaksatte edelleen kommentoida ja kirjoittaa minulle, sen avulla minäkin jaksan paremmin.

Vauvaperheessä kun pestään vauvapyykkiä, syötetään vauvaa ja nukutetaan vauvaa. Niin minä kirjoittelen tänne ja päivittelen blogilistojani, sekä muita asioita blogin ulkomuodossa sekä käyn vähän kerrallaan lukemassa muiden blogien postauksia. En olisi koskaan aiemmin voinut uskoa että vertaan blogia vauvaan. Tai että tälläisestä blogista voisi tulla vauvan korvike. Mutta kun asiat menee niin kuin minulla on mennyt niin eipä tässä enää osaa ajatella yhtään mitään järkevää. 

Vielä loppuun kaunis ja herkkä laulu: 

Kiitos Turnip sinulle kun vinkkasit tämän minulle, tämä tuo kyyneleet silmiin, mutta on niin kaunis ja herkkä ja sopii prinssillekkin vaikka laulun nimi onkin prinsessalle. 



Äidillä on niin kova ikävä äidin rakasta Oliveria, äidin enkelipoikaa, taivaan kauneinta prinssiä, esikoistani. 
 

Syntymäpäivä

Synnyin tasan 27 vuotta sitten kello 8.34, päivä oli sunnuntai ja säätila oli sateinen. 

 Minä kuukauden ikäisenä.

Tänään on siis syntymäpäiväni, päivä jota en ole tänä vuonna odottanut laisinkaan. No viime vuosina en tuota syntymäpäivää ole enää odottanut ollenkaan niin kuin lapsena odotettiin. Mutta on ollut kiva kesäisin kun on yksi päivä jolloin voi leipoa kaiken maailman herkkuja ja läheisiä tulee käymään kahvilla. Mutta tänä vuonna sanoin heti vauvani kuoleman jälkeen, että minun syntymäpäiviäni ei sitten tänä vuonna vietetä. Ei ole mieltä mihinkään juhlaan tai juhlimiseen ylipäätään. Suurin lahja mitä tällä hetkellä voin saada on läheisten tuki ja eleet suruani kohtaan. On se sitten kuuntelemista, surunvalitettelu kortti tai jokin muu muoto millä tuo suoraan minulle esille oman surunvalittelunsa, sen kautta minä tiedän, että olen oikeasti tärkeä heille. En tarkoita sillä nyt sitä, että minua tarvisi sääliä tai tarvitsen koko ajan osanottoja menetyksestäni, se yksi kerta riittää. Suuri ja lämmin kiitos teille kaikille jotka olette lähettäneet meille surunvalittelukortteja/adresseja, enkeleitä, kukkia, kirjoja kauniilla teksteillä ja käyneet meillä, ottaneet osaa meidän suruumme. Nämä asiat/eleet ovat tuoneet lohtua suuren surumme keskelle.

Mitä näiden vuosien varrella sitten on tapahtunut. Kaikenlaista. Olen käynyt pikkuisena kerhoa, kerhon jälkeen koulun. Peruskoulun jälkeen lähdin opiskelemaan ja valmistuin lastenohjaajaksi. Tapasin maailman parhaimman ja ihanimman mieheni, josta en koskaan tahdo luopua. Muutin hänen luokseen. Olen saanut vakituisen työpaikan perhepäivähoitajana, ehdin tehdä perhepäivähoitajan töitä pikkuisen vajaa 2,5 vuotta ennen kuin minusta tuli äiti. Olen enkelipojan äiti

 Näiden asioiden lisäksi elämässäni on tapahtunut muitakin monenlaisia asioita ja ollut monia erilaisia töitä ym., mutta tuossa listassa kaikki tärkeimmät ja suurimmat asiat.

Muutama ystävistäni, jotka ovat jo lapsuudesta olleet rinnallani, ovat edelleen menetyksestä huolimatta rinnallani. Sisko ja serkkuni ovat hienosti jaksaneet tukea minua suruni keskellä. Ilman heitä ystäviäni, siskoani, serkkuani ei minulla olisi ollut ketään jonka kanssa puhua kasvotusten lapsestani ja sen tuomasta menetyksestä, oman mieheni lisäksi. Kaikkien läheisten ihmisten kanssa ei vain ole helppo puhua tällä hetkellä ja toivon heidän ymmärtävän sen. Aikaa kun kuluu ja "haavat" eivät ehkä ole enää niin kipeät toivoin pystyväni puhumaan kaikille samalla tavalla. Toivon myös, että saan aina esikoisestani puhua ääneen. Esikoiseni on ihan totisinta totta ei mikään salaisuus eikä muukaan ihmeellinen asia vaan minun vauvani, lapseni. 

Tänä vuonna siis en toivo lahjaksi mitään muuta kuin ymmärrystä, että minulla on valtava suruaika ja näin voimani vain yksinkertaisesti ei riitä kaikkeen.

Kohtukuolema

Ajattelin kirjoittaa vähän minun kokemuksestani miten koin kohtukuoleman ja siitä, että minä olen oikeasti synnyttänyt oikean vauvan.  Menettänyt oman lapseni, esikoiseni ja joutunut hänet hautaamaan.

Kohtukuolema ja keskenmeno ovat eri asiat. Toivoisin, että kaikki ihmiset voisivat ymmärtää tämän eron. Minä olen oikeasti odottanut meidän pientä yli seitsemän kuukautta ennen kuin hän kuoli kohtuuni. Keskenmeno tapahtuu ennen raskausviikkoja 22 tai jos sikiö painaa alle puoli kiloa. Minun raskauteni oli jo kestänyt tuon viikon 22 rajan ylitse yli kymmenellä viikolla. Meillä oli jo ihan oikea vauva kohdussani. Ja luultavasti jos hän olisi syntynyt ennen kuolemaansa hänellä olisi ollut hyvät mahdollisuudet elämään. Tosiaan lopullisia ruumiinavaus sekä muita tuloksia emme vielä ole saanet. Niitä saamme odottaa tämän kuun loppuun saakka. Keskenmenon ja kohtukuoleman erona on myös se, että jos saat keskenmenon ei sinun ole pakko/tarvitse haudata sikiötä. Mutta kun on kyseessä kohtukuolema tulee sinun haudata oma lapsesi ja synnyttää hänet. Suurimmassa osissa keskenmenoja kuitenkaan ei tarvitse synnyttää, riippuu varmasti sekin vähän siitä kuinka paljon on raskausviikkoja.Mikään asiantuntijahan minä en näissä asioissa ole vaan kirjoitan siitä mitä minulle on selvinnyt näiden päivien aikana ja omista kokemuksistani. Jos haluaa lukea enemmän kohtukuolemasta suosittelen näitä sivuja, ne ovat erittäin kattavat ja hyvät tästä aiheesta.

 En vähättele mitenkään keskenmenoa. Kerroin vain millaiset erot näihin kahteen on vedetty. Keskenmenon kokeneella voi olla yhtä syvä ja suuri suru sekä hän on myös jotakin menettänyt, enkä tässä tekstissäni ole halunnut mitenkään sitä vähätellä.  

Tässä minun tarinani:

Minulla oli siis sinä erittäin ikävänä päivänä raskausviikkoja 32+5, kun menimme tarkastamaan vauvamme tilannetta, koska en ollut tuntenut liikkeitä mielestäni koko päivänä. Tunsin liikkeitä aina tosi vaimeasti ja hiljaisia hetkiä oli usein. Minulla oli istukka etuseinämässä, joka vaimensi paljon liikkeitä ja vauvan asento kohdussa vaikutti paljon siihen. Voimakkaammista potkuista ehdin nauttia vasta ihan muutamia kertoja ennen kuin esikoisemme oli jo alkanut matkansa taivaaseen enkelinä. Mutta tuona perjantaina olin vähän huolissani ja halusin mennä tarkistamaan tilanteen, jotta saa viikonlopun olla rauhassa ja nauttia. Mutta kaikki menikin toisin, vauvamme sydän ääniä ei kuulunut sydänkäyrällä, itse aloin jo tässä vaiheessa itkeä, vaikka en osannutkaan ajatella vauvamme kuolleen. Kätilö rauhoitteli, että laitteessa voi olla vikaa ja hän hakee toisen kätilön auttamaan. Toinen kätilökään ei löytänyt joten minut siirrettiin lääkärin huoneeseen ultraan. Lääkäri etsi vauvan sydäntä kauhealla kiireellä ja löydettyään sen, totesi kylmän rauhallisesti: valitettavasti sydän ei enää syki. Se oli elämän kamalin hetki, aloin huutamaan ihan hysteerisesti ja itkemään. Koskaan aiemmin en ole missään julkisessa paikassa kehdannut huutaa kovaan ääneen, mutta tuossa tilanteessa aloin vain huutamaan ja itkemään olin hysteerinen. Mitä muutakaan äiti voisi olla kun kuulee lapsensa kuolleen. Onneksi rakas mieheni oli mukana en olisi sitä tietoa pystynyt yksin vastaanotaamaan. Tunsin syyllisyyttä, koska en mitenkään ollut tiennyt, että vauvalla on kaikki huonosti. Oloni oli ollut siihen saakka tosi hyvä eikä mitään hälyyttävää ollut, paitsi se liikkeiden vähäisyys. Pyysin anteeksi, mieheni ja lääkäri sekä kätilö totesivat kaikki siihen ettei se ollut minun syyni. Lääkäri sanoi ettei sitä varmasti olisi pystynyt estämään vaikka olisin ollut koko ajan sairaalassa ja etten pysty tekemään itse mitään sellaista minkä takia vauvamme menehtyi. Lääkäri vielä totesi, että onneksi olette nuoria teillä on vielä mahdollisuus saada lapsia. Mutta ei se tuo omaa esikoista takaisin eikä se korvaa sitä menetystä. Minä nään tällä hetkellä punaista jos joku toteaa, että onneksi olette nuoria, heti vaan uutta tulemaan. Miten se uusi lapsi muka korvaa esikoisen. Ei mitenkään. Uusi lapsi voi täyttää tyhjän sylin, mutta se ei tuo esikoistani takaisin. 

Lähdimme vielä tuona perjantaina kotiin yöksi. Minulla oli tarve päästä kotiin hakemaan pojalle jotakin omaa mukaan sekä itsellekkin. Eihän minulla ollut mitään mukanani, koska olin vaan mennyt tarkistamaan, että kaikki on kunnossa ja sitten meidän piti tulla takaisin kotiin onnellisina tietäen, että vauvalla on kaikki hyvin. Mutta me jouduimme palaamaan kotiin surun murtamina. Kotona oli pakottava tarve saada katsella ja käydä läpi pojalle ostettuja juttuja ja päättää mitä otamme mukaan sairaalaan. Olimme saaneet lääkettä mukaan, joka auttaa unen saamiseen. Sillä seuraavat päivät tulisivat olemaan elämämme raskaimpia ja voimaa ja unta olisi kerättävä. Eipä siinä niin kauhean hyvin se uni maistunut ja aamulla oli taas kamala herätä siihen todellisuuteen. 

Lauantaina menimme sairaalaan takaisin. Sain sinä päivänä lääkkeen joka valmisteli synnyksen käynnistämistä. Synnytystä alettiin käynnistämään sunnuntai aamuvarhaisella ja tiistai illalla esikoisemme syntyi. 

Monet kauhistelivat asiaa miksi käynnistymiseni kestää niin kauan ja miksi se kuollut lapsi pitää synnyttää ja miksei sitä vaan oteta pois. Minä itse en kokenut sitä kamalaksi. Ainut kamala asia minusta oli kuolema ja kipu. Minä tunsin jonkinlaista ylpeyttä siitä, että saisin synnyttää lapseni. Saan viettää hänen kanssaan hetken ennen kuin täytyy jättää jäähyväiset. Ja toipumiseni kannaltakin synnytys oli hyvä asia, en olisi kestänyt jos hänet olisi vain riistetty minulta pois. Rakastinhan minä omaa poikaani, esikoistani yli kaiken ja rakastan edelleen. Nyt voin oikeasti tuntea, että hän oli oikeasti oma poikani koska hänet synnytin. Olisin tietenkin toivonut, että olisin saanut hänet elävänä synnyttää ja elävänä pitää. Mutta se ei ollut kai tarkoitettu tällä kertaa niin vaikka sitä en itse ymmärrä miksei ollut tarkoitettu, että meidän lapsi saisi elää.

Lapseni syntymän jälkeen oli hiljaista. Kätilö kääri hänet liinaan ja sain hänet syliini. Maailman kauneimmain pojan, vielä lämpimän nukkuvan käärön. Hänellä oli niin pehmeä iho. Hän oli aivan isänsä näköinen, tummatukkainen poika. Äidiltä hän oli perinyt mutrusuun. Voi miten rakas hän onkaan. Otimme hänestä kuvia muistoksi, hän sai pupuhelistimen vierelleen ja olla siilipeittonsa lähellä ja kuunnella soittorasiaansa. Hän sai olla äidin sylissä ja isänsä sylissä. Me saimme pitää häntä ja silti samalla piti sanoa jäähyväiset. Hetki oli surullisen kaunis. Olisin niin hänet halunnut kotiin. Hetki jolloin oli päätettävä antaa viedä oma lapsi pois oli aivan kamala. En enää saa häntä lämpöisenä syliini, hetki jolloin esikoistani sain pitää oli ensimmäinen ja samalla viimeinen. Onneksi saimme kuitenkin edes sen pienen hetken. 

Seuraavan kerran synnytyksen jälkeen näin lapseni pienen arkun sisällä sairaalan kappelissa. Se hetki oli aivan kamala. Ei kukaan vanhempi halua nähdä omaa lastaan arkussa. Ei sen kuuluisi niin mennä. Pappi piti pienen hetken silloin siunasi vauvamme ja meidät vanhemmat ja lauloi Jumalan kämmenellä. Oli taas aika jättää kerran lapsensa ja lähteä pois. Päivää ennen hautajaisia haimme poikamme lähemmäs kotiaan, mutta kotiin kotiin hän ei koskaan päässyt. Hautajaispäivänä isä laski pojan arkun hänen viimeiseen leposijaansa. Se hetki oli hirveän tuskallinen ja varmasti isästä vielä kamalampi. Nyt jätimme viimeisen kerran pojan hänen viimeiselle leposijalleen, jossa voimme käydä lähempänä häntä. Jokaisena näinä päivinä kun olen käynyt hänen haudallaan, lähteminen on ollut aina yhtä vaikeaa sieltä. Aina tavallaan jätän hänet sinne. Vaikka oikeastaan vain hänen kauniit "kuoret" ovat siellä, esikoisemme on enkelinä taivaassa. 

Tämän kirjoituksen myötä tahtoisin, että myös ne ihmiset läheltäni jotka eivät välttämättä ole vielä ymmärtäneet mitä menetimme, niin ymmärtäisivät sen. En tarvitse mitään sääliä, mutta en myöskään niitä lohdutuksia joissa ajatellaan uuden vauvan korvaavan esikoiseni. Ei kukaan tai mikään korvaa esikoistani, Oliveria. 

Äidin pieni enkelipoika, minä rakastan sinua niin valtavasti ja minulla on niin kamala ikävä sinua.

Hän tanssi kanssa enkeleiden

Tämä tuo minulle nykyään aina kyyneleet silmiin kun kuuntelen:

Tänään

Kävin haudalla, tai olenhan minä käynyt siellä joka päivä lauantain jälkeen. Mutta tänään kun menin sinne huomasin, että meidän pienelle oli laitettu valkoinen risti. Nimeä siinä ei ainakaan vielä ollut, mutta luulisin et tulee jossain vaiheessa, koska muidenkin juuri haudattujen risteissä on. Meidän tosiaan tarvisi alkaa jo miettiä enemmän hautakiveä. Eilen kyllä luonnostelin sitä paperille, mutta me emme mieheni kanssa osaa oikein päättää mitä me siihen haluamme. Pitäisi ottaa vissiin suunnaksi toinenkin hautausmaa ja mennä katselemaan millaisia kaikenlaisia hautakiviä on olemassa. Kun tuolla vanhalla hautausmaalla on kovin vähän hautakiviä tällä hetkellä, niin ne on jo melkein nähty. Ei vaan jotenkin olisi kivaa tehdä mitään hautausmaaretkiä. Olisi paljon mukavampaa viettää normaalia vauvaperhe arkea, millaista se sitten olisikaan. Meillä kun ei ole kokemusta kuin vauvaperhe elämästä kuolleen vauvan kanssa.  Eikä se ole oikeanlaista vauvaperhe elämää. Sitä vaan edelleen niin toivoo, että saisi oman vauvansa elävänä. Saisi olla elävälle lapselle äiti. Vaikka tiedän, että lapsellani on nyt hyvä olla Taivaan Isän luona, mutta silti olisin halunnut hänet tänne äidin ja isin luokse, olisihan hän sinne Taivaan Isän luokse myöhemminkin ehtinyt.

Minä olen viime öinä alkanut näkemään hirveästi unia. Unissa joko vauvamme herää henkiin tai sitten olen lääkärissä ja lääkäri toteaa vauvan kuoleman olevan minun vikani. Aamuisin herään tosi väsyneenä näiden unien jälkeen. Muutenkin hautajaisten jälkeen on olo alkanut tuntumaan entistä raskaammalta ja väsyneemmältä ja erilaiset asiat alkavat ahdistamaan. Esimerkiksi en pysty sopimaan mitään etukäteen, koska minua alkaa sovitut asiat ahdistamaan. En vain kestä ajatusta, että olen sopinut meneväni jonnekkin ja sitten huomaankin etten yhtään jaksaisi mennä. Muutenkin on sellainen olo ettei ole montaakaan paikkaa minne haluaisi mennä, koska tulee pelko, että itseäni alkaa ahdistamaan ja sitten en pääsekään pois. Mutta kai tämä kuuluu tähän suruun. Ja toivon, että tulee aika kun on uskallusta taas sopia paremmin asioita ja ei enää ahdista niin paljon mennä jonnekkin. 

Kolme viikkoa

Siitä tulee tänään kolme viikkoa kun Oliver syntyi. Kolme raskasta viikkoa. Olen ollut kolme viikkoa virallisesti äiti. Mutta silti minulla on tyhjä syli, ikävä ja suunnaton suru. Voi kunpa voisimme mennä ajassa taaksepäin ja muuttaa elämämme erilaiseksi, niin että saisimme pojan elävänä ei enkelinä. Mutta ei, ei elämää voi muuttaa. Tämä vain on jaksettava ja kestettävä. Vaikka välillä tämä surun taakka tuntuu ylitsepääsemättömältä, aivan liian raskaalta kannettavaksi. Miksi me juuri saimme tämän kaiken.

Tänään olen tehnyt kuvakirjaa muistoksi Oliverista. Kovin surullista vain. Pojasta jää muistoksi hänen vauvakuvansa, kuvat kappelissa ja hautajaisissa. Ei sen niin kuuluisi olla. Pojan valokuvakirjoissa kuuluisi olla enemmän iloa ja elämää. Mutta meidän vauvan valokuvakirjassa vauvakuvien jälkeen on vain suurta surua. Onneksi meillä on kuvia Oliverista, näin voimme muistella häntä koko elämän ajan niiden avulla. Kovin surullista vain. Mutta niin oli korkein päättänyt, että meidän vauvamme elämä on lyhyt ja hänestä tulee enkeli. Tahtosimme sitä tai emme. Emme me näin tahtoneet käyvän. 

Hipaisi hiljaa enkelin siipi, kauneinta maailmassa näytti.
Salaa sitten ovesta hiipi, enkelin oikeutta käytti.
Nukkui pieni enkelin siipien suojaan ja lähti,
nyt pikkuinen on taivaan kirkkain tähti.

Äidin rakasta enkelipoikaa syvästi ikävöiden. Äiti rakastaa sinua aina Oliver.

 

Raskaita hetkiä

Tässä viime päivinä ja viikkoina on koettu monenlaisia raskaita hetkiä. Eikä ole hetkeä jolloin minulla ei olisi raskas tunne sydämessä. Minulla on kauhea ikävä esikoistani, eikä sitä vie mikään tai kukaan pois. Ikävä ehkä voi helpottaa ajan myötä, mutta ei se koskaan katoa. En vaan voi vieläkään käsittää sitä, että en saanut kauemmin tutustua lapseeni, esikoiseeni. 

Eilen olimme kirkossa kuulemassa kun lapsemme nimi sanottiin rukouksessa. Ensin luettiin pienen pojan nimi joka oli kastettu ja sen jälkeen meidän pienen pojan nimi joka on haudattu. Muita ei tällä kertaa ollut. Tilanne oli aivan kamala, toiset ovat kuuntelemassa nimeä jonka kanssa saavat aikaa viettää täällä maan päällä ja me olemme kuuntelemassa nimeä, jota me ikävöimme yli kaiken ja saamme käydä vain haudalla hänen lähellään. Niin epäreilua. Itkuhan siinä tuli kun pienokaisemme nimi kuultiin. Kanttori vielä lauloi jonkun hymnin tai miksi sellaista sanotaan, sen jälkeen kun lapsemme nimi oli sanottu ja sitten jatkoi rukouksen loppuun.

Tänään aamulla kun heräsin menin käymään pikkuisen Oliverin haudalla. Hautausmaa on niin lähellä meitä, että sinne ei kestä kävellä kuin viisi minuuttia. Mutta kuinka vaikeaa se kuitenkin on sinne mennä, mutta silti tulee helpompi olo kun on käynyt. Tulee sellainen olo, että Oliverkin näkee paremmin äitinsä kun käyn siellä, vaikka kyllähän hän muutenkin taivaasta varmasti seurailee meidän tekemisiä leikkejänsä ohella. 

Äidillä on vaan niin kova ikävä omaa lastansa. Yöllä näin unta, että meidän pikkuinen Oliver oli herännyt kuolleista, voi miten iloinen unessa olinkaan, mutta silti jotenkin epäuskoinen siihen olisiko se totta. Unessa näin Oliverilla sellaiset vaatteet päällä jotka olen hänelle ostanut, vaikka ne ei koskaan ole oikeasti Oliverin päällä olleet. Miten kummallisia unet voivatkaan olla. Mutta aamulla jouduin taas heräämään tähän kamalaan todellisuuteen.