Raskaita hetkiä

Tässä viime päivinä ja viikkoina on koettu monenlaisia raskaita hetkiä. Eikä ole hetkeä jolloin minulla ei olisi raskas tunne sydämessä. Minulla on kauhea ikävä esikoistani, eikä sitä vie mikään tai kukaan pois. Ikävä ehkä voi helpottaa ajan myötä, mutta ei se koskaan katoa. En vaan voi vieläkään käsittää sitä, että en saanut kauemmin tutustua lapseeni, esikoiseeni. 

Eilen olimme kirkossa kuulemassa kun lapsemme nimi sanottiin rukouksessa. Ensin luettiin pienen pojan nimi joka oli kastettu ja sen jälkeen meidän pienen pojan nimi joka on haudattu. Muita ei tällä kertaa ollut. Tilanne oli aivan kamala, toiset ovat kuuntelemassa nimeä jonka kanssa saavat aikaa viettää täällä maan päällä ja me olemme kuuntelemassa nimeä, jota me ikävöimme yli kaiken ja saamme käydä vain haudalla hänen lähellään. Niin epäreilua. Itkuhan siinä tuli kun pienokaisemme nimi kuultiin. Kanttori vielä lauloi jonkun hymnin tai miksi sellaista sanotaan, sen jälkeen kun lapsemme nimi oli sanottu ja sitten jatkoi rukouksen loppuun.

Tänään aamulla kun heräsin menin käymään pikkuisen Oliverin haudalla. Hautausmaa on niin lähellä meitä, että sinne ei kestä kävellä kuin viisi minuuttia. Mutta kuinka vaikeaa se kuitenkin on sinne mennä, mutta silti tulee helpompi olo kun on käynyt. Tulee sellainen olo, että Oliverkin näkee paremmin äitinsä kun käyn siellä, vaikka kyllähän hän muutenkin taivaasta varmasti seurailee meidän tekemisiä leikkejänsä ohella. 

Äidillä on vaan niin kova ikävä omaa lastansa. Yöllä näin unta, että meidän pikkuinen Oliver oli herännyt kuolleista, voi miten iloinen unessa olinkaan, mutta silti jotenkin epäuskoinen siihen olisiko se totta. Unessa näin Oliverilla sellaiset vaatteet päällä jotka olen hänelle ostanut, vaikka ne ei koskaan ole oikeasti Oliverin päällä olleet. Miten kummallisia unet voivatkaan olla. Mutta aamulla jouduin taas heräämään tähän kamalaan todellisuuteen.