Kolme viikkoa

Siitä tulee tänään kolme viikkoa kun Oliver syntyi. Kolme raskasta viikkoa. Olen ollut kolme viikkoa virallisesti äiti. Mutta silti minulla on tyhjä syli, ikävä ja suunnaton suru. Voi kunpa voisimme mennä ajassa taaksepäin ja muuttaa elämämme erilaiseksi, niin että saisimme pojan elävänä ei enkelinä. Mutta ei, ei elämää voi muuttaa. Tämä vain on jaksettava ja kestettävä. Vaikka välillä tämä surun taakka tuntuu ylitsepääsemättömältä, aivan liian raskaalta kannettavaksi. Miksi me juuri saimme tämän kaiken.

Tänään olen tehnyt kuvakirjaa muistoksi Oliverista. Kovin surullista vain. Pojasta jää muistoksi hänen vauvakuvansa, kuvat kappelissa ja hautajaisissa. Ei sen niin kuuluisi olla. Pojan valokuvakirjoissa kuuluisi olla enemmän iloa ja elämää. Mutta meidän vauvan valokuvakirjassa vauvakuvien jälkeen on vain suurta surua. Onneksi meillä on kuvia Oliverista, näin voimme muistella häntä koko elämän ajan niiden avulla. Kovin surullista vain. Mutta niin oli korkein päättänyt, että meidän vauvamme elämä on lyhyt ja hänestä tulee enkeli. Tahtosimme sitä tai emme. Emme me näin tahtoneet käyvän. 

Hipaisi hiljaa enkelin siipi, kauneinta maailmassa näytti.
Salaa sitten ovesta hiipi, enkelin oikeutta käytti.
Nukkui pieni enkelin siipien suojaan ja lähti,
nyt pikkuinen on taivaan kirkkain tähti.

Äidin rakasta enkelipoikaa syvästi ikävöiden. Äiti rakastaa sinua aina Oliver.