Olen nyt viime viikkoina saanut monelta kuulla, että on mukavaa nähdä miten hyvin olen selviytynyt lapseni kuolemasta ja, että näytän onnelliselta. Itselläni ei vain ole sellaista oloa, että olisin mitenkään selvinnyt lapseni kuolemasta. Lapseni on päivittäin mielessäni. Lapseni muisto tuo edelleen kyyneleet silmiini ja repii sydäntäni. Nykyään on toki hetkiä jolloin myös lapseni muistot tuovat kiitollisuutta sydämeeni. Olen jollakin tapaa kiitollinen siitä, että sain hänet edes siksi pieneksi hetkeksi, vaikka en vieläkään ymmärrä miksi hänen piti niin pian lähteä pois. Esikoiseni jätti suuren arven sydämeeni ja samalla myös suuren rakkauden ja ikävän. Arpi joka on sydämessäni on suurempi kuin kädessä olevani leikkausarpi. Molemmat arvet haalenevat varmasti vuosien varrella, mutta eri tavalla.
Minä olen ihmistyyppinä sellainen, etten kaikista asioistani tahdo valittaa ja päivitellä ääneen. Ja tämä suru on yksi sellainen. Siksi monetkaan läheiset eivät ymmärrä ja näe sitä, että ei se suru minulta minnekkään ole kadonnut. Edelleen olen kuolleen lapsen äiti, olen sitä nyt ja tulen aina olemaan. Tämän kirjoituksen ei ole tarkoitus herättää teitä, en edelleenkään tahdo vatvoa kaikkien kanssa suruani. Minulla on ne tietyt läheiset ihmiset joiden kanssa siitä tahdon puhua ja puhun silloin kun itsestäni tuntuu, että tahdon. Joten en pidä siitä, että nyt aletaan sitten viestitellä ja kysellä yhtäkkiä, että mitä sinulle kuuluu. Jos sitä ei ole aiemminkaan tehnyt niin ei tarvitse nytkään. Koska tahdon sen tulevan suoraan sydämestä, aito halu tietää toisen kuulumisista ja halu kuunnella toista. Ei sellaista, että kysytään mitä sinulle kuuluu ja kun olen vastannut kysymykseen, niin aletaan päivitellä omaa elämää ja sitä miten kaikki on niin vaikeeta. Kyllähän minä haluan muidenkin kuulumisia kuunnella, mutta siihen voi antaa mahdollisuuden minulle kysyä, mitä sinulle kuuluu? Tiedän etten vieläkään aina muista kysyä ja edelleen tajuan vasta päivien päästä, että en sitten ollenkaan kysynyt häneltä hänen kuulumisiaan. Mutta kai sen vieläkin saa laittaa surun piikkiin, että pää ei vaan aina kulje kunnolla tai edes tämän pitkän sairasloman piikkiin. Saahan?!?
Olen myös huomannut mitä kauemmin on kulunut esikoisemme kuolemasta, sitä enemmän ihmiset pelästyvät kun puhun pojastamme jotakin. Se on kai vain niin, ainakin vanhemmille ihmisille, että kuolleista ei kuulu puhua. Mutta minä tahdon puhua lapsestani. Hän on minulle rakas, vaikka onkin taivaan enkeli.
Olen myös huomannut sen, että koska ulkoisesta olemuksestani ei välttämättä huomaa sitä, että olen lapseni menettänyt, niin myös monet luulevat minun unohtaneen lapseni ja jatkaneen elämääni niin kuin mitään ei olisi tapahtunut.
Mutta unohtaako kukaan äiti koskaan lastansa?!?
Minä ainakin tulen puhumaan esikoisestani, enkä häntä tahdo salailla, enkä koskaan unohtaa.
Olen myös nyt hetkittäin havahtunut, siihen että ajattelen millaista olisi minulla nyt jos Oliver olisi täällä meidän kanssamme. Yritän mahdollisimman vähän ajatella sitä, koska se tekee vain enemmän kipeää. Mutta ajatukset vain välillä tulevat mieleen, eikä sille mitään mahda. Minulle tekee edelleen kipeää katsella poikavauvoja jotka ovat kesän jälkeen syntyneet. Tyttövauvojen näkeminen ei tee niin pahaa, koska siinä ei niin näe sitä menetystä samalla tavalla kuin pojassa. Minun tekee pahaa lukea tarinoita joissa kerrotaan vauvan selvinneen vaikka on syntynyt kolme kuukautta ennen laskettua aikaa. Toki olen iloinen niiden vanhempien puolesta, joiden vauva on selvinnyt. Mutta silloin tulee taas mieleen kysymys, miksi meidän vauvamme ei selvinnyt.
Olen myös paljon pohtinut sitä, että jos nyt näkisin vastasyntyneen tai alle kuukauden ikäisen vauvan ja minulta kysyttäisiin otanko vauvan syliin. Niin pystyisinkö siihen. Kaikki vauvat joita olen pitänyt sylissä Oliverin syntymän jälkeen ovat olleet yli neljän kuukauden ikäisiä. Muistan vieläkin sen tunteen kun oma vastasyntynyt lapsi ensimmäisen kerran syliini annettiin. Häviääkö se tunne jos otan "vieraan" pienen vauvan syliin. Olen nyt viimepäivinä tätä monesti pohdiskellut ja se tuo monesti ahdistavan tunteen itselleni. Onneksi tämä on sellainen asia jota ei ole pakko tehdä. Voin odottaa, jospa joskus sen toisen oman nyytin syliini saisin ja se olisikin esikoisen jälkeen ensimmäinen vastasyntynyt vauva jota sylissäni pidän.
Olen myös pitkään pohtinut voinko blogiini postata ihan tavallisia arjen askareita ja juttuja. Vai ajatteleeko ihmiset, että nyt se ei enää muista lastansa. Tiedän, että on tyhmää miettiä sitä. Ja muiden mielipiteillä ei tulisi olla väliä sillä mitä itse omaan blogiinsa haluaa kirjoittaa. Mutta niin se mieli vaan aina toimii, vaikka tahtoisi sen itse toimivan erilailla. Kesäkuun menetyksen jälkeen kun blogini toimi yhtenä terapia muotona ja tänne oli helppo tulla kirjoittamaan tunnoistaan. Mutta nyt kun lapseni syntymästä on kulunut se reilut puoli vuotta, suru on kuitenkin aika samanlaista. Välillä se on hyvinkin vahvana läsnä ja toisinaan vain taustalla sydämessä. Joten ei siitä surusta ole niin paljon kirjoitettavaa kuin aluksi oli. Joten toivon ettei minua tuomita siitä, että haluan alkaa pikkuhiljaa jakamaan myös arkisia juttuja. Toki edelleen tulen kirjoittamaan surustani ja esikoisestani. Ne eivät täältä blogista minnekkään katoa. Mutta olen huomannut, että jollakin tapaa kaipaan sitä, että voin esitellä ja jakaa turhanpäiväisiäkin arjen asioita täällä. Eihän tämän edes pitänyt olla suru blogi vaan tavallinen arkijutuista kertova blogi. Tosin en vieläkään tule lupaamaan, että postaus väli muuttuu tiheämmäksi, mutta olen ajatellut, että kokeilen miltä minusta tuntuu kun alan enemmän kirjoittelemaan arkisiakin juttuja ja yritän olla miettimättä, että voinko mä tästä aiheesta kirjoittaa. Mitä olen tähän saakka tehnyt ja monet jutut ovat jääneet postaamatta vain sen takia, koska mietin onko vielä soveliasta kirjoittaa muuta kuin lapsen menetyksestä. Mutta ei se suru minulta ole kadonnut ja luulen ettei kokonaan katoa vaikka kirjoittaisin mistä aiheesta täällä.
