keskiviikko 26. syyskuuta 2018

Monenlaista samana katon alla

Piipahdin tässä tovi sitten taas pitkästä aikaa Halikossa Desing hillissä. Mietin taas, että miksi käynkin siellä niin harvoin, koska sieltä saa saman katon alta hyvin kaikkea kivaa itselle sekä lahjaksi.

Sieltä löytyy esim. finlaysonin, marimekon, globe hopen, iittalan ja arabian tuotteita sekä paljon muuta sisustus- ja kodin tavaraa.


Itse olen kauan jo halunnut ostaa esim. trikoisia lakanoita ja miettinyt niitä, vielä en toki ostanut, mutta huomasin niitä tulleen finlaysonin valikoimaankin. Aina ei tule kaikkea huomattua kun selailee netistä, joten oli mukava katsella mitä kaikkea tällä hetkellä kuuluu uutuuksiin.


Elefantti lakanoistakin oli tullut uusi kaunis väri sekä ihanat uudet puuvillapeitot. Meillä on lapsilla harmaat elefanttilakanat sekä keltaiset puuvillaiset pikkupeitot.


Minulta on myös mennyt ihan kokonaan ohi uudet värit teemalta, joten täällä huomasin nekin ja pääsin ihastelemaan niitä. Tuo ihana vaaleanpunaisen sävyinen oli aivan ihana, oliskohan virallinen väri ollut puuteri. Niitä voisin omaan kaappiin ottaa heti 12 kpl syviä ja matalia. :) Tuo harmaan sävykin toki on ihana, että kyllä nekin kelpaisi.


 Sieltä löytyy myös ihanan iso valikoima mm. pyykkietikoita ja erilaisia saippuoita niin pyykin pesuun kuin vartalon pesuunkin. Itse tykkään pyykkietikasta todella paljon käytän sitä pyykissä niin kuin siivouksessakin. Täältä ostin testiin uutta suomalaista adelina merkkistä, joka on täysin ekologista ja vegaanista sekä valmistettu Suomessa. 
Vielä silmiini osui izipizin lasit, joskus jos vaan tytöillä on tarve uusiin aurinkolaseihin, pitää muistaa, että täältä niitä saa. :) Ootko sä käynyt desing hillissä Salossa? Jos et niin jos tykkää sisustustuotteista niin kannattaa käydä tsekkaamassa. Täältä löytyy myös oikein viihtyisän näköinen kahvila, jota on myös kehuttu, itse siis en vielä ole siinä piipahtanut. Mutta joskus tarvisi sekin testata. 
 

sunnuntai 23. syyskuuta 2018

Muistopäivä

Taas on se aika vuodesta kun vietämme kuolleiden lasten muistopäivää. 


Pikkusiskot olivat niin tärkeinä eilen illalla, kun lähdimme viemään callunoita haudalle. Heille on ollu tärkeää, siitä saakka kun ovat osanneet puhua ja tehdä asioita olla mukana kun haudalle viedään ja käydään istuttamassa jotakin. Joka kerta molemmat myös pyytävät, että otetaan kuva kun he seisovat hautakiven takana. Mutta edelleen mietin, mitä he oikeasti ymmärtävät, miksi me siellä käydään. Molemmat jopa meidän kaksivuotias puhuu veljestään nimellä. Heille haudalla käyminen on asia siinä missä kaikki muutkin jutut ovat asioita, ei mitään kummallista. 


Sosiaalinen media täyttyy tällä hetkellä erilaisilla haastatteluilla ja jutuilla, joissa käsitellään lapsen kuolemaa. Ennen oman lapsen kuolemaa, sitä ei juuri ole huomannut tai siihen ei ole kiinnittänyt huomioita, mutta nyt huomaa kun muistopäivä lähenee alkaa media täyttymään tarinoista. Tositarinoista, tarinoista joita kukaan ei haluaisi lukea tai ainakaan ei haluaisi, että ne ovat oikeasti tapahtuneet. Minun haastattelun pohjalta on myös tehty kirjoitus, jonka voi käydä kurkkaamassa täältä.

Olen äiti kolmelle vaikka välillä tulee sanottua ääneen, että minulla on kaksi tytärtä. Mutta se on toisaalta totta, en vain mainitse poikaani silloin. Joka kuitenkin mielestäni olisi ansainnut tulla mainituksi. Aina kun jätän mainitsematta poden syyllisyyttä siitä, mutta aina vain tilanne ei ole sellainen, että tekisi mieli kertoa kuolleesta lapsesta. Vaikka usein hänestä puhun ja mainitsen hänet. Olenhan minä ylpeä ja kiitollinen pojastani. Hän on hirveästi opettanut minulle asioita elämässäni. Eilen ajattelin ensimmäistä kertaa, että hei me ollaan viisihenkinen perhe. Niin meidän perheeseen kuuluu viisi vaikka neljä vain ovat läsnä. Jotenkin vain olen aina ajatellut, että minulla on kolme lasta, mutten ole ajatellut kuinka monta meidän perheeseen kuuluu.  

Toivon, että poikani tuntee ja tietää, sen etten häntä koskaan unohda ja rakastan häntä yhtä paljon kuin tyttäriänikin. <3 Sydämestäni hän ei koskaan katoa. Reilu vuosi sitten hänen kätensä on "piirretty" käteeni. Hänen kätensä uovat ja viivat ovat ikuistettuna kädessäni, eivätkä koskaan lähde minnekkään minusta. <3 

lauantai 22. syyskuuta 2018

Oma koti

Vuosi on kulunut, muutosta omaan kotiin. Viimeisen vuoden aikana olen saanut kokea, miltä tuntuu asua omassa kodissa. Kodissa joka tuntuu siltä, että sinne on kiva tulla ja siellä on hyvä ja turvallista olla. Olihan mulla aiemminkin turvallinen koti, mutta siellä ollessa puuttui se jokin tunne minkä tuntee kun kokee sen talon kodikseen. Vaikee selittää, en sen tarkemmin osaa siitä kertoa. 

Yksitoista vuotta sitten muutin onnellisesti mieheni luokse ja ajattelin, vaikka talo ei ollut ehkä ihan se minun mieleiseni pohjaratkaisujen ja sijainnin suhteen, niin silti siitä varmasti tulisi kotini. Kyllähän minä sitä kodiksi kutsuin, mutta jokin sieltä puuttui. Siellä me odotettiin meidän kolmea lasta sekä jokainen syntyi siellä meidän asuessamme. Olihan se haikeata ajatella, että muutetaan pois kodista jonne lapset ovat "syntyneet". Niin siis sairaalasta tulleet, niin rohkea en oo ollut, että kotona olisin synnyttänyt. Mutta nyt näin vuoden jälkeen voin kertoa, että kyllä muutto kannatti, nyt mulla on se tunne joka kuuluu olla kun sä olet kotona. Mä viihdyn kotona ollessa niin sisällä kuin ulkona, eikä mulla oo sellasta oloa etten kuuluisi tänne. 

(Kuva on tällä kertaa vanha, kun laiskana en uusia ottanut)
 
Toki mä välillä silti leikittelen ajatuksella, että mitä jos mä saisin just sellasen talon rakentaa kuin haluaisin niin millanen se oliskaan. Mutta hei haaveilu on varmaan aina ihan hyvästä. Vielä kun harrastustyökseni käyn erilaisissa kodeissa, niin usein valtaa mielen et vau miten ihana koti. Mut onhan mullakin ihana koti, mun näkönen koti. Se mun on haaveilema koti on sellanen, etten mä sellasta koskaan saisi, kun se olis sit jo niin iso ja siellä olis vaikka ja mitä, niin parempi vaan haaveilla. :D 

Mutta onhan sekin totta, että mistä vain talosta voi saada kodin, ihmiset tekevät sen kodin siellä talossa. 

Vielä meillä on täällä kodissa paljon juttuja mitä ei vuoden aikana olla saatu tehtyä. Esim. yksi seinä on edelleen maalaamatta kodinhoitohuoneessa, minkä väri ei miellytä mua. Mutta kukaan vaan ei oo ehtinyt sitä maalaa. Sekä valokuvia ei oo vielä laitettu esille kun mä en osaa päättää, että olisko tauluhyllyt hyvät vai kuvakollaasi. Pikkuhiljaa hyvää tulee ja kun ei raaski tehdä hätäsiä suunnitelmia, niin parempi miettiä ajan kanssa. Ja tietty mä nyt olisin halunnut makuuhuoneeseen tapetin yhdelle seinälle, mutta se olis maksanut yli 400 euroa, niin mun ajatukselle ei ihan heti lämmetty, varsinkaan kun itse tosiaan hoitovapaalla olen niin tuota ylimääräistä rahaa tapettiin ei just nyt oo. Ja kun tän pettymyksen nielin ;), niin olisin halunnut ostaa valkoisen päiväpeitteen, mutta eihän sitä just minkä olisin halunnut, niin enää myyty missään lähialueen tavaratalossa, kun mä pääsin katsomaan. Joten se siitä kun toista samanmoista en oo löytäny sen tilalle. Ja uuden sohvankin haluisin, mutta meillä nyt sohva on vasta viisi vuotta ollut, niin eihän siinä nyt mitään vikaa ole. Paitsi mun mielestä muoto ja väri. :D Mutta nää nyt tietty on näitä sisustusjuttuja, kun aina haluis jotain erilaista, vaikka juuri on luullut, että tää on nyt se juttu mistä mä tykkään varmasti hamaan tappiin asti. Mutta kun ei vaan ookaan, kun se mieli muuttuu. 

Mutta onneksi mieli ei ole talon suhteen muuttunut tää on edelleen tosi kiva kaikinpuolin ja mikä parasta mun koti.

keskiviikko 19. syyskuuta 2018

Me

Tänään tulee kuluneeksi 11 vuotta siitä kun minä ja mieheni olemme aloittaneet yhteisen taipaleen. Aika tuntuu lyhyeltä, mutta kun miettii numeroita niin tuntuu, että oikeesti ollaanko oltu jo niin kauan. Ja toivon, että monen monta vuotta on vielä edessä. 

Me ollaan koettu vaikka ja mitä yhdessä ja silti me jaksetaan rakastaa toisiamme. Jossain on joskus sanottu, että jos pystyy kokemaan yhdessä lapsen kuoleman, kestää liitto yhdessä mitä vain. Me olemme pysyneet yhdessä, eikä missään kohtaa tätä 11 vuotta kumpikaan ole ajatellutkaan, että erottaisiin. Me tosi harvoin edes tapellaan mistään, kunnolla ei oikeestaan olla koskaan riidelty. Eri mieltä voidaan asioista olla tai kiusoitella toisiamme joistain asioista, mutta se on aika vähäistä. Joskus tietty ärsyttää jotkut toisen jutut, mutta se nyt kai on ihan normaalia. 

Reilu kaksi vuotta oltiin oltu yhdessä kun mentiin kihloihin. Me oltiin oltu suurin piirtein viisi ja puoli vuotta yhdessä kun esikois poikamme syntyi. Häntä me odotettiin niin paljon ja oltiin niin onnellisia, mutta sitten kohtasikin se suuri suru ja jouduimme viettämään hautajaisia. Elämä oli mullin mallin, mutta suhteemme ei. Eikä edes alettu kasvamaan erilleen vaikka aina ei jaksanut siitä omasta surusta omalle rakkaalle puhuakaan, mutta suurimmaksi osaksi kuitenkin jaksoi. Aloimme odottaa toista lastamme pelon sekaisin tuntein, pelkäsimme toivoimme parasta joka ikinen päivä. Kun tyttäremme pienenä keskosena syntyi, olimme onnellisia ja aloimme tutustua uuteen perheen jäseneen, olimme kahden lapsen vanhemmat. Aikaa kului vajaa kasi vuotta ensimmäisen tyttäremme syntymästä kun elämäämme syntyi sulostuttamaan toinen tyttäremme. Kolmannen lapsen syntymä sai mun mielen vähän taas järkkymään ja olin väsynyt ja vähän masentunutkin välillä, mutta silti suhteemme oli mitä parhain ja puolisoni paras tuki kaikessa ja auttoi minua kaikessa. Reilun vuoden päästä siitä me muutettiin yhteiseen omaan kotiin. Mä sain apua mun ajatusten kanssa ja olen voinut mitä parhaiten kuluneen viime vuoden. Joskus se vaan on sellanen, että kun muutaman kerran puhut sen tuntematton kanssa, saa se avamaan kaikki solmut. Yhteiseen kotiin muutto on varmasti ollut myös mun elämässä tosi iso juttu. Vaikka sain tehdä asiat niin kuin halusin edellisessä kodissamme, oli se silti koti johon muutin rakkaani luokse. Nyt meillä on yhteinen oma koti ja musta tuntuu, että me asutaan meidän kodissa onnellisena. 

Oon niin kiitollinen, mun ihanalle miehelleni, että hän on jaksanut mua katsoa nämä vuodet ja on vieläkin luvannut jaksaa katsoa. Taidamme siis kumpikin ihan rakastaa toisiamme. <3 
Vielä ei olla naimisissa, mutta hei ehkä sekin päivä vielä koittaa kun saadaan päätettyä milloin me oikeesti halutaan mennä naimisiin.