Muistopäivä

Taas on se aika vuodesta kun vietämme kuolleiden lasten muistopäivää. 

Pikkusiskot olivat niin tärkeinä eilen illalla, kun lähdimme viemään callunoita haudalle. Heille on ollu tärkeää, siitä saakka kun ovat osanneet puhua ja tehdä asioita olla mukana kun haudalle viedään ja käydään istuttamassa jotakin. Joka kerta molemmat myös pyytävät, että otetaan kuva kun he seisovat hautakiven takana. Mutta edelleen mietin, mitä he oikeasti ymmärtävät, miksi me siellä käydään. Molemmat jopa meidän kaksivuotias puhuu veljestään nimellä. Heille haudalla käyminen on asia siinä missä kaikki muutkin jutut ovat asioita, ei mitään kummallista. 

Sosiaalinen media täyttyy tällä hetkellä erilaisilla haastatteluilla ja jutuilla, joissa käsitellään lapsen kuolemaa. Ennen oman lapsen kuolemaa, sitä ei juuri ole huomannut tai siihen ei ole kiinnittänyt huomioita, mutta nyt huomaa kun muistopäivä lähenee alkaa media täyttymään tarinoista. Tositarinoista, tarinoista joita kukaan ei haluaisi lukea tai ainakaan ei haluaisi, että ne ovat oikeasti tapahtuneet. Minun haastattelun pohjalta on myös tehty kirjoitus, jonka voi käydä kurkkaamassa täältä.

Olen äiti kolmelle vaikka välillä tulee sanottua ääneen, että minulla on kaksi tytärtä. Mutta se on toisaalta totta, en vain mainitse poikaani silloin. Joka kuitenkin mielestäni olisi ansainnut tulla mainituksi. Aina kun jätän mainitsematta poden syyllisyyttä siitä, mutta aina vain tilanne ei ole sellainen, että tekisi mieli kertoa kuolleesta lapsesta. Vaikka usein hänestä puhun ja mainitsen hänet. Olenhan minä ylpeä ja kiitollinen pojastani. Hän on hirveästi opettanut minulle asioita elämässäni. Eilen ajattelin ensimmäistä kertaa, että hei me ollaan viisihenkinen perhe. Niin meidän perheeseen kuuluu viisi vaikka neljä vain ovat läsnä. Jotenkin vain olen aina ajatellut, että minulla on kolme lasta, mutten ole ajatellut kuinka monta meidän perheeseen kuuluu.  

Toivon, että poikani tuntee ja tietää, sen etten häntä koskaan unohda ja rakastan häntä yhtä paljon kuin tyttäriänikin. <3 Sydämestäni hän ei koskaan katoa. Reilu vuosi sitten hänen kätensä on "piirretty" käteeni. Hänen kätensä uovat ja viivat ovat ikuistettuna kädessäni, eivätkä koskaan lähde minnekkään minusta. <3