Hän on täällä

Neljäs lapsemme syntyi 6.6.2019. 

Hän teki perheestämme täydellisen ja sellaisen joka meidän perheen pitikin ehkä olla. Nyt minusta tuntuu, että perheeni on valmis. Ainakin sanoin jo etten enää halua olla raskaana, enkä halua enää yhtään sektio haavaa. Viimeiset kolme lastani kun ovat syntyneet sektiolla, niin nyt olen jo sitä mieltä, että ei enää kiitos leikkausta. Tosin nyt voin jo hyvin eikä haavakaan ole mitenkään kovin kipeä ja pärjään ilman kipulääkkeitä. Mutta onneksi minulla on vauva kotona, niin ei voi tulla heti vauvakuumetta. :D

Vauvamme syntyi siis kauniina torstai aamuna. Itse pysyin ihmeen rauhallisena ennen leikkausta ja leikkauksen ajan, vaikka pelkään leikkauksia yli kaiken. Synnytyksen jälkeinen aika olikin sitten jo aikalailla melkoista tunnemyrksyä. Vauva joutui vastasyntyineiden teholle, joten toinen kerta kun vauva viedään pois luotani synnytyksen jälkeen. Tällä kertaa erona oli onneksi, se että vauva eli, eikä hätä ollut suurenlainen, mutta kuitenkin vaati keskolaan menoa. Siinä ehdin jo sitten muutamaan otteeseen itkeä, ettei imetys lähde onnistumaan ja milloin oikein nään vauvani ja synnytinkö oikeasti vai mitä on tapahtunut. Muutaman tunnin päästä minut kärrättiin sängyn kanssa keskolaan katsomaan vauvaa. Sitä ihanaa pientä tuhisijaa. Paikka jossa hän oli, oli paikka jossa olin ollut päivää vajaa kuusi vuotta aiemmin kuuntelemassa sydänääniä, joita ei enää löytynyt. Oli jotenkin raapaisevaa tajuta se, että se oli paikka jossa ymmärsin isoveljen kuolleen ja nyt pikkuveli on siellä saamassa apua hengityksensä rohinaan. Vaikeinta oli lähteä pois takaisin eri osastolle eri kerrokseen ja jättää hänet sinne. Vaikka tiesin, että hänestä pidetään siellä hyvää huolta, on silti kamalaa nukkua eri paikassa ensimmäinen yö. Onneksi vauva ei loppujen lopuksi viettänyt siellä kuin kolme ja puoli päivää ja sain suurimman osan ajasta olla hänen kanssaan siellä. Mutta oli se silti raskasta ja nukuin todella vähän senneiljän ja puolen päivän aikana mitä olimme sairaalassa. Onneksi olen saanut nukuttua univelkoja pois kotona, kiitos ihanan mieheni, joka kaksi ekaa yötä kotona toi vauvan yöllä tissille syömään kun itse olin niin väsynyt etten tajunnut herätä. Mutta nyt kun suurin univelka on nukuttu pois, herään itse siihen kun poika alkaa heräilemään ja haluaa ruokaa yöllä. Luojan kiitos minulla on ihana mies joka pitää huolta minusta sekä lapsistani, omienkin yö uniensa kustannuksella. 

Isosiskot rakastavat pikkuveljeään ja haluaisivat koko ajan pitää veljeä sylissä tai antaa tuttia hänelle. Aluksi toki on ollut vähän mustasukkaisuuttakin ilmassa, mutta siitä päästiin aika hyvin eroon kun kävin nopeat puolen tunnin retket heidän kanssaan, niin että molemmat tytöt pääsivät yksin minun kanssani. 

Itse äitinä osaan olla paljon rennompi ja huomaan nyt kun en ole raskaana enää, minulla on paljon parempi olla, en ole enää niin jännittynyt. Vauvamme on hyvin kiltti, hän syö ja nukkuu.

Rohkea vai ei...

Olen muutamasti kuullut tässä viimeisen puolen vuoden aikana, että olen aika rohkea. Ja muut eivät ehkä olisi pystyneet samaan mihin minä nyt olen. On ollut positiivista kuulla, että useiden ystävien mielestä olen todella rohkea. Mutta itse en tunne silti olevani kovinkaan rohkea. Tiedän, että päätös jonka teimme mieheni kanssa syksyllä vaati rohkeutta ja tulee vaatimaan sitä koko pit´kän kevään kesän kynnykselle saakka. Mutta mitään unelmiaan ei saa toteutetuksi jos ei välillä tee liiankin rohkeita päätöksiä. 

Yhtenä syksyisenä iltana pieneen liuskaan piirtyi kaksi viivaa. Aloimme odottaa neljättä lastamme. Onhan se nyt ihan hullun rohkeaa aloittaa taas kaikki alusta. Meillä kuitenkin on jo täydellinen esikoispoikamme tuolla jossakin pilvien reunalla ja kaksi elävää tytärtä. Mutta jotenkin minulla oli edelleen sellainen olo, että jotakin puuttuu. Mietin useasti puuttuuko se aina, vaikka saisimme kuinka monta lasta. Nyt kun h-hetkeen ei ole enää paljon aikaa tunnen, että hänet meidän vielä piti saada perheeseemme, sitten olemme täydellinen valmis perhe. No en mä tiedä siitä täydellisyydestä. Mutta meidän oma perhe kuitenkin. 

Pelko. Se on tietenkin ollut läsnä koko ajan. Ensin pelkäsin keskenmenoa, olin varma, että tällä kertaa se tulee, koska sitä en vielä ole raskauksissani kokenut. Mutta ei sitä ei tullut. Seuraavaksi pelkäsin, että rakenneultrassa nähdään jotain poikkeavaa. Mutta ei siellä ei nähty mitään poikkeavaa. On ihanaa tuntea ne kaikki potkut ja liikkeet vatsassa, joita muiden aikana en näin voimakkaana olekaan tuntenut. Monesti tämä vauva muistuttaa: äiti kyllä minä olen täällä! Mikä on ihanaa, olen aivan rakastunut häneen ja niin on tulevat isosiskotkin. Mutta pelko se on läsnä vaikka liikkeitä tunteekin. Mitä jos hänellä onkin joku hätä. Mitä jos hänellä onkin jokin sairaus mitä ei vain nähdä ultrassa. Ja toisaalta yritän taas pitää pääni kylmänä ja olla ajattelematta liikaa. Yritän elää tässä hetkessä. Aina se vain ei ole kovin helppoa. Pääni on tässä raskaudessa pysynyt silti ihan ehjänä, tai onko se nyt niin ehjä koskaan ollutkaan, mutta mitään suurempia masennuksia ei ole ilmennyt ja olen tuntenut oloni hyväksi. Tietty niitä joitakin ultrakokemuksia lukuunottamatta. Mutta olen yrittänyt niistäkin päästä yli ystävien kanssa jutellen ja naureskellen. Toivon mukaan saan palkintoni elävänä syliin, pakko saada vaikka aina en jaksa uskoa loppuun saakka menevän kaiken hyvin. 

Tämä raskaus on ollut myös ensimmäinen josta en ehkä ole osannut kertoa kaikille, joten osalle läheisistä se onkin tullut näin kesän kynnyksellä yllätyksenä. Tosin jos vain olisi nähnyt minut tai kysynyt miten voin niin varmasti olisi saanut tietää. Sillä minun raskausmahaani ei ole koskaan pystynyt piilottelemaan ensimmäisen 12 viikon jälkeen, joskus ei edes ensimmäisen 7 viikon jälkeen. Muutamat ovatkin sanoneet myöhemmin, että kyllä me se nähtiin ja kavereiden kanssa lyötiin vetoa et oot raskaana, mutta odotettiin, että sinä kerrot meille sitten kun on aika kertoa. Ja myös ollut eka raskaus jossa en ole pysynyt kärryillä millä viikolla mennään, mutta kaksi touhukasta tyttöä on varmasti pitänyt ajatukseni muualla suurimmaksi osaksi aikaa. Ja voi miten ihania he ovatkaan. Isompikin tulee iltaisin ja kertoo kuinka hän rakastaa minua koko sydämestä ja sitten tulee pienempi ja kertoo kanssa rakastavansa. Voi miten onnellinen saankaan olla näistä lapsistani jotka minulle on suotu. 

Kirjoitin tämän reilu viikkoa ennen kuin tiedän, että lapseni syntyy. Mutta rohkaistuin julkaisemaan vasta kun tiedän että olen jo leikkaussalissa tai poissa ehkäpä jo....