Rohkea vai ei...

Olen muutamasti kuullut tässä viimeisen puolen vuoden aikana, että olen aika rohkea. Ja muut eivät ehkä olisi pystyneet samaan mihin minä nyt olen. On ollut positiivista kuulla, että useiden ystävien mielestä olen todella rohkea. Mutta itse en tunne silti olevani kovinkaan rohkea. Tiedän, että päätös jonka teimme mieheni kanssa syksyllä vaati rohkeutta ja tulee vaatimaan sitä koko pit´kän kevään kesän kynnykselle saakka. Mutta mitään unelmiaan ei saa toteutetuksi jos ei välillä tee liiankin rohkeita päätöksiä. 

Yhtenä syksyisenä iltana pieneen liuskaan piirtyi kaksi viivaa. Aloimme odottaa neljättä lastamme. Onhan se nyt ihan hullun rohkeaa aloittaa taas kaikki alusta. Meillä kuitenkin on jo täydellinen esikoispoikamme tuolla jossakin pilvien reunalla ja kaksi elävää tytärtä. Mutta jotenkin minulla oli edelleen sellainen olo, että jotakin puuttuu. Mietin useasti puuttuuko se aina, vaikka saisimme kuinka monta lasta. Nyt kun h-hetkeen ei ole enää paljon aikaa tunnen, että hänet meidän vielä piti saada perheeseemme, sitten olemme täydellinen valmis perhe. No en mä tiedä siitä täydellisyydestä. Mutta meidän oma perhe kuitenkin. 

Pelko. Se on tietenkin ollut läsnä koko ajan. Ensin pelkäsin keskenmenoa, olin varma, että tällä kertaa se tulee, koska sitä en vielä ole raskauksissani kokenut. Mutta ei sitä ei tullut. Seuraavaksi pelkäsin, että rakenneultrassa nähdään jotain poikkeavaa. Mutta ei siellä ei nähty mitään poikkeavaa. On ihanaa tuntea ne kaikki potkut ja liikkeet vatsassa, joita muiden aikana en näin voimakkaana olekaan tuntenut. Monesti tämä vauva muistuttaa: äiti kyllä minä olen täällä! Mikä on ihanaa, olen aivan rakastunut häneen ja niin on tulevat isosiskotkin. Mutta pelko se on läsnä vaikka liikkeitä tunteekin. Mitä jos hänellä onkin joku hätä. Mitä jos hänellä onkin jokin sairaus mitä ei vain nähdä ultrassa. Ja toisaalta yritän taas pitää pääni kylmänä ja olla ajattelematta liikaa. Yritän elää tässä hetkessä. Aina se vain ei ole kovin helppoa. Pääni on tässä raskaudessa pysynyt silti ihan ehjänä, tai onko se nyt niin ehjä koskaan ollutkaan, mutta mitään suurempia masennuksia ei ole ilmennyt ja olen tuntenut oloni hyväksi. Tietty niitä joitakin ultrakokemuksia lukuunottamatta. Mutta olen yrittänyt niistäkin päästä yli ystävien kanssa jutellen ja naureskellen. Toivon mukaan saan palkintoni elävänä syliin, pakko saada vaikka aina en jaksa uskoa loppuun saakka menevän kaiken hyvin. 

Tämä raskaus on ollut myös ensimmäinen josta en ehkä ole osannut kertoa kaikille, joten osalle läheisistä se onkin tullut näin kesän kynnyksellä yllätyksenä. Tosin jos vain olisi nähnyt minut tai kysynyt miten voin niin varmasti olisi saanut tietää. Sillä minun raskausmahaani ei ole koskaan pystynyt piilottelemaan ensimmäisen 12 viikon jälkeen, joskus ei edes ensimmäisen 7 viikon jälkeen. Muutamat ovatkin sanoneet myöhemmin, että kyllä me se nähtiin ja kavereiden kanssa lyötiin vetoa et oot raskaana, mutta odotettiin, että sinä kerrot meille sitten kun on aika kertoa. Ja myös ollut eka raskaus jossa en ole pysynyt kärryillä millä viikolla mennään, mutta kaksi touhukasta tyttöä on varmasti pitänyt ajatukseni muualla suurimmaksi osaksi aikaa. Ja voi miten ihania he ovatkaan. Isompikin tulee iltaisin ja kertoo kuinka hän rakastaa minua koko sydämestä ja sitten tulee pienempi ja kertoo kanssa rakastavansa. Voi miten onnellinen saankaan olla näistä lapsistani jotka minulle on suotu. 

Kirjoitin tämän reilu viikkoa ennen kuin tiedän, että lapseni syntyy. Mutta rohkaistuin julkaisemaan vasta kun tiedän että olen jo leikkaussalissa tai poissa ehkäpä jo....

Rakkauden jättämät jäljet

Minulla on ollut jo pitkään kriisi omasta kropasta ja no niistä ylimääräisistä kiloista... 

Mutta nyt olen yrittänyt ajatella asiaa toiselta kantilta. Minun kropastani löytyy rakkaudesta tulleita jälkiä ja muistoja. Raskauksien tuomat ylimääräiset kilot sekä raskausarvet. Nämä jäljet ainakin nuo kilot eivät ehkä ole maailman kivoimpia, mutta ne kertovat siitä, että olen kantanut sisälläni kolme rakasta lastani. Kiloja minulle tuli jo vähän ennen esikoisen syntymääkin jo, seurausta siitä, että sain verensokerit kuntoon, diebetes kun vaikuttaa monella tapaa, jos haluat verensokerit kuntoon ja siksi otat insuliina enemmän tai ehkä tarpeen mukaan se alkaa lihottaa, kaikki kiloni siis eivät ole syötyjä kiloja. Kaikilla on niin erilainen keho, jotkut ei  liho mistään kun taas toiset lihoavat toisenkin edestä. 

Suru on monella sellainen, että ruokahalu katoaa ja kilot karisevat. Minulla ruokahalu katosi kyllä, mutta vaikka en paljoa silloin syönyt, lihosin silti. Kolmen raskauden aikana on tullut kiloja myös. Ja se kuuluisa imetys, kuluttaa kaiken minkä olet lihonnut raskausaikana. Voin kertoa ei laihduttanut vaan enemminkin lihotti minua, piti kyllä hyvin tiukasti kiinni kaikesta rasvasta mikä vaan kehossa oli. Nyt on imetys päättynyt kuopuksen kohdalla reilu viikko sitten, nyt saa nähdä vaikuttaako se mitenkään kehooni. Toki pitäisi harrastaa enemmän liikuntaa ja syödä kevyemmin myös. Mutta olen ajatellut, että ainakin tämän kesän saan nauttia, eikä tarvitse olla niin tiukkapipona. 

Toisaalta tuskin olisin paljon onnellisempi jos olisin kevyempi muutaman kilon verran. Vaan se onnellisuus ja hyvä olo tulee sisältäpäin ei siitä miltä minun kehoni näyttää. Tosin halauisin tietty olla pienempi kuin nyt, ei tarvitsisi katsella niiden laihempien ihmisten katseita kun niitä suorastaan kuvottaa, miten joku ihminen on voinut päästää itsensä tähän kuntoon. Ja olisihan se liikunnankin kannalta kivempi liikuttaa vähemmän kiloja, ehkä vielä jonakin päivänä tai sitten ei. En aio ottaa nyt stressiä painostani enää, tai siis yritän olla ottamatta. ;D 

Nyt haluan nauttia tästä hetkestä ja perheestä, ihanista lapsistani ja miehestäni ja ystävistäni. Nauttia tästä hetkestä, tehdään tästä niin kiva kesä kun vaan osataan. :)

P.s. mun ystäväni joka on myös mun pt :), kertoi eilen jo katsoneensa valmiiksi mihin jumppiin mennään syksyllä, joten sekin puoli on jo kunnossa. :) Ihanaa kun ei tarvitse nähdä itse vaivaa sen eteen vaan ystävä tekee kaiken työn mun puolesta. Ai niin ei se mun puolesta siellä jumpassa liiku et se mun täytyy tehdä itse. :D 

Kolme, kaksi ja nyt

Vähän reilu kolme vuotta sitten aloitin karusellikodissa bloggaamisen. Kirjoituksia on tullut välillä enemmän ja välillä vähemmän, mutta koskaan en kuitenkaan ole kokonaan halunnut haudata tätä. En vaikka elämä kulki kaikista synkimmille vesille. 

Kolme vuotta sitten kun karusellikodin "tarinat" alkoivat, odotimme esikoista. Se aika oli jotenkin niin taianomaista, onnellista aikaa. Kohta meistä oli syntymässä perhe. Perheeseemme syntyi maailman ihanin esikoispoika. Perheemme koki samalla sen kaikista pahimman oman lapsen kuoleman. Blogi antoi terapeuttisen paikan minulle käydä läpi elämäni rankinta aikaa. 

Vajaa vuosi esikoisen kuoleman jälkeen perheeseemme syntyi maailman valloittavin tyttäremme. Tuo ihana pikkuinen nyytti. Perheemme sai kokea onnellisen perheen elämää, ikävän siivittämin siivin. 

Reilu puolitoista vuotta tuo ihana tyttö on sulostuttanut elämäämme ja saamme olla joka päivä kiitollisia siitä, että saimme hänet tänne ja hänellä on aivan erityinen suojelusenkeli isoveljensä. 

Tänään perheemme vei haudalle kynttilää. Pikkusisko näyttää tien isoveljen haudalle, kyykistyy haudan eteen ja vaihtaa lyhtyyn isin kanssa kynttilän. Kun kynttilä on vaihdettu sanoo hän reippaasti mennään, huutaa isoveljelle moikka ja muiskauttaa lentosuukkoja perään. Tuo ihana suloinen reipas pikkusisko, josta on kasvamassa kovaa vauhtia isosisko. 

Karusellikoti 2 vuotta

Tänään tulee kaksi vuotta täyteen kun karusellikoti avasi "ovensa". 

Mitään suuria synttärijuhlia ja postausta ei nyt tule. Oma läppäri on huollossa ja tabletilla kirjoittelu ei oikein ole mukavinta. Eli syy hiljaisempaakin hiljaisempaan postaus tahtiin on läppärin oleminen huollossa. 

Blogihan on muuttunut kahden vuoden aikana valtavasti aluksi odotuksesta kohtukuolema blogiksi ja taas uudestaan odotusblogiksi jossa vauvan kuolema varjosti uutta onnea. Nyt elellään vauva-arkea jossa taustalla eletään vauvan kuoleman aiheuttamaa surun käsittelyä sekä samalla välillä postaillaan sisustusjuttuja. Joten aikalailla sekametelisoppa tuntuu tämä karusellikoti olevan.  :)

Iso kiitos teille jotka olette jaksaneet olla mukana alusta saakka ja teille jotka olette matkan varrella mukaan tulleet ja kaikki uudet olette edelleen lämpimästi tervetulleta mukaan lukemaan karusellikodin postauksia joita ilmestyy epäsäännöllisin väliajoin. 

Viime päiviltä...

Minulla on jo ollut parin viikon ajan itku tosi herkässä. Mieli on jotenkin rauhallinen ei ollenkaan sellainen ahdistava eikä masentava ja tunnen oloni onnelliseksi. Mutta silti monet tekstit, laulut ja ohjelmat tai tilanteet saavat silmä kulmiini kyyneleet esille. Onneksi on vielä sellaisiakin tv-ohjelmia ettei se kyynel oikeasti tule silmäkulmaan esim. salkkarit ei tosiaan saa itkua silmäkulmaan vaikka siellä olisi minkälaista tapahtumaa. Mutta sitten taas jokin muu lempisarjani voi saada kyyneleen silmäkulmaan vaikka siinä ei edes oikeastaan mitään surullista tapahtuisikaan. Jotkin blogitekstit joita lempiblogeissa olen käynyt lukemassa voi saada aikaan kunnon itkut. Laulut joiden sanoja alkaa oikein kuuntelmaan, saa helposti kyyneleen silmäkulmaan. Ja puhumattakaan tyttärestäni, hän on vielä ehkä se joka kaikista helpoiten saa kyyneleen tulemaan silmäkulmaani. 

Rakas esikoiseni ja minä, maaliskuussa 2013.

Eilen illalla tyttäreni nukahti syliini, niin kuin monesti iltaisin iltatorkuilleen. Tälle äidille tuli siinä sitten taas itku. Voi miten suloinen hän onkaan. Miten paljosta olen taas jäänyt paitsi esikoisen kohdalla. Pikkusiskon herätessä ne ihanat hymyt saavat myös tämän äidin hyvinkin tunteelliseksi. Välillä mietin miten ihanaa olisikaan kun esikoinen istuisi toisella puolella kainalossa ja pikkusisko sylissä ja me oltaisiin vaan me kolme siinä ja nauttisimme olostamme. Joo otettaisiin me isikin mukaan, jos hän ei olisi juuri silloin töissä. 

Tänään perhekerhossa laulettiin muskarissa erästä sylissä laulua. Siinä laulettiin jotain sylissä olemisesta ja siitä että siinä on turvallista läpi elämän tai jotain sellaista. Tällä äidillä meni sanat vähän ohi, kun sai pidätellä itkua. Miten se toikin niin esikoisen mieleen. Miten niin mielelläni olisin esikoisen ja pikkusiskon pitänyt samaan aikaan sylissäni siinä muskarihetkessä ja juuri sen laulun aikana ja rutistanut lujaa lapseni omaan syliin toki en liian lujaa. Katsoin vieressä olevia äitejä, miten heidän hymynsä olikin niin aitoja niin läsnä olevia. Mutta miten tunnenkin niin usein omasta hymystä tulevan edelleenkin läpi myös surun, enkä saa tunnetta että olisin läsnä kokonaan. Aloin siinä hetkessä miettimään miten se onkin niin epäreilua pikkusiskoa kohtaan kun hänen äitinsä on aina vähän surullinen ei koskaan kokonaan läsnä vaikka kuinka yrittäisi. Ja miten epäreilua se onkin, että hän saa osaksi usein äidin kyyneleet. Tilanteissa joissa tunnen hyvin suurta rakkautta ja ylpeyttä tyttärestäni voin samaan aikaan tuntea hyvin suurta ikävää, surua ja epäoikeudenmukaisuutta esikoistani kohtaan. Tänään aloin miettiä, että kärsiikö tyttäreni jossain määrin tästä tai tuleeko hänelle jossain määrin surullinen olo äitinsä puolesta. Voiko hän aistia samalla äidin rakkauden mutta myös sen surun. Aloin miettiä että on hyvin surullista pikkusiskon puolesta, että juuri hän joutuu kokemaan asioita joita muut ei välttämättä joudu. Pikkusisko on hyvin toivottu ja rakastettu lapsi, mutta silti hän joutuu välillä osaksi äidin surullisuuteen. 

Aloin myös pohtia kuinka monen lapsen elämän olen vetänyt mukaan siihen elämän realiteettiin, mihin ei koskaan mielestäni kenenkään kuuluisi joutua. Eli kokemaan vauvan kuoleman. Tässä eräs tuttu kuusivuotias sanoin kesken leikkien minulle, että oli hyvin harmillista kun minun ensimmäisen vauvan piti kuolla. Tämä oli samalla hyvin surullista, mutta samalla tunsin ylpeän äidin tunteen. Ihanaa kuulla, että minun vauvani oli hyvin tärkeä, mutta on hyvin surullista kun lapsi joutuu kokemaan ja käsittelemään vauvan kuolemaa. Kuinka monen pienen lapsen elämään olen tämän tuonut mukanani, välillä tulen tästäkin niin surulliseksi. Mutta koska asioille en itse ole mitään voinut niin en mitenkään ole tätä voinut estää. Voin kertoa, ettei ole kuolleen lapsen äitinä olokaan aina niin helppoa. Vaikka täytyy myöntää, että tämä reilu vuosi on auttanut surussa jo hyvin paljon eteenpäin. Vaikka kyllä se musta möykky tuolla sydämessä painaa aika tavalla ja se itku tulee hyvin herkästi.

Olen myös viime päivinä miettinyt sitä miten epäreilua on se, että monet asiat pikkusiskon raskausajassa ja syntymässä, ovat jotenkin unohtuneet mielestäni. Muistan esikoisen raskauden ja syntymän hyvin. Onko se sitten niin, että esikoisen muistaa siksi kun se on se ensimmäinen vai siksi, että se on niin erilainen. Olenko suruni takia unohtanut suurimman osan pikkusiskon raskausajalta ja syntymästä, koska en ole pystynyt kaikkea rekisteröimään mieleeni. Minua itseäni surettaa se, että saatan sekoittaa välillä isoveljen ja pikkusiskon raskaudet. Haluaisin niin muistaa molemmat raskaudet ominaan.Mutta eipähän tällä mielelle ja muistille mitään voi. Täytyy nyt vain yrittää muistaa tallettaa ne kaikki tärkeät asiat muistiin, jotten enää unohtaisi.Minulla on yksi vihko johon kirjoitan muistiin asioita pikkusiskosta, jotta voin siihen palata kun minusta siltä tuntuu. Voi kunpa olisin niin tehnyt jo raskausaikanakin. Mutta se on tietenkin helppo sanoa näin jälkikäteen ja jossitella.

Ajatusten ja tunteiden viidakko...

Monenlaisia ajatuksia ja tunteita on pyörinyt mielessäni jo pitkään. Aluksi luulin, että nyt olen jo ehjempi kuin vuosi sitten, mutta sitten välillä tulee se pohjaton suru, riittämättömyyden tunne, tunne etten elä omaa elämääni. Vaikka elän jokaista päivää ja olen onnellinen tämän hetkisestä ajasta, saa se silti miettimään saanko tuntea olevani onnellinen, koska poikani on kuollut. Välillä taas mietin, että onko se kaikki oikeasti tapahtunut minulle, tulee epätodellinen olo. Välillä on pikkusiskostakin epätodellinen olo, onko meillä tosiaan täällä kotona tuo ihana maailman rakkain tytär. 

Tytön ensimmäisinä viikkoina ihmettelin usein sitä etten ollut hysteerisesti koko ajan kuuntelemassa hengittääkö se vielä kun hän nukkui. Mutta nyt viime päivinä olen sitäkin useasti tehnyt. Onko sitten niin, että olen itsekin ymmärtänyt ettei kukaan ole viemässä tytärtämme pois, hän on oikeasti meidän vauva. Kun tyttö itkee lohduttomasti eikä maito auta siihen eikä uni heti tule, niin olen itsekin lohduton. Ja tätä ei edes usein tapahdu, saa yhden käden sormilla laskea. Sillä Olivia ei juurikaan itke, nälkäänsäkään hän ei aina itkemällä näytä heti, vaan öisinkin kun herää nälkäänsä, hän voi aluksi vain katsella ympärilleen ja hymyillä ja pitää pienen äännähdyksen. Siksi se itku onkin varmaan minulle heti sellainen, että mikä hänellä nyt on hätänä. Mutta onneksi tähän saakka ollaan aina saatu tyttö lohdutettua, mitään sellaista ei ole ollut mikä olisi ollut vakavaa. Mutta olen alkanut pelkäämään, mitä jos tytölle tuleekin jotakin. Tämä on turhaa sillä mitään ei etukäteen tiedä mitä huominen tuo tullessaan. Mutta minkä tämä äiti tunteilleen mahtaa. Odotan jo kauhulla kolmekuukautis neuvolaa, jolloin ne ensimmäiset rokotuspiikit annetaan, miten tämä äiti selviää niistä ilman itkua. 

Jos näitä pelkojani ei oteta huomioon, niin meillä menee tosi hienosti. Olivia on niin kiltti ja iloinen, tyytyväinen vauva. Saamme vain olla kiitollisia siitä, että olemme hänet tänne saaneet. Välillä ajatus harhautuu siihen, että meillä voisi olla kaksi vaippaikäistä täällä. Tosin en tiedä olisimmeko Oliverille ajatelleet pikkusisarusta niin nopeasti jos hän tänne meidän kanssamme olisi tullut. Jälkitarkastuksessa kysyttiin, olemmeko jo seuraavaa vauvaa ajatelleet. Ei, emme ole ajatelleet. En halua kolmatta raskautta tähän heti putkeen. Nyt riittää hetkeksi, että olen kahden lapsen äiti. Nautimme tästä ohikiitävästä vauva-ajasta ja nuuskuttelemme vauvan tuoksua ajattelematta sen pitemmälle. Eletään päivä kerrallaan.

Päivät vilisee eteenpäin

Tuntuu, että päivät menee liian nopeaan ohi. Ne suorastaan vilisee silmien ohi eteenpäin. Neiti kasvaa päivä päivältä isommaksi tytöksi. Pelkään, tosiaan tämän vauva ajan menevän liian nopeasti ohi. Parin päivän päästä tyttö on jo kolmen viikon. Miten siitä voi olla jo kohta niin paljon aikaa.Päivät menee nopeasti vain tytön olemassaolosta nauttien. Katsellen häntä ja pitäen häntä sylissä. Nuuskuttaen hänen ihanaa tuoksuaan. Syöttäen ja hoitaen häntä.Välillä ihmettelen miten olemmekaan näin kiltin vauvan saaneet. Minusta on viimeisinä päivinä tuntunut siltä, että hän olisi kuulunut aina perheeseemme. 

 

Näin siis kaiken on kuulunut mennä, vaikka aina en ymmärrä miksi juuri näin asiat menivät. Vielä vuosi sitten olin raskaana odotin esikoistani. Huomenna tulee vuosi siitä kun viimeisen kerran näin rakkaan poikani elossa ultrassa. Kaikki oli hyvin, niin hyvin kuin vain ikinä voi olla. Ei pelkoa menettämistä vain suuri onnellisuus. Sain tietää esikoisemme olevan poika. Kävin sinä päivänä ostamassa hänelle poikien vaatteita, tuttiketjun. Nyt ne vaatteet odottavat tuolla, että pikkusisko voi niitä käyttää. Miten vuoteen onkin mahtunut niin paljon kaikenlaista. Ääretöntä surua ja iloa. 

 

Ensimmäinen suruvuosi on kohta takana päin. Lauantaina tulee kuluneeksi vuosi siitä kun meille kerrottiin poikamme menehtyneen. Siitä alkoi rankkaakin rankempi aika. Miten meidän lapsemme voi olla kuollut. Vieläkin välillä tulee kamalia itkukohtauksia, ikävä poikaa kohtaan on suuri. Mutta olen myös samalla oppinut elämään sen tosi asian kanssa, että oma lapseni on kuollut. Minua lohduttaa kuitenkin ajatus, että jonakin päivänä me vielä tapaamme. Tämän suruvuoden aikana olen saanut huomata miten se suru muuttaa muotoaan, päivä päivältä se muuttuu. Vaikka vuosi sitten ajattelin etten ikinä siitä tule selviämään, niin nyt huomaan selvinneeni pahimman yli. 

 

Monet ovat ajatelleet, että nyt kun pikkusisko syntyi niin surunikin on lakannut olemasta. Mutta kyllä se vain siellä taustalla silti majailee. Edelleen on raskasta käydä oman lapsensa haudalla. Eikä se suru ja ikävä katoa mihinkään vaikka äärettömän onnellinen olenkin pikkusiskosta. Pikkusiskolla on maailman paras ja rakkain suojelusenkeli, isoveli. Ei kukaan tule koskaan korvaamaan esikoistani, sen pystyn nyt sanomaan nyt niin, että todellakin tiedän sen. Hetkittäin nään pikkusiskossa isoveljensä. Pikkusiskon ilme on välillä samanlainen kun hän nukkuu mitä isoveljellä oli syntyessään kun häntä sain pitää sylissäni. Edelleen muistan miltä tuntui pitää esikoista ensimmäisen kerran sylissä. Lämmin pieni rakas poikani. 

Miten yhteen vuoteen voikin mahtua niin paljon kaikkea. Pahaa niin kuin hyvääkin. Viime kesästä en juuri paljoakaan muista. Elin sumussa harmaan verhon alla. Muistan pätkittäin hetkiä. Esikoisen syntymän, hautajaisjärjestelyjä, hautajaiset. Uuden ystävän, vertaistukiystävän ensimmäiset viestit, niin äärettömän raskaat, mutta samalla niin äärettömän tärkeät. Tiesin heti ensimmäisten viestien jälkeen, että hän voisi oikeasti olla minun hyvä ystävä. Me tapasimme ja meillä meni kaikki loistavasti ja nyt en voisi kuvitellakaan etten tuntisi häntä. En voi koskaan kiittää tarpeeksi siitä, että olit rohkea ja kirjoittelit minulle ja sitä kautta ystävystyimme. KIITOS! <3 Kiitos myös kaikille niille rakkaille ystäville jotka ovat tukeneet ja kuunnelleet minun suruani. On ollut helpottavaa, että olen niin monen kanssa saanut puhua esikoisestani. KIITOS! <3 Toivottavasti saan edelleen puhua pojastani. Syksyllä suru alkoi muuttaa muotoaan. Tulin uudelleen raskaaksi ja siitä alkoikin huolella varustettu raskaus. Pelkäsin menettäväni pikkusiskonkin. Jotkut ovat sanoneet, turhaan pelkäsit koko raskaus ajan. Niin oliko se sitten turhaa, mutta kukaan ei voinut luvata, että saan pikkusiskon elävänä syliini. Talvella olin pitkällä sairaslomalla käteni vuoksi. Sen jälkeen olin välillä töissä, välillä vuosilomilla ja sairastelin kaiken maailman kuumeet mahataudista lähtien. En oikein osannut keskittyä mihinkään ja olin hyvin levoton ja pelokas. Keväällä jäin sairaslomalle selkäkipujen ja vaivojen vuoksi ja siitä sitten jatkoin äitiyslomalle. Äitiyslomalla ehdin olla 1,5 viikkoa kun pikkuinen tyttäreni jo syntyikin. Vielä muutama päivä ja ensimmäinen suruvuosi on takana.

Äitiysloma

Tänään alkoi virallisesti äitiysloma. Eihän se minun arkeani niin hirveästi muuta kun olen jo ollut pitkään sairaslomalla. Ja vaikka sairasloma muuttuu äitiyslomaksi niin ei se mun olo oo muuttunut yhtään paremmaksi, joten yhtä rennolla linjalla on jatkettava vauvan syntymään saakka. 

Joten otetaan rennosti ja toivotaan että saataisiin pian pieni elävä nyytti syliin. <3

Kissat ainakin osaa ottaa meillä rennosti, kun mun stressi tilani ei aina ihan noin rento ole. Huolta ja murhetta vauvasta on jokaisena hetkenä, mutta nyt ei auta kuin vain odottaa ja toivoa parasta.

Onni, pelko, suru ja ikävä

Viimepäivien tunteet ovat olleet onni, pelko, suru ja ikävä.

Onni

Olen hirvittävän onnellinen mahassa kasvavasta pikkusisaruksesta. Pikkusisaruksen liikkeistä, potkuista, pepun työnnöistä ja hikasta. On ihanaa nähdä hänet säännöllisin väliajoin ultrassa. Kuulla hänen sydämensykkeet.

Olen onnellinen esikoisestani, jonka kautta opin mitä on rakkaus omaa lasta kohtaan.

Pelko

Pelkään menettäväni pikkusisaruksen. 

Suru

Olen äärettömän surullinen esikoiseni menetyksestä. Surullinen kaikista menetetyistä hetkistä hänen kanssaan. Surullinen ettei pikkusisarus saa koskaan täällä maan päällä tutustua isoveljeensä. Olen myös surullinen siitä, etten koskaan saa ehjää valokuvaa perheestäni tai sisaruskuvaa lapsistani. En nää esikoiseni ensimmäistä hymyä, hänen leikkejään tai mitään mitä hän tekee. Suru siitä olemmeko koskaan ehjä perhe, aina yksi puuttuu. Mieheni lohdutti minua yksi ilta ja sanoi, että on esikoisemme aina meidän kanssamme, sydämissämme. Mutta se ei silti vie sitä surua pois.

Ikävä

Ikävä esikoista on hirvittävän suuri. Viime aikoina useasti on tullut ikävän kyyneleet silmiin. 

Yksi päivä olin äärettömän kiitollinen pikkusisaruksesn tuomasta rakkaudesta ja minulla oli niin vahva rakkauden tunne häntä kohtaan, tiedän kumpaa (poikaa vai tyttöä) odotamme ja siksi minulle tuli niin konkreettinen olo siitä, että sisälläni on uusi elämä. Mutta samalla siitä tunteesta tuli kamala ikävä Oliveria kohtaan, se sama tunne valtasi minut kaksi päivää ennen kuin kuulimme Oliverin sydämen pysähtyneen. Minulle tuli valtava itku. Miten olinkaan sen tunteen unohtanut. Sydämeeni tuli niin kamala ikävä esikoistani, vaikka se ikävä on siellä koko ajan ei se kuitenkaan koko ajan ole niin vahvana läsnä kuin se sillä hetkellä oli. Voi kunpa voisin saada sen onnellisen päivän takaisin milloin esikoiseni vielä eli.

Muisti ja muuta höpötystä

Olen huomannut tämän toisen raskauden kuluessa, että muistini pätkii ja usein. Monestihan monet ovat puhuneet siitä, että raskausaikana tulee muistamattomaksi ja se vaan jatkuu kun vauva on syntynyt. Joo, oon nyt viime aikoina huomannut todellakin ettei se muisti oikeen aina pelitä. Itseään alkaa ihan naurattaa kun ei muista mitä on tekemässä viiden sekunnin päästä tai mitä on tehnyt. 

Eilenkin päätin vaihtaa puhtaat lakanat ja niitä sitten lähdin hakemaan. Menin siivouskaapille ja kirosin mielessäni miksi sen oven edessä on tuoli ja jotain muuta, etten jaksaisi millään siirtää. Onneksi muistin ennen kuin aloin niitä siirtämään, että en todellakaan edes kyseiseen kaappiin tahtonut vaan olin menossa liinavaatekaapille. ;) Siinä sitten miehelleni kerroin tätä ja hän naureskeli mun muistamattomuudelle, miten mä voin unohtaa makuuhuoneesta lähtiessä mitä olin tekemässä, jos olin just ottanut käytetyt lakanat pois. Mutta niin vaan voi unohtaa. Monta kertaa päivässä myös mietin et täytyy käydä netistä tarkistamassa se ja se juttu ja kun menen koneelle en enää muista mitä piti tehdä.  Sekä lukemattomia kertoja alan selittämään jotain ja sitten en taas enää muistakaan mitä yritin olla sanomassa. :D

 

Sekä oon myös huomannut, että kun oon päivät nyt ollut yksin kotona ja meinaan et mulla on aikaa vaikka mihin, niin sitten kuitenkin huomaan, että päivä on tosi äkkiä mennyt ja en oo mitään saanut aikaiseksi. Tosin oikeen mitään en pysty tekemään, sillä en mitään painavaa voi nostaa ja selkä tulee tosi äkkiä kipeeksi kun vähänkin jotain tekee. Mutta oon pyrkinyt siihen, että ruoka olisi aina valmista kun mies tulee töistä, jos ei ole mitään edellispäivän ruuan tähteitä jäljellä. Usein huomaan kelloo katsoessani, että kauhea kello on jo taas noin paljon ja mun piti ruokaakin tehdä. Sitten monet ihmettelee miten mä saan ajan kulumaan kun oon vaan kotona. Joo ei tarvii olla huolissaan liiankin hyvin saan ajan kulumaan tekemättä mitään. :)

Tuntuu myös siltä etten koskaan ehdi tänne mitään kirjoitella. Mielessä on monesti, että kirjoittasin sitä ja tätä, mutta en vaan ole saanut aikaiseksi. Ja osa aiheista on sellaisia, että olen miettinyt uskallanko niistä kirjoittaa. Esimerkiksi pikkusisarukselle hankkimista vaatteista. Minun mielestäni pikkusisaruksella on oikeus saada jotain omaa, joten siksi olen hänelle muutaman jutun ostanut. Ja minähän olen ihan hurahtanut muutenkin lastenvaatteisiin, niin en vaan voi olla ihastelematta niitä ja sitten kun jotain kivaa on löytynyt vauvalle niin olla ostamatta. Vaikka kovin ristiriitaiset tunteet ovatkin sen suhteen. Vaikka itse en siihen usko, että jos ostan jotakin vauvalle niin sen vuoksi jotakin kävisi. Mutta en myöskään osaa luottaa siihen, että elävän vauvan saisin, joten kovin vaikeaa tämä on.

En ole myöskään pitkään aikaan ottanut vauvamahasta kuvaa, en siis sen jälkeen kun sen täälläkin julkaisin. Oliverin raskaus ajasta on monta vauvamasu kuvaa ja jotenkin harmittaa etten saa itseäni niskasta kiinni, että pikkusisaruksen masuajoistakin kuvia tallennettaisiin muistoiksi. Tarvitsee kyllä piakkoin oikeasti ottaa edes yksi kuva. Muutenkin tuntuu ettei ole mitään päälle laitettavaa kaapissa. Mulla on neljät raskaushousut ja yksi hame, jotka kaikki menee kyllä päälle mutta ei niiden kanssa voi olla. Joten ainoat niin sanotut housut jota voin käyttää on legginsit ja tällä hetkellä oon niin kyllästynyt kaikkiin mun tunikoihin. Ostin kyllä yhden tunikan tuossa pari viikkoa sitten, mutta kun se oli ollut pari kertaa päällä on se aivan nukkaantunut vatsan kohtaa. Ja mä en edes ole hieronut vatsaani se päällä ollessani. Täytyisi kokeilla pystyykö sen pelastamaan vielä, jos nukkaimurilla, vai mikä se pieni vekotin lie nimeltään, kokeilisi sitä nukkaa irrottaa. En vain ole saanut aikaiseksi kun siitäkin mulla on niin huonoja kokemuksia olen sillä saanut yhteen paitaan jopa reiän, mutta on se kyllä joissakin vaatteissa toiminut. Mutta nää on taas näitä juttuja kun siirrän ja siirrän koko ajan eteenpäin. 

Aurinkoista viikkoa teille kaikille!

Mielenrauhoittaja

Tässä raskaudessa olen saanut mieleni rauhoittumaan monta kertaa kotidopplerin avulla. 

Ekassa raskaudessa aina kummastelin, miksi joku haluaa sellaisen hankkia, että on se aika turha laite kuitenkin. Mutta tässä toisessa raskaudessa siitä on tullut kultaakin kalliimpi. Meidän tuo doppler on tuollainen kaikista edullisin. Ihan varhaisilla viikoilla sillä oli vaikeaa löytää sydänääniä, tosin koska istukkani sijaitsee edessä myös se hankaloittaa osaltaan. Mutta kyllä me ollaan ihan hyvin sillä pärjätty kuitenkin. Nyt jos olisin tilaamassa niin tilaisin sellaisen, jossa se kuuntelulaite on erikseen ja se pää jolla sydänääniä etsitään erikseen. Tosin en osaa sanoa onko sellainen yhtään sen parempi. Mutta itse olen ajatellut, että sellaisella olisi helpompi etsiä, kun ei koko laite mene siihen ultrausgeeliin. Meillä tuli tuon mukana ihan pienen pieni putkilo, sitä ultrausgeeliä. Ostinkin sitten ihan prismasta sellaisen aloe vera geelin ja se on toiminut yhtä hyvin vaikka ei olekaan mikään ultrausgeeli. Ja maksoi kolmasosan siitä mitä ultraäänigeelipurkki maksaisi.

 Vaikka liikkeitä tunnen jo hyvin, niin silti välillä tulee sellainen olo, että on pakko saada tarkistettua tilanne. Ja tämä pikkusisarus jo pariin kertaan meidät vanhemmat ehtinyt säikäyttääkin, kun ei ole millään meinannut löytyä. Hän kun on nyt päättänyt mennä kyljellään ja selkä minun vatsaani vasten niin ei tahdo liikkeet kaikki tuntua niin hyvin ja vielä hällä on niin paljon tilaa, että voi leikkiä piilosta ja säikytellä meitä. Mikä ei muuten ole ollenkaan mukava juttu, sillä paniikkihan siinä syntyy. Olen yrittänyt sanoa hälle, että voisi mennä takaisin pää alaspäin asentoon, mutta vielä ei ole äitiään totellut. Välillä vaikka oonkin liikkeitä tuntenut päivän aikana, on silti pakko tarkistaa sydänäänet, alkaa tuo oma pääkoppa jotenkin olemaan sellainen ettei se usko, että kaikki tuntemat liikkeet olis ollut vauvan liikkeitä. 

Olen huomannut mitä pidemmälle raskaus etenee, sitä vaikeammaksi mun tulee luottaa omaan kroppaani ja siihen, että pikkuisella olisi kaikki hyvin.  Päässä pyörii oikeastaan 24 tuntia päivässä ja jokaisena päivänä viikossa, vain se, että onko se vauva hengissä vai ei. Se on alkanut käymään vähän raskaaksikin, mutta kun sitä vaan ei osaa luottaa, että tämä vauva elävänä saataisin kotiin. Ainaiseen väsymykseen tuo lisäksi hemoglobiini, joka on pikkaisen alhaalla, mutta nyt on aloitettu rautakuuri sen hoitamiseksi. Perjantaina ollessani neuvolassa, neuvolantäti kysyi, olenko ollut väsyneempi kuin normaalisti. Minä vastasin vaan etten ole huomannut ainakaan. Kunnes kotona tajusin, että olenhan ollut muutaman päivän väsyneempi kuin normaalisti. Mutta sitä vaan ei huomaa kun jotenkin on ollut jo kesästä asti henkisesti niin väsynyt eikä oikeastaan yhtään kirkasta ja väsymätöntä päivää ole ollut. Koskakohan tämä väsymys oikeen lakkaa, vai lakkaako se ollenkaan?!? Joskus vaan niin haluaisi unohtaa kaiken mitä on tapahtunut ja aloittaa niin sanotusti puhtaalta pöydältä. Mutta en minä silti halua esikoistani, rakasta poikaani koskaan unohtaa. Mutta tahtoisin tämän väsyneen olotilan unohtaa.

Kun toinen lähtee tulee toinen tilalle...

Tuntuu, että olen koko syksyn ja tämän kevään sairastellut. Kun yksi lähtee tulee toinen tilalle. On ollut poskiontelontulehdusta, kuumetta, käsi poikki, selkä kipeenä, mahatautia, iskias vaivaa ja nyt tuli taas flunssa. Tosiaan aina kun yks juttu loppuu niin toinen jo tulee nurkan takaa. Vissiin vain on niin huono henkinen sekä fyysinen kunto sekä raskauden alentama vastustuskyky, joten ei varmasti tarvitse ajatella näkevänsä tervettä kunnollista päivää ennen raskauden loppua. 

Tällä viikolla alkuviikosta tuli yhtäkkiä kamala alaselänkipu joka säteili iskiaskivun lailla jalkaan ja en pystynyt kunnolla kävelemään. Sain jäädä loppuviikoksi vuosilomille lepäilemään. Ehdin mä yhden päivän levätä rauhassa ja vaiva tuntui vähän jo helpottavan kunnes sitten eilen aamulla heräsin ihan kamalaan poskionteloiden särkyyn ja kurkkukipuun. Nyt sitten mulla on flunssa. Toivon mukaan tämä helpottaisi tästä pikkuhiljaa viikonlopun aikana, kun olis vaan niin mukavaa joskus olla niin, että jaksaisi jotakin tehdä. 

Pikkusisarusta ei onneksi haittaa vaikka en olekaan jaksanut paljon liikuskella, hän on jumpannut minunkin puolestani. Mikä on todella ihana juttu, ei tarvitse koko ajan miettiä mitä sinne masuun kuuluu. Toki silti koko ajan sitä pelkää, että jotain tapahtuu. Mutta nyt on vaan mentävä yksi päivä kerrallaan eteenpäin ja toivoa, että kaikki menisi hyvin. 

Viime päivinä on ollut myös rakas esikoiseni erityisen paljon mielessäni. Sekä synnytys ja sairaalassoloaika. Näin viime viikolla kätilön, joka oli osastolla silloin kun Oliverin synnytyksen käynnistymistä odoteltiin ja sen takia varmasti palasi paljon muistoja taas mieleen. Tämä kätilö jonka näin oli aivan ihana ja hän jaksoi silloin kuunnella tätä itkuista äitiä ja kertoa asioista rauhottavasti. Toivon, että olisi niin hyvä tuuri kun menemme pikkusisarusta synnyttämään niin tämä sama kätilö olisi osastolla juuri silloin töissä. Olen alkanut jo hieman myös jännittämään tulevaa synnytystä, mutta en silti sitä pelkää. Odotan vain, että aika menisi nopeasti ja saisin pian oman pienen pikkusisaruksen syliini.

Vaaleanpunaista...

Nyt kaikki luulevat, että tulevan vauvan sukupuoli on selvinnyt. Ei en tiedä kumpaa odotamme pikkusisarukseksi. En edes osaa sanoa haluanko tietää. Haluaisin vain tietää syntyykö hän elävänä vai kuolleena?!? Vielä saamme jännittää vastausta tähän kysymykseen, vaikka haluaisin sen jo nyt tietää Mutta tietenkin tahdon , että vauva saa kasvaa masussani niin kauan, että hän olisi valmis tänne maailmaan. Tosin en vaan osaa niin kovin luottaa siihen, että masuni olisi turvallisin paikka. Mutta nyt ei auta muuta kuin elää päivä kerrallaan ja toivoa parasta. 

Vaaleanpunainen liittyy valmistuneisiin villasukkiini. Sain ihanat vaaleanpunaiset villasukkani valmiiksi, tietenkin kun pakkanen on hellittänyt ulkoa. Mutta ei auta kun oli tuossa kahden kuukauden pakollinen tauko kutomisessa. Tosin mä käytän pitkälle kevääseen villasukkia ja aloitan niiden käyttämisen aikaisin syksyllä miltei kesällä jo. Kudoin ihanasta hile langasta pitkät villasukat. Olen myös kutonut sellaiset minivartiset villasukat harmaasta hile langasta. Ja täytyy sanoa, että tuosta langasta tulee mahdottoman ihanan tuntuiset villasukat. 

Nämäkin minun piti jo esitellä teille viime viikolla, mutta sain töihinpaluun kunniaksi mahataudin itselleni. Enkä muutamaan päivään jaksanut ajatella tehdä mitään, sen verran raju tauti oli. Mutta nyt siitä on selvitty onneksi ja toivon mukaan ei tule uudestaan.

22. viikkoa

22. viikkoa on aika pitkä aika.

Mutta toisaalta aika on mennyt nopeasti. 

Ensin ajattelin, että kun 12. viikkoa on mennyt ollaan paremmilla mielillä. 

Mutta oikeastaan se perinteinen 12. viikkoa muuttui tällä kertaa 22. viikoksi.

Kun 22. viikkoa on ohitettu on oikeus äitiysloman pitämiseen.

Nyt kun se 22. viikkoa on täynnä olen virallisemmin kahden lapsen äiti.

Mutta onko nyt helpompaa?!?

Ei, ei todellakaan. Nyt ne pelot vasta alkaakin. 

Tunnen jo päivittäin potkut sydämen alla. Samalla se muistuttaa esikoisen raskausajasta ja siitä mitä menetin. En osaa uskoa tulevaan, että kaikki menee tällä kertaa hyvin. Minulta on kadonnut usko kun kaikki vietiin kerran pois, miksei se voisi tapahtua uudestaankin.

Toivon koko sydämestä, että rakas enkelipoikani pitää huolta pikkusisaruksestaan ja suojelee häntä ennen hänen syntymäänsä ja syntymän jälkeen. Olisin kyllä esikoisellekin tahtonut sellaisen enkelin.

Tämän pikkusisaruksen "ensimmäiset kuvat" otettiin vasta viime lauantaina. Minua on harmittanut kun en samalla lailla ole tämän raskauden aikana ottanut masukuvia kuin Oliverin aikana otettiin. Mutta se ei vain ole tuntunut hyvälle. Jotenkin sitä vaan niin pelkää menettävänsä eikä halua liikaa iloita, jottei sitten joutuisi niin paljon pettymään. Mutta nyt en siis enää voi keskenmenoa saada.

 Olisi ollut niin ihanaa jos olisi luotto raskauteen ja elämään säilynyt. Niin, että olisi tässä raskaudessakin osannut nauttia ja iloita samalla tavalla kuin esikoista odottaessa. Mutta luulen, ettei sellaista raskautta enää tule minun kohdalleni. Nyt jännityksellä odotamme milloin pikkusisarus syntyy. Laskettu aikani on esikoisen syntymäpäivänä. 

Osasyy selvitymiseen surustani on varmasti tässä uudessa raskaudessa. Saan olla kiitollinen siitä että tulin raskaaksi näin pian esikoisemme kuoleman jälkeen. Mutta silti suren esikoistani ja edelleen minulla on raastava ikävä häntä. Ei tämä pikkusisarus korvaa mitenkään esikoistani, eikä korvaa sitä "arpea" minkä esikoisen menetys jätti sydämeeni. Mutta luulen, että olisin vielä enemmän suruni kuopassa, jos ei olisi tietoa tästä pikkusisaruksesta. Mutta samalla huomaan vertailevani esikoisen ja pikkusisaruksen raskauksia. Mietin useasti, että olisiko tästä jä tästä jutusta pitänyt tajuta, että jotain menee pieleen. Mutta eihän esikoiseni kuolemaa kukaan pystynyt ennakkoon tietämään mitenkään. Raskaus oli sujunut aina niin hyvin, aina siihen saakka kunnes esikoiseni oli aloittanut viimeisen matkansa. Nyt pikkusisaruksen raskaus on mennyt tähän saakka myös oikein hyvin. Mutta ei se tuo minulle rauhaa, eikä se vie pelkoja pois. Onneksi saan tuntea niitä pieniä potkuja, jotka rauhoittavat mielen hetkeksi. Sekä olemme hankkineet kotiin dopplerin, jolla voin tarvittaessa kuunnella sydämenääniä kellon ajasta riippumatta. Eikä tarvitse aina olla neuvolaan menossa kuuntelemaan niitä, rauhoittaakseen itseään. 

En osaa kuvitella, että meillä olisi vauva-arki kesällä. Enkä edes tahdo niin ajatella. On helpompaa itselleen kun ei kerää itselleen liikaa ajatuksia tulevasta, millainen se olisi. Sillä jos kaikki unelmat taas viedään, on helpompi ettei sitä ole etukäteen miettinyt liikaa. Edelleen elän päivän kerrallaan ja katson mitä huominen tuo tullessaan. Oliverin kaikki vauvatavarat on vielä paikoillaan vauvanhuoneessa ja lipasto vaatteita täynnä, joten ei tarvitse edes miettiä, että jotakin pitäisi hankkia tai laittaa valmiiksi. Toki tahdon tälle pikkusisarukselle ostaa kotiintulovaatteet, mutta sen aika ei ole vielä. Vasta sitten kun äitiysloma alkaa, kolmen kuukauden päästä, alan miettimään sellaisia asioita. Mutta kun kaikki tarvittavat tavarat löytyvät kotoa, ei tarvitse stressata sitä, että tarvitsee hankkia jotakin ja, että milloin on aika niitä hankkia. Nyt saan vain mennä päivän kerrallaan eteenpäin ja toivoa parasta. 

Noa noa

Olen ihastunut täysin Noa noan vaatteisiin ja pantoihin. Niissä on ihanan romanttinen ilme. Tosin vaatteita en ole vielä raaskinnut itselleni ostaa, niissä kun tuota hintaa on aika hyvinkin. Olen sitten ostanut pari pantaa, viime kesänä yhden ja viime viikolla toisen. Niiden avulla saa kivaa ilmettä, jos vaikka muuten on hyvinkin tummat vaatteet ja piristää muutenkin kummasti hiuksia. Ainakin tälläisellä joka ei koskaan jaksa panostaa hiustenlaittoon. Vauvan bodeja mulla on varastossa kaksi kappaletta, jos vain vauvamme on tyttö niin ne tulevat käyttöön, mutta jos on poika niin tarvitsee laittaa säästöön edelleen.

Kuva minusta on otettu viikko sitten sunnuntaina ja silloin viikkoja oli 30+0. Tänään siis tuli täyteen 31+0 ja laskettuun aikaan ei  ole enää kuin 9 viikkoa. Niin ne viikot vaan vähenee.

Voihan väsymys...

Nyt se loppuraskauden tuoma väsymys on rantautunut tänne ja varmasti nämä sateiset viimepäivän ilmat myöskin osaltaan vaikuttuvat tähän väsymykseen. Siksi täälläkin on ollut hiljaista ja varmaan onkin hetken aikaa. Postaus ideoita olisi, mutta kun mä en vaan saa itseäni niskasta kiinni et saisin otettua sen kameran esille ja ottaa kuvia. Sillä niissä ei oo mitään järkee jos ei oo kuvia. Eikä täällä kyllä niin ihmeellistä oo tapahtunut, alkuviikon siivosin tuon meidän vaatehuoneen, joka on siis varastona, siihen meni se 2,5 päivää, kun on niin hidasta nykyään jostain kumman syystä kaikki tekeminen. ;) Ja keskiviikon pyhitin muun kodin siivomiseen ja eilinen olikin jo pakko ottaa rennosti, sillä niin kamala väsymys koko päivän. Mä oikeesti meen illalla jo kymmenelt nukkuu  ja silti voin vielä aamu yhdeksän jälkeen löhöillä sängyssä kun en vaan saa noustua ylös. Väsymykseen ei yhtään auta myöskään se, että selkä on niin kipee, ettei oo oikeen mitään asentoa olemassa milloin ei siihen sattuisi, joten yöunetkaan ei oo niin hyviä laadultaan. Joten älkää menettäkö hermojanne siellä, en mä tätä blogia oo unohtanut.

Huomenna olis taas tiedossa siskon kanssa laatuaikaa, joten jospa se vähän taas piristäisi mua. :)

Ihanaa alkavaa viikonloppua kaikille! :)

Lomailut alkoi

Tänään alkoi mulla kahden viikon vuosiloma, joka jatkuu kolmen viikon lomautuksena ja sen jälkeen kaksi päivää vuosilomaa ja juhannuksen jälkeen alkaa virallinen äitiysloma. 

Eilen oli hyvin haikea päivä. Sain ihania lahjoja hoitolapsilta ja heidän perheiltään ja ihanaa palautetta lapsilta kuin myös vanhemmilta. Nyt tiedän, että olen ollut ihan hyvä perhepäivähoitaja lapsukaisille palautteen perusteella. Nyt voi aloittaa hyvillä mielin lomailun, vaikka jotenkin tää on kyllä kummallista kun aamulla ei ovesta tulekaan iloisia lapsukaisia viettämään päivää minun kanssa. 

Hetki vielä menee ennen kuin oma vauveli syntyy. Sitä ennen olen ajatellut jospa ehtisin siivoilemaan vähän kaappeja ja ikkunat pitäisi pestä. Ajattelin tämän viikon olla rennosti ja ensi viikolla aloittaa siivoushommat, jos jaksan. ;)

Seuraavaksi niitä kuvia, joita lupailin polarn o pyretin hameesta. Ei nääkään nyt ihan onnistuneita oo, mut tässä niitä silti.

Eka kuva hameesta takaa.

Sitten edestä.

Kuvat on otettu äitienpäivänä jolloin viikkoja oli 29+0. Aikast iso virtahepo alan olemaan. 11 viikkoa niin on laskettu aika tästä kuvasta. Kuinkahan paljon tuo massu vielä kasvaa tai muu vartalo?!?

Sunnuntai

Tänään ollaan oltu oikein urakalla pihalla!

Nyt on tuijien alta heinät revitty, kiitos miehelleni. Mäntyjen alta haravoitu ja vähän siistitty turhia oksia. 

Grillattu ekaa kertaa tänä vuonna, hyvin hyvin epäterveellistä makkaraa. Maissiakin mun olis tehnyt mieli, mutta sitä ei kotona ollut, ens kerralla sitten. 

Tänään oli ihanan lämmin kevätpäivä, auringon paistaessa oli pihalla suorastaan kuuma kun touhuili samalla. 

Nyt kyllä väsyttää ison happimäärän jälkeen sekä erittäin huonosti nukutun yön jäljiltä. Mulla tuo selkä alkaa olemaan aikast kipeä. Sekä nukkuminen alkaa olemaan tuskaa, sillä mulle kun tuo kyljellään nukkuminen on aina ollut tuskaa. Tällä hetkellähän mä en saisi enää nukkua muuta kuin vasemmalla tai oikealla kyljellä ja se tuo kyllä haastetta nukkumiseen. Minähän olen aina nukkunut yöni mahallaan, se piti lopettaa jo alkuvuodesta. Opin nukkumaan niin, että olen hetken kyljellään ja sitten selällään ja vaihtelin sopivin aikavälein. No nyt kun ollaan jo viikoilla 28, niin se selällään nukkuminenkin on kielletty. Yöt on hyvin tuskaisia, sillä kyljellään kun nukun alkaa minun jalat särkeä ja minkäänlaiset tyyny viritelmät ei tähän auta. Olen nyt muutamana yönä nukkunut 5-15 minuutin pätkiä ja yleensä vasta neljän jälkeen yöllä saan nukutuksi vähän pidempään, koska silloin väsymys on jo hyvin suuri. Onneksi nuo pienet unen pätkätkin ovat auttaneet ja olen saanut levättyä joten päivät olen suht hyvin silti jaksanut. Nyt tuon jalkasäryn lisäksi on tullut kamala selkäsärky. Viime yönä monen tunnin tuskailujen jälkeen kävin laittamassa tukivyön ja luulinkin, että sain jo pitkän unenpätkän sen avulla ennen kuin alkoi taas tuntumaan oikein pahalta. Mutta kelloa kun katsoin niin oli vasta 10 minuuttia kulunut edellisestä katsomisesta. No ehkä nämä jalka- ja selkäsäryt ovat kaiken vaivan arvoinen. Saanhan ihanan kullannupun palkinnoksi. <3 

Nyt loppuu valitus ja muutama kuva tältä päivältä. :)

Edellisviikolta...

Anteeksi hiljaiseloni. Olen ollut viime aikoina vähän väsynyt. Tai jaksan hyvin päivän ja kun ilta koittaa ja on koko päivän touhuillut niin väsymys iskee. Enkä ole saanut aikaiseksi tulla päivittelemään tänne. Nyt ajattelin, että on aika vaikka kuinka paljon väsyttäisi. 

Edellisviikolla olin siskoni kanssa hulluilla päivillä. Voi kamala sitä tungosta sanon minä. Mua ei ihan heti saa uudestaan sinne. Tai sitten menen yksin, sanoin siskollekkin, että ehkä siellä on helpompi mennä yksin kun porukassa kun koko ajan kadottaa seuransa siinä väen tungoksessa. Ja voipi olla et tää raskauskin vaikuttaa siihen, että menee ihan hermo ja tulee ahdistus kun ei enää nääkään missä se sisko menee. Ja kun yrittää jonnekkin päin mennä niin aina joku tukkii reitin.Olin ainakin kaksi päivää tämän reissun jälkeen ihan puhki. No eihän me oltu koko päivää toki hulluilla päivillä. Käytiin me ekaks vähän mun lääkärireissulla, mulla oli ultra ja joo, meidän pikkukaveri ei taaskaan tahtonut näyttää kumpi on. Se ehkä haluaa pitää mua jännityksessä loppuun saakka. Tai sitten se tietää et jos hän näyttää kumpi hän on niin tällä äidillä karkaa shoppailumopo käsistä. Et ehkä hän vaan tahtoo säästää äitinsä rahoja. 

Hulluilla päivillä vauvanvaatetarjontakin oli melkeistään kaikki tytölle tai pojalle. Joten aika pieneksi jäi minun saaliit. Ostin yhden benettonin bodyn, matkalautasen, jossa haarukka ja lusikka, harsoja, hyttysverkon matkarattaisiin ja purulelun. 

Lauantaina käytiin miehen kanssa prismassa ja mä ostin alesta kauan himoitsemani toppapuvun vauvalle. Se oli 70% alenuksessa ja hintaa jäi alle 12 euroa. Olisin tahtonut ostaa ihanan toppahaalarin, joka olisi ollut remun, mutta kun värit oli pinkki tai sininen ja toisaaltaan ensi talveksi meillä on jo kotona kaksi toppahaalaria ja sitten yksi on tulossa äitiyspaketin mukana ja nyt sitten tämä haalari ja takki. 

Lauantaina meillä kävi kylässä myös minun rakas ystäväni, poikansa kanssa ja minun kummitätini. Kummitäti oli kutonut ihanat pikkuiset lapaset, jotka meidän vauva sai. Sopii hyvin tuon uuden toppapuvun kanssa jos menee vaikka auton kanssa kauppaan, eikä tarvitse paksumpia hanskoja. 

Ostin myös ystävältäni hänen lapsensa vanhan pinnasängyn, joten pinnasänky asiat on tässä talossa päätetty. Ystävälläni oli juuri sama sänky kuin se jonka halusin ikeasta vain vanhempaa mallia ja eri värinen. Mutta pohdintojeni jälkeen päädyin siihen enkä uuteen. Ja nyt täytyy myöntää, että olen enemmän kuin tyytyväinen, että päätin tämän meille ottaa. Se täytyi tietenkin koota heti tuonne vauvan huoneeseen. :)  Niin ja siis otetaan varmaan toiseksi pinnasängyksi se mieheni vanha. Vaikka tänään just mietin et haloo kuinka monella on oikeesti kaks sänkyy. No, joo mut kun mä haluun. ;) On siinä järkeä tai ei. On tuo pinnasänky vaan niin kaunis. Paljon parempi kuin se valkoinen, tuo tulee niin kauniisti esille tuosta valkoisesta seinästä.

Niin ja älkää pelästykö ei mulla ole vielä vauvaa odottamassa lakanat valmiina siinä. Laitan vauvan lakanat vasta kotiuduttuani sairaalasta, jotta niihin ei kerry huonepölyä. Siinä on nyt päiväpeitto patjan suojana. 

Ja tässä vielä kuva mahastani kun viikkoja tuli täynnä tasan 25. 

Niin ja miksen mä älynnyt tuota mekkoa laittaa lauantaina päälle kun ystäväni otti musta masukuvia. Mulla oli vaan tylsä musta toppi ja rumat äitiyshousut. No ei aina voi kaikkee muistaa mitä kaapista löytyy. ;) Mieheni sitten joutui ottamaan mahakuvia seuraavana päivänä ennen kuin taas olin lähdössä. Olin vielä koko viikon päätteeksi viettämässä ihanaa, rentouttavaa ja hauskaa iltaa Partyliten kevätkiertueella.

Ihanaa palmusunnuntaita!

Tää raskaus on kyllä sekoittanut mun pään kokonaan sillä, eiliseltä kauppareissulta olisi tarvinnut saada kaikki ihanat pääsiäiskarkit kotiin. :)

No ostin sitten vaan muutaman kinderin, virvon varvon suklaapatukoita, lentävä luuta lakritsi patukoita ja tipu karkkeja. ;)

Niin ja jos niitä raskauskiloja ei vielä oo ku ihan vähän tullut niin entäs sitten pääsiäisen jälkeen. ;)