Päivät vilisee eteenpäin

Tuntuu, että päivät menee liian nopeaan ohi. Ne suorastaan vilisee silmien ohi eteenpäin. Neiti kasvaa päivä päivältä isommaksi tytöksi. Pelkään, tosiaan tämän vauva ajan menevän liian nopeasti ohi. Parin päivän päästä tyttö on jo kolmen viikon. Miten siitä voi olla jo kohta niin paljon aikaa.Päivät menee nopeasti vain tytön olemassaolosta nauttien. Katsellen häntä ja pitäen häntä sylissä. Nuuskuttaen hänen ihanaa tuoksuaan. Syöttäen ja hoitaen häntä.Välillä ihmettelen miten olemmekaan näin kiltin vauvan saaneet. Minusta on viimeisinä päivinä tuntunut siltä, että hän olisi kuulunut aina perheeseemme. 

 

Näin siis kaiken on kuulunut mennä, vaikka aina en ymmärrä miksi juuri näin asiat menivät. Vielä vuosi sitten olin raskaana odotin esikoistani. Huomenna tulee vuosi siitä kun viimeisen kerran näin rakkaan poikani elossa ultrassa. Kaikki oli hyvin, niin hyvin kuin vain ikinä voi olla. Ei pelkoa menettämistä vain suuri onnellisuus. Sain tietää esikoisemme olevan poika. Kävin sinä päivänä ostamassa hänelle poikien vaatteita, tuttiketjun. Nyt ne vaatteet odottavat tuolla, että pikkusisko voi niitä käyttää. Miten vuoteen onkin mahtunut niin paljon kaikenlaista. Ääretöntä surua ja iloa. 

 

Ensimmäinen suruvuosi on kohta takana päin. Lauantaina tulee kuluneeksi vuosi siitä kun meille kerrottiin poikamme menehtyneen. Siitä alkoi rankkaakin rankempi aika. Miten meidän lapsemme voi olla kuollut. Vieläkin välillä tulee kamalia itkukohtauksia, ikävä poikaa kohtaan on suuri. Mutta olen myös samalla oppinut elämään sen tosi asian kanssa, että oma lapseni on kuollut. Minua lohduttaa kuitenkin ajatus, että jonakin päivänä me vielä tapaamme. Tämän suruvuoden aikana olen saanut huomata miten se suru muuttaa muotoaan, päivä päivältä se muuttuu. Vaikka vuosi sitten ajattelin etten ikinä siitä tule selviämään, niin nyt huomaan selvinneeni pahimman yli. 

 

Monet ovat ajatelleet, että nyt kun pikkusisko syntyi niin surunikin on lakannut olemasta. Mutta kyllä se vain siellä taustalla silti majailee. Edelleen on raskasta käydä oman lapsensa haudalla. Eikä se suru ja ikävä katoa mihinkään vaikka äärettömän onnellinen olenkin pikkusiskosta. Pikkusiskolla on maailman paras ja rakkain suojelusenkeli, isoveli. Ei kukaan tule koskaan korvaamaan esikoistani, sen pystyn nyt sanomaan nyt niin, että todellakin tiedän sen. Hetkittäin nään pikkusiskossa isoveljensä. Pikkusiskon ilme on välillä samanlainen kun hän nukkuu mitä isoveljellä oli syntyessään kun häntä sain pitää sylissäni. Edelleen muistan miltä tuntui pitää esikoista ensimmäisen kerran sylissä. Lämmin pieni rakas poikani. 

Miten yhteen vuoteen voikin mahtua niin paljon kaikkea. Pahaa niin kuin hyvääkin. Viime kesästä en juuri paljoakaan muista. Elin sumussa harmaan verhon alla. Muistan pätkittäin hetkiä. Esikoisen syntymän, hautajaisjärjestelyjä, hautajaiset. Uuden ystävän, vertaistukiystävän ensimmäiset viestit, niin äärettömän raskaat, mutta samalla niin äärettömän tärkeät. Tiesin heti ensimmäisten viestien jälkeen, että hän voisi oikeasti olla minun hyvä ystävä. Me tapasimme ja meillä meni kaikki loistavasti ja nyt en voisi kuvitellakaan etten tuntisi häntä. En voi koskaan kiittää tarpeeksi siitä, että olit rohkea ja kirjoittelit minulle ja sitä kautta ystävystyimme. KIITOS! <3 Kiitos myös kaikille niille rakkaille ystäville jotka ovat tukeneet ja kuunnelleet minun suruani. On ollut helpottavaa, että olen niin monen kanssa saanut puhua esikoisestani. KIITOS! <3 Toivottavasti saan edelleen puhua pojastani. Syksyllä suru alkoi muuttaa muotoaan. Tulin uudelleen raskaaksi ja siitä alkoikin huolella varustettu raskaus. Pelkäsin menettäväni pikkusiskonkin. Jotkut ovat sanoneet, turhaan pelkäsit koko raskaus ajan. Niin oliko se sitten turhaa, mutta kukaan ei voinut luvata, että saan pikkusiskon elävänä syliini. Talvella olin pitkällä sairaslomalla käteni vuoksi. Sen jälkeen olin välillä töissä, välillä vuosilomilla ja sairastelin kaiken maailman kuumeet mahataudista lähtien. En oikein osannut keskittyä mihinkään ja olin hyvin levoton ja pelokas. Keväällä jäin sairaslomalle selkäkipujen ja vaivojen vuoksi ja siitä sitten jatkoin äitiyslomalle. Äitiyslomalla ehdin olla 1,5 viikkoa kun pikkuinen tyttäreni jo syntyikin. Vielä muutama päivä ja ensimmäinen suruvuosi on takana.