Viime vuonna, vuosi sitten oli minun ja mieheni yksi raskaimmista matkoista. Haimme esikoisemme"kotiin" tai niin lähelle kotia kuin hänet oli mahdollista saada. Muistan tuosta matkasta edelleen sen kun kävelimme patologian laitokselle hakemaan poikaamme. Ne minuutit tuntuivat tunneilta kun odotimme, että poikamme tuodaan meille. Matka sairaalalta kotiin tuntui ikuisuuden pituiselta. Miten kirkonkellot soittivatkin niin surullisesti. Poikamme jäi yksin isoon kolkkoon ruumishuoneeseen. Miten kamalaa se olikaan jättää hänet sinne, vaikka itse olisin vain halunnut sulkea hänet omaan syliini ja tuudittaa häntä. Mutta se ei enää ollut mahdollista. Saimme viettää sen yhden ensimmäisen ja viimeisen matkan yhdessä perheenä.
Tänään päivä on hyvin erilainen. Vietämme päivän erilaisena perheenä. Olemme nelihenkinen perhe, josta yksi on taivaan kodissa. Pikkusisko on tuonut valoa meidän perheeseen kuuden viikon ajan. Ja näin ollen on ollut helpompi elää tämän surunkin kanssa. Vaikka edelleen mielellään ottaisin isoveljen kainaloon pikkusiskon viereen. Molemmat mahtuisivat hyvin äidin syliin. <3 Syli ei enää ole tyhjä, mutta siinä on edelleen pieni kolo tyhjyyttä, esikoisen paikka.
Tätä elämää kun ei etukäteen pysty miettimään ja päättämään miten asiat menevät. Vuosi sitten suunnittelimme hautajaisia ja nyt ristiäisiä. Hyvin ristiriitaista. Mutta samalla lohduttavaa, vihdoin se harmaa verho silmien edestä on alkanut häviämään ja tilalle on tulleet kaikki kauniit värit. Me täällä maan päällä muistelemme poikaamme ja vaalimme hänen pieneksi jäänyttä muistoaan, niin ettemme unohda häntä. Hän kuuluu ikuisesti perheeseemme. Hän on ikuisesti sydämessämme. Myös pikkusiskolle olen jo nyt kertonut isoveljestä ja hän tulee aina kuulemaan isoveljestään. Olemme käyneet yhdessä monta kertaa haudalla ja niin tulemme edelleen käymään. Jossain vaiheessa pikkusiskokin ymmärtää hänellä olevan oma rakas isoveli, hänen suojelusenkelinsä.Tai emmehän me tiedä miten paljon vauvat kaikkea ymmärtävät, ehkä hän jo tietää olevansa pikkusisko isoveljelle.
Vaikka olen alkanut kirjoittaa enemmän muita asioita ja juttuja blogiin, ei ole silti minun matkani tässä surussa mitenkään loppunut eikä ikäväni poikaani kohtaan. En ole häntä unohtanut. Mutta tuntemukset ja suru on aika lailla samanlaista päivittäin, joskus on hetkiä jolloin suru valtaa koko sydämen ja mielen enemmän. Mutta haluan myös kirjoittaa niistä tavallisista asioista, joista olisin jo vuosi sitten kirjoitellut, jos elämämme sivut olisivat menneet eri tavalla. Haluan kuitenkin antaa pikkusiskolle niin normaalin arjen kuin se on mahdollista "tälläisessä" perheessä. Enkä tahdo katkeroitua elämälleni, miksi kaikki meni näin. Toki välillä en tosiaankaan käsitä miksi kaikki meni näin ja on todella paha olla. Mutta tavallista arkea on silti pystyttävä ja olenkin pystynyt elämään, suuresta menetyksestä huolimatta. On vaikea pukea niitä kaikkia tunteita ja ajatuksia sanoiksi, niin että myös muut ymmärtävät eivätkä loukkaannu. Kenenkään tapa elää ja surra ei ole väärä. Itse vaan tahdon etten liiaksi jää säälimään itseäni ja elämääni ja yritän jatkaa elämää eteenpäin edelleen päivän kerrallaan. Meillä kun ei ole muuta mahdollisuutta kuin vain elää elämää eteenpäin ja katsoa mitä se tuo tullessaan. Ja nauttia ja iloita siitä mitä hyvää me olemme tähän saakka saaneet.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti