Vuosi 2013

Alkuvuodesta olin hyvin hyvin onnellinen. Odotimme esikoistamme ja ensimmäinen kolmannes ohitettiin onnellisesti tammikuussa. Ajattelimme mieheni kanssa tästä vuodesta tulevan onnellisin vuosi. 

Helmikuussa aloitin karusellikodissa bloggaamisen ja vanha blogi sai hiljentyä. Kevät menikin vauvajuttujen hankinnoissa ja onnellisessa odotuksessa. 

Kunnes saapui kesäkuu ja mustaa mustempikin loppuvuosi alkoi. Kesäkuussa synnytin esikoisemme, hän syntyi kuolleena hapenpuutteeseen. Koko kesä meni harmaan verhon alla. Kesästä en juurikaan muista mitään. 

Kiitos teille kaikki rakkaat ystävät jotka ootte olleet mun tukena, en ole teitä muistanut kiittää. Ystävistäni tiedän nyt, ketkä ovat todellisia ystäviäni, ne jotka lapsemme kuoleman jälkeen eivät unohtaneet meitä vaan uskalsivat olla lähellämme. <3

  

Tutustuin uuteen aivan ihanaan ihmiseen ja meistä tuli hyvät ystävät. Ilman uutta ihanaa ystävääni, jolta saan vertaistukea olisi loppuvuosi ollut varmasti vieläkin hankalampi. Kiitos ystävyydestäsi. <3

Olen saanut uusia lukijoita matkalleni mukaan, lämpimästi tervetuloa teille kaikille, toivottavasti jaksatte kulkea mukanani ensi vuonnakin. 

Äitiysloman jälkeen palasin töihin, mutta meninkin päiväkotiin, enkä jatkanut perhepäivähoitajana. Työ auttoi saamaan paremmin arjesta kiinni, mutta raskasta se oli. Olin koko syksyn hyvin väsynyt. Joulukuu kun koitti, menin kaatumaan käteni päälle. Oikean käden ranne murtui pahasti, joka nyt on ennen joulua leikattu. Joulu oli haikean surullinen, jotakin hyvin rakasta puuttui. 

Voisin sanoa, että vuosi 2013 ei ollut mielestäni hyvä vuosi ja toivonkin, että ensivuodesta tulisi parempi ja valoisampi. 

Lähetän rakkaalle esikoiselleni sinne pilvenreunalle paljon suukkoja ja haleja. Äiti ei sinua unohda vaikka vuosi vaihtuukin. Sama suru, ikävä ja kaipaus ja rakkaus sinua, enkelipoikaani, kohtaan kulkee sydämessäni. Koskaan en unohda sinua lapseni. <3

Oikein hyvää ja onnellista uutta vuotta 2014 kaikille!

Menikö se joulu jo?!?

Tänä vuonna tuntui siltä, että  joulu meni ohi ennen kuin huomasikaan sitä kunnolla. Johtui varmaan siitä, että tänä vuonna joulu oli hyvin erilainen kuin ennen. Yleensä teen itse joulusiivouksen ja ruuat. Mutta tänä vuonna mieheni ja hänen siskonsa tekivät joulusiivouksen ja mieheni teki sitten aattoaamuna ruokia. Kyllä vaan alkaa jo ahdistamaan kun ei oikein mitään pysty tekemään ja olen kuitenkin tottunut siihen, että saan itse kaikenlaisia asioita touhuta. Vielä juuri ennen joulua jouduin leikkaukseen tämän käteni kanssa, nyt sitten oikeassa ranteessa on ruuveja ja metallia. Että pitikin kaatua niin pahasti. Jos leikkausta ei olisi tehty en olisi enää koskaan oikeaa rannettani suoraksi saanut. 

Joulu sujui siis aika rauhallisesti, koska minä en pystynyt hössöttämään mitään turhaa. Joulu oli myöskin hyvin musta ja surullisen haikea. Aaton aloitimme käymällä Oliverin haudalla. Iso itkuhan sitä aamusta tuli niin kamala ikävä sitä ihanaa pientä rakasta poikaani. <3 

Ostin omaan joulukuuseen ja Oliverin haudalle lyhtyyn baby´s first chrstmas 2013 pallot. Minä olen jo aikoja sitten päättänyt, että jos joskus saan lapsia haluan omaan kuuseen vauvan ensimmäinen joulupallot. 

Aamupäivä menikin siinä ruuanlaitossa ja joulurauhan julistuksen katsomisessa. Syötiin hyvin hyvää jouluruokaa, jota riitti. Hetki vain oleskelua ja tv:n katsomista. Mieheni perhettä oli meillä syömässä aattona. Illansuussa lähdettiin tekemään hautausmaa kierroksia järkyttävässä vesisateessa. Oliverin haudallakin kävimme uudestaan, ainut paikka jossa jouluna tunsi olevan oman lapsensa lähellä. Oli ihanaa nähdä, että Oliveria oli jouluna käynyt moni muukin muistamassa kynttilöin. Ainut miinuspuoli oli se kamala sade ja tuuli, joten kynttilät eivät millään tahtoneet jaksaa palaa. Illalla menimme vielä mieheni isovanhemmille kahville. Sieltä sitten vielä mun isovanhempien haudalle ja Oliverin haudan kautta kotiin. Taas sai nimittäin sytytellä kynttilöitä uudestaan. Joulupäivänä käytiin mun isän luona ja tapanina äidin luona. Perjantaina arki taas koitti ja joulu on vissiin vietetty tältä vuodelta. Paljon sain lahjoja, olin siis ollut hurjan kiltti, kaikki olivat tosin tarpeellisia. Tai en mä niistä suklaista tiiä, oliko niin tarpeellisia.

Toivon mukaan saan pian käteni kuntoon ja voin taas käyttää järkkäriä. Tolla pikkukameralla tulee vaan niin äärettömän rumia ja sohjoisia kuvia. Koittakaa pystyä katsomaan näitä kuvia vielä hetken.

Hyvää ja rauhallista joulua ihan jokaiselle!

Haaste

Sain haasteen vekaroiden valtakunnan Venlalta ja yritän nyt saada tehtyä tän näin vasemmalla kädellä yksikätisesti. :)

Haasteen tarkoitus on löytää uusia blogeja ja auttaa huomaamaan heitä, joilla on alle 200 lukijaa. 1. Jokaisen haastetun pitää kertoa 11 asiaa itsestään. 2. Pitää vastata haastajan 11 kysymykseen. 3. Haastetun pitää keksiä 11 kysymystä uusille haastetuille. 4. Heidän tulee valita 11 bloggaajaa, joilla on alle 200 lukijaa. 5. Sinun tulee kertoa kenet olet haastanut. 6. Ei takaisin haastamista.

11 asiaa minusta: 

1. Olen 27-vuotias

2. Olen äiti enkelipojalle

3. Asun omakotitalossa, rakkaan avomieheni kanssa

4. Meillä on 2 kissaa

5. Olen ammatiltani lastenohjaaja

6. Rakastan hiihtämistä, kumpa vain olisi lunta ja kunnon latumaastot

7. Olen sisko, isosiskolle ja pikkuveljelle

8. Olen kummitäti, kahdelle ihanalle kummilapselle

9. Rakastan joulunaikaa (vaikka tänä vuonna en olekaan oikein jaksanut innostua)

10. Haluaisin joskus ison, vaalean kodin, jossa kaikki asiat on suunniteltu niin, että asiat on helppo tehdä ja on avaraa ja valoisaa

11. Haluaisin olla joskus äiti elävällekkin lapselle

Kysymyksiin vastaukset:
1.Kuinka isosta perheestä haaveilet? Olen aina haaveillut nelihenkisestä perheestä, mutta kesän jälkeen ehkä viisihenkinen perhe on tullut haaveeksi. Haaveena olisi siis kaksi elävää lasta lisää perheeseen.

2.Unelma ammattisi? Perhepäivähoitaja tai sitten lastenvaatemyyjä

3.Onko sinulla lemmikkejä? Kaksi kissaa

4.Millainen olisi unelmien kotisi? Avara, valoisa, vaalea ja käytännöllinen

5.Missä tapasit nykyisen kumppanisi? Ollaan ekaa kertaa tavattu samassa työpaikassa

6. Onko sinulla harrastuksia? Tällä hetkellä ei oikeen oo mitään säännöllisiä harrastuksia

7. Makeaa vai suolaista? Riippuu kumpaa tekee mieli

8. Lempi joulu laulusi? Tulkoon joulu ja monta muuta

9. Kumpi teillä tekee enemmän kotitöitä? Tällä hetkellä ainakin mies, koska itse en pysty tekemään juurikaan mitään. Mutta muuten ehkä minä, vaikka molemmat tekee kyllä aika hyvin kaikkea

10. Lempi vuodenaika? Talvi, kun on oikeesti lunta ja pakkasta

11. Mitä pelkäät?

Yksinjäämistä...(en yksin olemista vaan sitä, että ei oliskaan omaa perhettä ympärillä)

En nyt tällä kertaa haasta ketään, koska tiiän et kakilla on joulukiireitä. Mutta jokainen joka haluaa niin voi ottaa haasteen itselleen tästä ja vastata Venlan laittamiin kysymyksiin.

 

Joulukortit

Mulla oli tänä vuonna aikomus tehdä kortit tosi ajoissa. Mutta miten siinä taas kävikin niin, että viimiset oli tänään vasta valmiit. Mähän olin suunnitellut, että teen ne kaikki viime viikon sunnuntaina kun mulla ei oo mitään. Ja kun tän käteni menin murtamaan niin ne sitten vähän jäi. Tein niitä pikku hiljaa tässä valmiiksi, kun ei tolla vasemmalla kädellä jaksa niin hirveesti yhteen putkeen tehdä. Ja mies oli tietty tosi iloinen kun sai kunnian kirjoittaa kaikki osoitteet. Mä kun en vasemmalla pysty kirjoittaa yhtään mitään mistä sais selvää muutkin ihmiset. Mutta nyt ne on onnistuneesti palautettukin jo. 38 postimerkkiä tuli tänä vuonna ostettua. Toivottavasti en kovin monen korttia unohtanut.

Kuvien laatu tulee hetken olee tällänen huonompi, sillä mä en pysty ottaa järkkäril kuvia, joten on pakko tyytyä pikku kameraan.

Hyvää alkavaa viikonloppua! Toivottavasti teillä kaikilla on sähköt tai ainakin pian tulee takaisin eikä oo mitään suurempia Seija-myrsky vahinkoja. Meillä oli kymmenisen tuntia sähköt pois, nyt näyttää siltä että ne olis pysyvästi tulleet takaisin. 

Puoli vuotta

Tänään tulee kuluneeksi puoli vuotta Oliverin syntymästä. 

Aika on ollut toisaalta pitkä, mutta toisaalta hyvin lyhyt. Tuntuu pitkältä, aivan liian pitkältä ajalta, kun sain pitää ensimmäisen ja viimeisen kerran lämmintä maailman suloisinta nyyttiä sylissäni. Voi miten ihana ja rakas lapseni olikaan ja onhan hän edelleenkin, mutta sylissäni häntä en enää saa pitää. Nyt viime päivinä mieleeni on tupsahdellut välähdyksinä synnytyspäivän kokemuksia. Voi kunpa kukaan ei joutuisi kokemaan tätä raskasta matkaa ja menettämään omaa lastaan. 

Lyhyeltä toisaaltaan tuntuu aika siinä mielessä, että puoli vuotta on mennyt ja mielestäni kesääkään ei tänä vuonna ole ollut. Syksyäkään en ehtinyt niin huomaamaan ja nyt on jo talvi ja joulukin kohta. Niin se aika kuluu eteenpäin vaikka sitä ei aina itse edes huomaa. Suru ja ikävä muuttaa muotoaan. Mutta eivät ne kokonaan ole minnekkään kadonneet. Edelleen välillä itku ja suru valtaa mielen ja valtava ikävä puristaa sydämessä. 

Voi että, kuinka paljon tämä äiti rakastaakaan omaa taivaanprinssiään. Äidillä ja isillä on kova ikävä sinua Oliver. <3

Kaikki maailmatkaan
Meitä ei vois koskaan
Erottaa toisistaan
Valovuodetkaan (koskaan)
Sä laulat mun korvaan
Pohjoistuuli kuiskuttaa
Mua seuraat päivin, öin
Enemmän sua ikävöin
Varjosi luoksein jäi

Vaikka olitkin vain hetken mun kanssain
Luonas sun mä oon vieläkin
Vaikka tämä välimatka onkin suuri
Lähelläin oot täälläkin
Vaikka olitkin vain hetken mun kanssain
Luonas sun mä oon vieläkin
Luokseni varjosi jäi
Nään sut mielessäin

Jos vielä voisin, sulle kertoo tahtoisin
Kuinka tärkee mulle on
Tää ystävyys loppumaton
Varjosi luoksein jäi
Varjosi luoksein jäi

Vaikka olitkin vain hetken mun kanssain
Luonas sun mä oon vieläkin
Vaikka tämä välimatka onkin suuri
Lähelläin oot täälläkin
Vaikka olitkin vain hetken mun kanssain
Luonas sun mä oon vieläkin
Luokseni varjosi jäi
Nään sut mielessäin

Osa susta säilyy täällä
Vaikka ootkin niin etäällä
Etsin sua ja suljen silmät kii
Ja siinä eessäin oot

Vaikka olitkin vain hetken mun kanssain
Luonas sun mä oon vieläkin
Tämä välimatka onkin suuri
Lähelläin oot täälläkin
Vaikka olitkin vain hetken mun kanssain
Luonas sun mä oon vieläkin
Luokseni varjosi jäi

Nään sut mielessäin

Vaikka olitkin vain hetken mun kanssain
Luonas sun mä oon vieläkin
Luokseni varjosi jäi

Nään sut mielessäin.

<3 

 

Hyvää itsenäisyyspäivää!!!

Hyvää ja rauhallista itsenäisyyspäivää kaikille!

Me lähdemme viettämään itsenäisyyspäivää siskon ruokapatojen ääreen. Meillä on viimeiset kuusi vuotta ollut tapana. että minä olen tehnyt itsenäisyyspäivän ruuat meille. Mutta tännä vuonna päätettiin, että ollaan väillä siskon luona. Se olikin hyvä päätös, sillä itse en ruokaa juuri  ainakaan viiteen viikkoon tee tai mitään muutakaan, sillä oikea käteni on kipsissä. Menin sitten kaatumaan tuolla liukkailla jäillä ja sain oikean käden ranteen luun poikki. Joten tää bloggailukin on hieman hankalaa, ainakin vielä kun en oikein hallitse pelkästään vasemmalla kädellä kirjoittamista sekä kuvia en nyt juuri saa itse otettua. Joten saa nähdä kuinka hiljaisena tämä blogi edelleen jatkuu. 

Muistakaahan olla varovaisia ja viettäkää rauhallinen itsenäisyyspäivä!

Viikonloppu ilman suunnitelmia...

Minulla alkoi viikonloppu pitkään aikaan ilman minkäänlaisia suunnitelmia tai olihan mulla suunnitelmia. Olin päättänyt, että vihdoin siivoan kaapinsiivous projektini loppuun ja sen jälkeen voin laittaa jouluverhot ja muitakin jouluisia juttuja esille. Mutta miten kävikään. Torstai ja perjantai välisenä yönä mulla tuli kurkku kipeäksi. Töissä jaksoin vielä olla tosi hyvin eikä tuntunut ollenkaan hassummalta. Mutta kotiinpäästyäni hetken sohvalla oltuani tajusin että taitaa olla kuumetta tulossa. Ja niinhän se kuume sitten iski mulle. Eilen en jaksanut mitään muuta kuin nukkua, istuminenkin oli liian raskasta. Kamalaa yrittää syödä kun ei jaksa istua. Tänään on ollut jo vähän parempi ja ainakaan vielä kuume ei ole noussut takaisin. Saas nähdä miten illalla käy. Toivon kyllä, että olisi mennyt tuo kuume näin pian ohi, mutta yleensähän se sitten voi illasta alkaa taas nousemaan. Jännityksellä odottelen minne päin tämä flunssa menee. Toivon vaan niin, että olisi ohi kun juuri vasta olin kipeänä loka- ja marraskuun vaihteessa. Taitaa olla mulla alentunut tuo vastustuskyky ja kun aloitin työt päiväkodissa, niin siellä varmaan liikkuu enemmän flunssapöpöjä kuin kotona tehdessä töitä, kun lapsiakin on paljon enemmän. Ja nyt tuntuu muutenkin että kaiken maailman flunssapöpöjä on ollut tosi paljon liikenteessä. 

Ja taas kuvaton postaus, tiiän et kuvattomat postaukset on tylsiä, mutta mun kameraan ei oo tarttunut minkäänlaisia kuvia hetkeen. Ja muutenkin aika tylsät jutut täällä pyörii, mutta jospa sitä vaikka joulujuttuja jossain vaiheessa pääsis tännekkin kirjoittamaan. Toivottavasti te rakkaat lukijat jaksatte pysyä mukana vaikka hiljaiseloa täällä on tällä hetkellä ollut jo aika kauan. Ja tervetuloa mukaan kaikki uudet lukijat, joita on matkaan tullut! :)

Aurinkoista pakkassunnuntaita! 


Muoks. Niinpä se kuume sitten päätti nousta illasta takasin. Mä kun niin toivoin et pääsisin jotain muutakin jo tekemään kun makoilemaan, alkaa kiintiö olemaan täysi, sitähän on vasta kohta 2,5 päivää tehty. Ja lopusta ei tietoa... 

Isänpäivä

Tänään on vietetty isänpäivää. Meillä tämän vuoden isänpäivän piti olla erityinen. Niin voihan se toki sitä olla nytkin, mutta eri tavalla kuin ajateltiin. Ei ole mukavaa viettää isänpäivää, kun ei voi lapsen kanssa mitään lahjaa tehdä isille. Meidän isänpäivään kuului siis haudalla käynti. Meidän isi on kyllä silti maailman paras isi vaikka Oliveria ei päässytkään hoitamaan täällä maan päällä. Mutta Oliverin isi hän on ikuisesti. Meidän isi on aivan mahtava, hän jaksaa siivota ja laittaa ruokaa kun minä olen töiden takia ollut väsynyt ja en varmasti ole muistanut häntä kiittää siitä tarpeeksi. Toivon, että jonain päivänä voimme viettää isänpäivää niin että meillä olisi myös täällä maan päällä lapsi. Isänpäivänä olisi ollut vain paljon mukavempaa jos sen olisi saanut viettää niin että pieni taivaan enkelimmekin saisi olla mukana. Maailman julmuus ja epäreiluus on taas ollut hyvin pinnalla tänään. Miten tämä elämä vain onkin välillä niin epäreilu. Siitä huolimatta hyvää isänpäivää kaikille maailman iseille!

Kivi

Hautakivi on ollut nyt melkein kaksi viikkoa paikallaan. Nyt hautausmaalla on pojalla jotakin omaa, meidän vanhempien suunnittelema hautakivi. Siitä tuli sellainen kuin me ajattelimmekin sen olevan.

Nyt se tuntuu jotenkin lopulliselta, oman pojan nimi hakattuna kiveen. Nyt paikka on valmis jossa käymme muistelemassa poikaamme ja kertomassa hänelle miten meillä menee. 

Voi miten minulla voikaan olla ikävä sitä pientä rakasta lastani.

 

En halunnut kaikille julkiseksi poikamme sukunimeä, joten se on rumasti viivattu yli kivestä. Mutta näkee siitä silti minkälainen kivemme on. Kuva ei ehkä ole parhaasta mahdollisesta kuvakulmasta otettu, mutta tämä saa nyt kelvata. Päivisin kun tuota valoa ei riitä kauhean kauaa, niin en ole ehtinyt menemään valoisaan aikaan ottamaan uutta parempaa kuvaa. 

Iso kiitos teille kaikille jotka olette auttaneet meitä tämän kiven hankinnassa. Ja kiitos Oliverin kummitädille havuista. 

Ja iso kiitos myös teille kaikille jotka olette tuoneet valoa ja tai muuta kaunista poikamme haudalle. Sydäntäni lämmittää joka kerta kun näen tai kuulen, että joku on käynyt "tervehtimässä" poikaamme. 

<3

Pyhäinpäivä

Tänään kävimme kirkossa kuuntelemassa rakkaan poikamme nimen kun se luettiin muiden haudan lepoon siunattujen joukossa. Miten kamalalta se kuulostaakin. Jokaiselle sytytettiin oma kynttilä, sekä yksi kynttilä joka sytytettiin kaikille niille joita haluaa muistella mutta ovat haudattu muualle. Nyt on sitten virallisesti viimeisen kerran lausuttu rakkaan poikamme nimi. Nyt se lukee hautakivessä hautausmaalla. Miten tämä elämä onkin julmaa, ennen pyhäinpäivänä on muisteltu niitä rakkaita isovanhempia nyt heidän lisäksi muistellaan myös omaa poikaa. Olisin kyllä mieluusti tämän kokemuksen jättänyt väliin. Mutta kun mitään ei itse pysty tässä maailmassa päättämään. 

Illan päätin istumalla terveyskeskuksen päivystyksessä. Ärsyttävä poskiontelon särky osoittautui poskiontelon tulehdukseksi. En vain enää psytynyt odottamaan maanantaille tämän säryn kanssa ja nyt tuntuukin ihan kuin toinen puoli päästä irtoaisi. Toivon mukaan lääkkeet alkaa auttamaan pian.

Näetkö minut...

 Eräs ystäväni vinkkasi minulle tämän kappaleen. En ollut aiemmin kuullut tätä. Varoitti kaivamaan nenäliinat esiin ja niin kannattaa tehdäkin. Kaunis ja koskettava.

Ihana yllätys!!!

Olen täällä vieläkin ihan yllättyneenä. Rakas ystäväni tuli käymään miehensä kanssa. En ollut yhtään osannut ajatella, että he tulisivat. Voi miten ihanaa! Paras yllätys pitkiin aikoihin. Kiitos paljon ihana ystäväni! En edes osannut sanoa mitään järkevää, kun olin niin häkeltynyt. Mutta tosi ihanaa kun tulitte käymään tässä. Tämä piristi perjantai iltani ja töiden jälkeinen väsymys ei enää tunnu yhtään pahalta. :) Voi miten iloinen saan olla siitä, että minulla on ihania ystäviä.

Nyt minulla on viikonlopuksi ihanaa luettavaa. Tuota lehteä oonkin viime aikoina kaupassa katsonut moneen otteeseen ja meinannut ostaa, mutta en vielä ollut raaskinnut, nyt sain sen. Ja suklaata lukemisen seuraksi, nam! 

 Sain vielä uuden muumi seikkailu muutto-sarjan mukin ja nyt oon sen onnellinen omistaja, miten ihana se onkaan nyt kun näkee oikein läheltä sen. <3

Ihanaa perjantai iltaa kaikille muillekkin! 

Minulla on ainakin nyt ihana perjantai ilta. :)

Arki

Nyt on minunkin osalta arki alkanut eli palasin tänään töihin äitiysloman jälkeen. Äitiyslomani päättyi lauantaina ja ajattelin, että on parasta mennä kokeilemaan töissä oloa. Tietty sen verran työssäolo muuttui etten teekään kotona töitä vaan olen päiväkodissa. Ensimmäinen päivä sujui mielestäni hyvin. Väsynyt olin kotiin palatessa, mutta se varmaankin on ihan normaalia. Katsotaan miten jaksan siellä olla, mutta nyt ainakin tuntuu siltä, että jaksaisin hyvinkin olla. Minun onnekseni päiväkodissa on erittäin mukavat työkaverit, jotka ovat ottaneet minut iloisesti töissä vastaan. Kun työkaverit on ihania niin töihin paluu on paljon helpompaa.

 

Hiljaista

Onpas ollut hetken hiljaista täällä mun blogissa! No eipä täällä oo ihmeellistä tapahtunut. Eikä oo oikein ollut mitään mistä kirjoittaa tai kertoa. Oon yrittänyt rentoutua nyt nää viimeiset hetket ennen töihin paluuta. Ensi viikko ja sitten on äitiysloma loppu tältä erää. Toisaalta odotan jo sinne töihin menoa. Saisi jotain tekemistä päiviin. Mutta toisaalta se taas ahdistaa, miten mä jaksan koko päivän siellä töissä. Kun nytkin tuntuu siltä kun aamupäivän touhuaa jotakin niin iltapäivästä on ihan väsynyt. No mennään hetki kerrallaan ja katsotaan kuinka siellä töissä käy. Onneksi aina on mahdollisuus jäädä sairaslomalle jos oikein pahalta tuntuu. Mutta toivon, että kuitenkin jaksaisin. Kaksi ekaa viikkoa on kuitenkin keskiviikot vapaata, niin eiköhän se auta vähän kun saa yhden päivän välissä levätä.

Kissatkin on olleet viimepäivinä kauhean läheisyyden kaipuisia. Ihan niinkuin he tajuaisivat, että ensi viikon jälkeen heidän täytyy olla kahdestaan kotona kun me ollaan miehen kanssa molemmat pois kotoa, töissä.

 

Syksy

Syksy on todellakin tullut, sen huomaa kylmenevästä ilmasta ja yöpakkasista. Sekä kaikista niistä upeista väreistä mitä tuolla ulkona on. Olen jo kauan tykännyt syksystä. Ihanaa kun voi laittaa lämpimät vaatteet päälle ja villasukat jalkaan, tulematta itselle liian kuuma. Ulkona on ihanan raikas ilma hengittää. 

Tämä syksy on erilainen, tämän syksyn piti olla erilainen. Tämän syksyn piti olla pitkiin aikoihin paras syksy, mutta tästä syksystä on tullut synkin syksy pitkään aikaan. Oma jaksamiseni vaihtelee hirveästi päivien mukaan. Välillä jaksaa vaikka mitä ja taas välillä olo on sellainen, ettei mikään huvita ja mitään ei jaksaisi. 

Omaan jaksamiseen auttaa uusi ystäväni, joka on minulle erittäin rakas ja tärkeä. Ilman tätä uutta ystävyyttä ei tätä synkkää ja surullista elämänvaihetta jaksaisi näin hyvin. On joku jonka kanssa puhua lapsensa menetyksestä, niin että se toinen tosiaan tietää mitä se on. Ja samalla voidaan sanoa ääneen ne kaikki hassuimmatkin ajatukset, jotka ovat tulleet tämän kohtukuoleman myötä. Onneksemme me olemme hyvin samanlaiset, ihan niin kuin oltaisiin aina tunnettu. Viime tiistaina nähtiin ja mentiin yhdessä puolukkaan. Vaikka puolukkasato jäi melko köyhäksi, niin omaan jaksamiseen sai taas paljon lisää. Sain ystävältäni tuliaisen. Terraviivan kauniin sisustuslaatan. Teksti on niin sopiva meidän lapsillemme. Ajattelin, että voisin viedä sen haudalle, mutta en raaski viedä nyt, koska talvi on tulossa ja tulee kylmät ilmat ja lunta, ettei se sitten vain mene halki tai mitään muuta kummallista tapahdu. Mutta keväällä voisi asiaa miettiä uudestaan ja viedä sen sinne. Mutta nyt se saa olla Oliverin kuvan vieressä olohuoneen pöydällä. (Otin kuvan siis laatasta eripaikassa kuin missä sitä pidän.) Tosin sopisi se tuohon tauluhyllyllekkin, jossa Oliverin pupusoittorasia ja pipo ovat.

Ulkokuori

Ulkokuori voi joskus niin sanotusti pettää. Pettää ihmisen luulemaan jotakin muuta kuin se on sisältä päin. Valitettavasti niin usein tässä viime aikoina olen joutunut tähän törmäämään. Sillä vaikka minä kuljen ihmistenilmoilla normaalin näköisenä, niin ei se sitä tarkoita ettei sydämeni huutaisi tuskaansa ja ikäväänsä. Vaikka käyn jumpassa, kaupassa, ystävien luona ym.. niin en minä silti ole unohtanut poikaani tai lakannut suremasta häntä. Mutta en minä vain ole sellainen ihminen, että lähtisin itku kurkussa jumppaan tai kauppaan. Jos lähden haluan lähteä sinne sen näköisenä kuin normaalistikin, toki mustia silmän alusia ja alakuloista ilmettä ei oikein pysty peittelemään. Mutta jos minulla on heikko hetki, enkä pysty kyyneleitä välttämään jo silloin kun kotoa tulisi lähteä niin en minä silloin lähde minnekkään. Sille ei tietenkään pysty mitään jos jossakin tilanteessa vain se itku tulee, kun sitä ei vain pysty kokonaan kontroilloimaan. Mutta lähtökohtana kuitenkin on se, että haluan näyttää normaalilta kun olen jossakin jossa on paljon ihmisiä. Ja sitten tämä tietenkin johtaa siihen, että monet ihmiset luulevat minun olevan vahvempi kuin olen tai jo niin sanotusti päässyt yli lapseni kuolemasta.Mutta voiko lapsensa kuolemasta päästä koskaan yli tai voiko sitä koskaan hyväksyä? Siihen en usko, mutta uskon surun tulevan kevyemmäksi ajan kuluessa tai ainakin toivon niin. Tietty on asioita joita mielelläni sovin ja teen vaikka en kaikista vahvin olekaan, mutta niihin asioihin pystyy tsemppaamaan itsensä etukäteen. Kuitenkin tahdon elää mahdollisimman normaalia arkea mitä voi surun kanssa elää. Mutta kuitenkin välillä on pysähdyttävä miettimään omaa jaksamista. Ja toivon, tietenkin että kaikki uskaltavat pyytää ja kysyä asioita minulta, kyllä minä sitten vastaan jos en jaksa tai pysty tekemään. Sillä en sovi mitään mitä en halua tehdä tai jaksa tehdä. 

Tänään vietetään kuolleiden lasten muistopäivää. Tänäänkin sytytän kynttilän rakkaalle esikoiselleni, Oliverille. Sekä muille tärkeille lapsille, jotka ovat aivan liian aikaisin joutuneet lähtemään taivaan kotiin.

Willow tree

Siskoni tilasi meille surunvalittelu lahjaksi willow treen our gift patsaan. 

Firmasta josta siskoni tilasi sen sai suoraan tilattua meille kotiin. Muuten kaikki meni tosi hyvin, mutta kahden viikon toimitusaika muuttuikin 2,5 kuukauden toimitusajaksi. Ja siskoni sai tehdä töitä sen eteen, että se lähetettiin meille. Onneksi kyseessä oli siskolleni tuttu ihminen, jolle hän sen lähetti koska jos ajatus on lähettää surunvalituksena patsas ja toimitus on 2,5 kuukautta niin idea menee aika mönkään. Itse tiesin, että meille on tämä tulossa ja siskoni on muutenkin osoittanut meille surunvalittelunsa. Mutta kyllä häntä silti harmitti kun toimitus kesti niin kauan. Mutta nyt on kaikki hyvin ja Oliverin kuva,- jalan- ja kädenjälkikehyksen vieressä komeilee perhe patsas.

3 kk

Tänään tulee kuluneeksi Oliverin syntymästä kolme kuukautta. 

Minulla on enää kuukausi äitiyslomaa ja sitten alkaisi työt. Olen käynytkin jo "tutustumassa" päiväkotiin ja ensi viikolla olisi taas tarkoitus mennä käymään. Jos lapsetkin käy tutustumassa hoitopaikkaan niin kyllähän minunkin täytyy käydä työpaikkaan. Tosiasissaha siis päiväkoti on minulle tuttu ja aikuiset siellä ovat tuttuja, mutta lähinnä käyn totuttelemassa itseäni olemaan ison lapsijoukon keskellä oman menetykseni jälkeen.

 

Äidillä on kova ikävä esikoistaan. Suru on muuttunut pikku hiljaa helpommaksi ja hyviä päiviä on enemmän. Mutta kun se suru ja ikävä iskee kunnolla, se kuoppa tuntuu syvemmältä kuin aikaisemmin, toki sieltä pääsee helpommin ylös kuin ennen. Mutta eihän se ikävä koskaan lähdekään kokonaan pois, päivä päivältä muuttaa muotoaan. 

Kesän loppu

Karnevaalikausi blogissa on kesän loppu-kuvakilpailu.

Käykää kurkkimassa sieltä lisää ja osallistukaa myös itse kisaan, jos ette oo vielä osallistuneet. Siellä on kivat palkinnot.

Ajattelin itse osallistua ylhäällä olevalla kuvalla kilpailuun. Auringonlaskun tuoma puna taivaalla, viljapellolla usvaa ja voin tuntea sen viljan tuoksun nenässäni joka tulee joka vuosi kun kesä on lopuillaan.
Olen tosi huono keksimään mitään nimiä tai muutakaan luovaa joten olen tässä pähkäillyt kuvan nimeä jo monta hetkeä ja en todellakaan mitään luovempaa keksinyt.

Joten nimeksi kuvalle annan tylsääkin tylsemmän "illan hämärtyessä".

Syksyn värejä

Meille on saapunut kotiin syksyn värejä. Värit tulivat valojen muodossa, jotka ainakin olivat muistaakseni viime syksynä täällä blogimaailmassakin hyvin suositut. Himoitsin niitä jo silloin, mutta en vain löytänyt mistään kaupasta täällä meidän kaupungissa, eikä tullut tilattuakaan mistään. Nyt niitä on tullut tänne meidänkin kaupungiin sisustusliikkeeseen myyntiin. Mutta minäpäs en ostanutkaan niitä sieltä enkä siis "aitoja" valoja vaan menin ja ostin tälläset kopiot eli prismasta on mun pallovalot kotoisin. Mä tykkään niistä silti. Tuovat kivasti vähän väriä sisälle.

On kyllä jotenkin kivemman näköiset luonnossa kuin tässä kuvassa!

Nimi

Tänään oli ilmestynyt Oliverin haudan ristiin nimi ja sukunimi. Nyt se tuntuu jotenkin niin lopulliselta. Meidän vauvan nimi on haudan ristissä. Miten se jotenkin alkoi tuntumaan entistä lopullisemmalta kun sen nimen näkee siinä. Vieläkin välillä tuntuu siltä kuin se olisi vain pahaa unta tai sitä toivoo, että oman lapsen menetys ei olisi totta. 

Olen viime viikolla aloittanut uudestaan zumbaamisen ja se on mielestäni hyvä "lääke". Saa tunniksi jotain tekemistä jossa ei pahemmin ehdi ajatella. Tosin siellä joutuu tutuille selittämään tilanteestamme. Kurjaa kun ihmiset tulevat onnittelemaan ja sitten joutuukin kertomaan omasta surustaan. Miten sitä niin paljon mieluummin ottaisi ne onnittelut vastaan. Tänään zumbassa eräs tuttava kovin varovaisesti kysyi minulta, saako minua onnitella. Sanoin ettei kannata. Hän sanoi, että minun olemuksesta näkee ettei onnitteluihin ollut syytä. Tilanne oli paljon helpompi meille molemmille. On helpottavaa kun vastapuolen ihminen osaa lukea minun olemusta niin, että tietää ettei nyt ole aihetta onnitteluille. Toisaalta se on myös pelottavaa miten minä voin olla niin avoin kirja, että minua pystytään lukemaan niin. Mutta hän onneksi tuki minun päätöstä tulla zumbaan eikä tuominnut minun päätöstäni. Osalla ihmisillä kun on omia mielipiteitä siitä miten minun tulisi surra ja mikä olis oikea tapa. Minä olen sitä mieltä, että jokainen ihminen suree omalla tavalla ja jokaisen tapa surra on oikein. Ei suremiseen ole väärää tapaa, jokainen löytää varmasti oman tavan suremiseensa.

Tähtilaatikko

Lupasin erillisen postauksen tähtilaatikosta. Oikeastaan en tiedä olisiko se sitä oikeasti kaivannut. Mutta siis Oliverin tavaroille on nyt oma laatikko, johon voin ne kaikki muistot laittaa talteen. Laitoin sinne eilen adressit, kortit ja lehdet joissa on hautaansiunaamis ilmoitukset. Mutta Oliverin peittoa, pipoa ja pupusoittorasiaa en vielä halunnut laittaa. Ne mielestäni saa olla vielä esillä tuolla vauvanhuoneessa. Vauvanhuonehan on Oliverin huone, tavallaan. On tämä vaan jotenkin niin epäoikeudenmukaista. En vaan vieläkään voi ymmärtää miksemme poikaamme saanut kotiin. Tuo "muistolaatikko" on pyöreä ja väriltään harmaa jossa valkoiset tähdet. Vaikka osan "tavaroista" laitoin jo tuonne laatikon sisälle ei se tarkoita sitä, että tahtoisin lapseni unohtaa. Mutta mielestäni korttien ei enää tarvitse tuossa pöydällä olla esillä. Lastani en tule koskaan unohtamaan. 

Rakasta esikoistani. 

Tähtiä tähtiä

Meille on tässä viime aikoina muuttanut kotiin paljon tähtiä. Kaikki alkoi kaiketi siitä kun ostin Oliverille pipon, tähtipipon ja kankaan pinnäsängyn päiväpeitolle, joka oli tietty tähtikangasta. Nämä ostin siis jo ennen Oliverin kuolemaa. Sen jälkeen on kotiimme ilmestynyt kaikenlaista tähti juttua. Nyt on lasten-ja vauvanhuoneessa tähtimatot. Lastenhuoneen verhot ja sohvanpäällinen tähtikankaasta. Sekä olohuoneeseemme muutti koristetyynynpäällisiä joissa on tähtiä ja tähtitorkkupeite. Kodissa on myöskin majaillut tähtilyhty jo pidemmän aikaa. Olisiko meillä jo tähtiä tarpeeksi vai liikaa vai vieläkin liian vähän?!? Lisäksi myös ostin itselleni tähtihuivin, se vaan nyt oli niin ihana. Sekä Oliverin tavaroille (muistoille, adresseille ja korteille) mummi osti tähtilaatikon. Siitä kuva sitten vaikka omassa postauksessa.

Heinäkuussa meille muuttanut uusi sohva ei sentään ole tähtisohva. ;) Vaan ihanan iso tummanharmaa. Nyt mahtuu enemmänkin vieraita samaan aikaan olohuoneessa istumaan. Olisikohan nuo koristetyynynpäälliset tarvinnut silittää ennen käyttöä, kun niin kovin ryppyisiltä näyttävät. No rypistyyhän ne käytössäkin ja ei meidän huushollissa niin tarkkoja olla.

Syksyn satoa

Eilinen päivä oli omppupäivä. Kuorin omenoita ainakin kaks tuntia, mutta kyllä se kannatti. Nyt on jääkaappi täynnä omenahilloa. Ainakin valkekuulas omenoista tehty hillo oli hyvää. Testattiin sitä tänään lettujen kanssa. :)

p.s. hautakivi asia on nyt onneksi jo edennyt. Kysyttiin tarjousta toisesta paikkaa ja saadaan sieltä se kivi noin 800 euroa halvemmalla. Ihan liikutuin kun mentiin sitä paikan päälle suunnittelemaan ja siellä oli ammattitaitoinen ihminen, joka osasi lukea meidän toiveet todella hyvin ja hintakaan ei enää niin hirvitä. Nyt Oliver saa kauniin kiven haudalleen. Voi miten minulla onkaan ikävä omaa poikaani. On tämä vaan niin epäreilua, minulla piti olla vauva täällä kanssani. En vain voi ymmärtää miksi tämä maailma on joskus niin julma ja epäoikeudenmukainen paikka. Miksi täysin terve vauva ei saanut elää täällä meidän kanssamme!?! 

 

Haudalle lyhty

Etsin kauan sopivaa lyhtyä haudalle. En halunnut sellaista perinteistä hautalyhtyä. Enkä mustaa, vaan valkoisen. Sellaisen lyhdyn joka sopii pienen vauvan haudalle. Pikkuhiljaa kaupanhyllyt alkavat täyttymään lyhdyistä, mutta silti minusta tuntui etten sitä mistään löydä. Vihdoin ja viimein se oikea lyhty löytyi ja olen siihen nyt enemmän kuin tyytyväinen. 

Lyhdyn yhdelle sivulle kirjoitin vielä runon äidiltä ja isiltä Oliverille. 

Kun loistat tähtenä iltataivaan, 

niin näethän meidät päällä maan.

Me täällä alhaalla hiljaa aivan,

sun tähteäs kirkasta seurataan.

Oliverin kummien tuoma pupu pääsi lyhdyn sisälle. 

 

Tuo kumpu kun tuosta vielä tasoitettaisiin niin olisi vähän edes kivemman näköinen ja lyhdyn saisi laitettua tuohon ristin eteen, kun se nyt on siellä takana. 

 

Vertaistuki

Vertaistuki on erittäin tärkeää ja antoisaa. Saan olla kiitollinen siitä, että eräänä päivänä sain sähköpostia, jonka kautta olen saanut (vertaistuki) ystävän. Vaikka toivon, että olisimme tutustuneet jonkin aivan muun syyn takia kuin kohtukuoleman. Mutta ei meiltä kummaltakaan kysytty haluammeko kokea kohtukuoleman. Siitä saa itselleen niin paljon enemmän kun on joku joka on kokenut täysin saman asian kuin itse ja aikaa lapsiemme syntymällä ja kuolemalla on vain pikkuisen vajaa kuukausi. Kun vaihtaa ajatuksia sellaisen kanssa joka elää samaa hetkeä ja on muutenkin hyvin samanhenkinen kuin itse saa siitä niin paljon voimia ettei sitä edes pysty kuvailemaan sanoin. Eilen minulla oli erittäin ihana päivä kun sain kunnian tavata hänet. Enkä osaa tarpeeksi kiittää häntä siitä mitä minä häneltä saan. Toivon mukaan sitä itsekin saa annettua toiselle tukea ja voimia tähän hetkeen. Se on niin rentouttavaa kun pystyy vaihtamaan ajatuksia toisen kanssa, jolla on aivan samanlaiset ajatukset ja tunteet. Ei tarvitse turhia selitellä, kun toinen ymmärtää. 

Harmaa verho

Minusta on jo pitemmän aikaa tuntunut siltä, että silmieni edessä on jokin harmaa utuinen verho. Olen koko ajan väsynyt ja hajamielinen. En ole milloinkaan kokonaan läsnä, missään hetkessä, joka suurilta osin johtuu väsymyksestäni. Se alkaa välillä jo ahdistaa. On hyvin rankkaa olla koko ajan vähän väsynyt ja hajamielisyys alkaa jo itseänikin ärsyttää. Unohtelen asioita joita olen luvannut ja muistan ne tietenkin yöllä ja sitten iskee kauhea paniikki. Onneksi on kalenteri olemassa, josta voin tarkkailla sopimiani asioita, ettei ihan kaikki kuitenkaan unohdu. Mutta ärsyttävää kun omaan päähän ei voi enää yhtään luottaa. Olisikohan tämä väsymys tälläistä jos vauvamme olisi syntynyt elävänä?!? Siihen kun en koskaan vastausta saa. Vaikka saisimme joskus elävän vauvan, niin luulen, että tämä menetys on kuitenkin siellä takana kummittelemassa, joten sellaista normaalia tilannetta ei meidän perheeseen enää varmastikaan tule. Voihan se olla niin että esimerkiksi vuoden päästä tämä surun tuoma väsymys ei ole enää samanlaista mitä se nyt on, mutta suru ja ikävä omaa lasta kohtaan ei kuitenkaan häviä.

Olimme tänään äitini kanssa, Oliverin mummin, katsomassa ja pyytämässä hautakivestä tarjousta. Voi miten inhottava sellainenkin tilanne on. Katsella hautakivimalleja ja kertoa omista toiveista hautakiven suhteen. Itkuhan siinä tuli. Mitään lopullista emme vielä päättäneet, mutta jonkinlainen suunnitelma kivestä tehtiin. Ja voi miten paljon se maksaakaan, miksei hautakiveä voisi saada vähän edullisemmin. Miksi tästä surustakin tarvitsee niin suuri summa maksaa, jotta saa sinne haudalle kiven jota on sitten mukava katsella kun omaa poikaa käy siellä "tapaamassa". Eikö sekin jo riitä, että omaa poikaansa pitää käydä "katsomassa" hautausmaalla, eikö se ole jo tarpeeksi julma asia lapsensa vanhemmille. Mutta eihän meiltä mitään kysytty, mitä me tahdomme, joten ei sitten auta kuin tyytyä tähän kohtaloon. 

Mutta lupaan rakkaalle pojalleni, että hän saa kauniin kiven haudalleen.

Yhdeksän viikkoa

Yhdeksän viikkoa lapseni syntymästä, synnytyksestä ja ensimmäisten hyvästien jättämisestä. Nykyään on jo välillä parempia hetkiä. Mutta hetkiä jolloin itku vain tulee ja tuska ja ikävä repii sydämessä on edelleen usein. Välillä havahdun itsekin siihen, että kuulostan jo paljon pirteämmältä ja minulla on hyvä olla, mutta sitten voikin mennä hetki ja tunnen olevani taas siellä syvällä kuopassa. Mutta sellaista tämä suru sitten varmaan on. Olen huomannut toisesta kissastakin sellaisen piirteen, että se huomaa jos minulla on heikompi hetki ja tulee usein puskemaan ja kehräämään viereeni jos olen yksin kotona. Tämä kissa kun ei ole aiemmin niin hirveästi kehräillyt. Mutta edelleen löytyy sitä omaa tempperamenttia. Mutta jotenkin kummallista miten kissakin reagoi siihen, että olen välillä todella surullinen ja silloin kuuluisi lohduttaa minua. Mietin tuossa yksi päivä, että muuttuuko meidän perheen elämä enää koskaan samanlaiseksi kuin se oli ennen lapsemme kuolemaa. Tunnenko joskus vielä oikeasti olevani iloinen ja onnellinen koko sydämestäni. Sydämestäni kun suurin osa on kuitenkin surun ja valtavan ikävän vallassa. Auttaako se ensimmäinen vuosi muka oikeasti tähän ja onko minulla oikeus surra vuodenkin jälkeen vielä lastani niin, ettei minua pidetä kummajaisena. Lastani en koskaan halua unohtaa, hän on aina esikoiseni ja rakas poikani. Hän tulee aina olemaan osa elämääni ja perhettämme.