Ulkokuori voi joskus niin sanotusti pettää. Pettää ihmisen luulemaan jotakin muuta kuin se on sisältä päin. Valitettavasti niin usein tässä viime aikoina olen joutunut tähän törmäämään. Sillä vaikka minä kuljen ihmistenilmoilla normaalin näköisenä, niin ei se sitä tarkoita ettei sydämeni huutaisi tuskaansa ja ikäväänsä. Vaikka käyn jumpassa, kaupassa, ystävien luona ym.. niin en minä silti ole unohtanut poikaani tai lakannut suremasta häntä. Mutta en minä vain ole sellainen ihminen, että lähtisin itku kurkussa jumppaan tai kauppaan. Jos lähden haluan lähteä sinne sen näköisenä kuin normaalistikin, toki mustia silmän alusia ja alakuloista ilmettä ei oikein pysty peittelemään. Mutta jos minulla on heikko hetki, enkä pysty kyyneleitä välttämään jo silloin kun kotoa tulisi lähteä niin en minä silloin lähde minnekkään. Sille ei tietenkään pysty mitään jos jossakin tilanteessa vain se itku tulee, kun sitä ei vain pysty kokonaan kontroilloimaan. Mutta lähtökohtana kuitenkin on se, että haluan näyttää normaalilta kun olen jossakin jossa on paljon ihmisiä. Ja sitten tämä tietenkin johtaa siihen, että monet ihmiset luulevat minun olevan vahvempi kuin olen tai jo niin sanotusti päässyt yli lapseni kuolemasta.Mutta voiko lapsensa kuolemasta päästä koskaan yli tai voiko sitä koskaan hyväksyä? Siihen en usko, mutta uskon surun tulevan kevyemmäksi ajan kuluessa tai ainakin toivon niin. Tietty on asioita joita mielelläni sovin ja teen vaikka en kaikista vahvin olekaan, mutta niihin asioihin pystyy tsemppaamaan itsensä etukäteen. Kuitenkin tahdon elää mahdollisimman normaalia arkea mitä voi surun kanssa elää. Mutta kuitenkin välillä on pysähdyttävä miettimään omaa jaksamista. Ja toivon, tietenkin että kaikki uskaltavat pyytää ja kysyä asioita minulta, kyllä minä sitten vastaan jos en jaksa tai pysty tekemään. Sillä en sovi mitään mitä en halua tehdä tai jaksa tehdä.
Tänään vietetään kuolleiden lasten muistopäivää. Tänäänkin sytytän kynttilän rakkaalle esikoiselleni, Oliverille. Sekä muille tärkeille lapsille, jotka ovat aivan liian aikaisin joutuneet lähtemään taivaan kotiin.
<3 jaksuja kohtatoverilta. Suru kyllä muuttuu helpommaksi kun aikaa kuluu. Meillä tapahtuneesta on reilu kolme vuotta ja olemme saaneet onneksi elävän pähkinänkin. Kyllä se kuollut lapsi silti on mielessä. Mä myös halusin olla ihmisten silmissä "vahva" jo aika pian pojan kuoltua (ja meillä kun oli kaksi isompaa sisarusta jo ennestään niin heidän takia pitikin vaikkei oikein olisi jaksanut...). Kyllä se semmoista teeskentelyä oli ja vasta nyt ihan hiljattain olen alkanut päästä semmoisesta yleisvihantunteesta eteenpäin..
VastaaPoistaAnna rakas kohtaloteveri itsellesi armoa, vaikkeivät muut ja ymmärtämättömät siihen ehkä kykene/osaa sitä antaa... Muista ettei mikään tapa ole väärä, millä lastasi haluat muistaa ja että hän on aina sydämessäsi sanoivat muut mitä hyvänsä <3. Voimia.
Kiitos <3 Toivon itsekin että tämä raskas möykky joka painaa sydämessä helpottaisi vähäsen ajan myötä. Lapseni silti on aina minulle rakas, enkä tule koskaan häntä unohtamaan. Voimia myös sinulle kohtalotoverini. <3
PoistaLöysin blogisi jokin aika sitten, ja oon melkein jokaisen postauksen lukenut.. olen niin pahoillani mitä teille tapahtui.. <3 kuitenkin halusin kertoa että olen saanut jollain tasolla vertaistukea, oma pieni nyyttini syntyi syyskuussa keskosena eikä 6päivää kauemmin jaksanut taistella.. olen kovasti yrittänyt etsiä blogeja yms mistä saisi vertaistukea, mutta harva varmaan haluaa julkisesti kertoa.. mutta sinun blogi on kyllä ehdottomasti se mitä seuraan! Meillä kummallakin on enkeli pojat suojelemassa meitä <3
VastaaPoistaMukava kuulla, että olet löytänyt blogiini, tervetuloa seuraamaan! Mutta silti niin surullista, on niin surullista kuulla, että taas on yksi uusi äiti enkeliäitien joukossa. Joukkoon johon en enää yhtään uutta tahtoisi. Minäkin kovasti kesäkuussa etsin blogeja joista saisi vertaistukea, mutta niin se taitaa olla ettei tämä aihe vain ole se mistä monikaan tahtoisi julkisesti kirjoitella. Minä tahdoin jatkaa omaa blogiani, koska olisi ollut hassua lopettaa yhtäkkiä juuri aloitettu blogi ja minulla oli tarve saada kirjoittaa johonkin tuntemuksiani, joista kaikke ei ollut helppo sanoa ääneen. Ja on mukavaa jos vain pystyy tämän kautta antamaan muille vertaistukea ja samalla lohdutusta tähän raskaaseen arkeen. Meidän pojat suojelevat siellä taivaalla meitä. <3 Oikein paljon voimia sinulle suureen suruun. <3
Poista