sunnuntai 30. kesäkuuta 2013

Taivaan kirkkain tähti

Onko enkelipoikamme nyt taivaan kirkkain tähti, on ainakin meille enkelipojan äidille ja isälle.

Poikamme Oliver Eero Tapani on nyt saateltu viimeiselle leposijalleen. 

Päivä oli erittäin raskas. Paikalla oli lähimmät ihmiset. Oliverin äiti ja isä, kummitäti ja kummisetä, serkut, eno, isovanhemmat ja isoisovanhemmat, täti ja setä. Siunaustilaisuus oli kaunis, mutta äärettömän surullinen. Aluksi lauloimme Jumalan kämmenellä, pappi puhui kauniisti ja siunasi lapsemme. Kukat laskettiin haudalle ja lopuksi laulettiin maan korvessa kulkevi lapsosen tie.


 Ei tämä äiti vaan voi ymmärtää miksi meidän poikamme ei voi olla täällä maan päällä meidän kanssamme. Ei kenenkään äidin ja isän kuulu haudata omaa vauvaansa. Ei sen vaan kuulu mennä näin. Mutta miksi niin usein kuitenkin kohtukuolemia tapahtuu, 200 on aika suuri luku vaikka prosenttimääränä kohtukuolemat ei kuulosta suurelta. 

Kävimme vielä pienen muistotilaisuuden jälkeen haudalla. Voi miten pieni hauta, seurakunnan työntekijä oli laittanut haudan kiinni ja asetellut kukat kauniisti pienen hautakummun päälle. 


 Me veimme vielä Oliverille nallen. 


Miten vaikeaa onkaan olla oman lapsensa haudalla, mutta samalla taas lohdullista, on paikka johon voin mennä ja näin olla lähempänä Oliveria.
  Vaikka minun sydämessäni hän on aina.

Ja miten vaikeaa sieltä onkaan lähteä kotiin, jättää oman vauvansa yksin tai ei hän siellä yksin ole vieressä lepää toinen vauva ja lähellä muitakin pieniä lapsia ja vauvoja. Näin Oliverilla on varmasti siellä taivaassa paljon leikkikavereita ja minun mammani ja pappani pitämässä huolta hänestä.

Äiti ei unohda koskaan esikoistaan, enkelipoikaansa. Äidillä on hirmuinen ikävä sinua Oliver. 

 

lauantai 29. kesäkuuta 2013

Kun suurin pelko toteutuu

Ystäväni kirjoitus meidän menetyksestämme.
Kiitos, olit osannut niin kauniisti kirjoittaa ja totta joka sana. 


Minusta oli niin hienoa, että minulla on ystäviä jotka oikeasti uskalsivat laittaa viestejä minulle, tiesin olevani tärkeä edelleen ja tiesin että saan tukea heiltä. Eikä viestejä tullut koskaan liikaa, oli lohduttavaa saada viestejä vaikkei aina jaksanutkaan vastata, mutta tärkeintä oli että sai lukea niitä. Tiesi yhä olevansa tärkeä vaikka olinkin kohdannut suuren surun.

Tänään on raskas päivä, rakkaan esikoisemme hautajaiset.

Voi miten äiti rakastaakaan sinua enkelipoikani.

perjantai 28. kesäkuuta 2013

Raskas matka "kotiin"

Tänään haimme poikamme kotiin. Matka oli hyvin raskas ja surullinen. 

Vain me kolme äiti, isä ja poika. 

Miten kamalaa onkaan mennä paikkaan jonne ei koskaan tahtoisi mennä, patologian laitokselle. Olen monesti kulkenut siitä ohi ja kaksi päivää aikaisemmin kuin meille kerrottiin poikamme olevan kuollut, kävelin siitä ohi ja mietin mielessäni, että tuonne en koskaan tahdo mennä. Miten sitten kaikki muuttuikaan ja kaksi päivää kuluu ja poikamme sydän ei enää lyö. Näin jälkikäteen kun asiaa ajattelee se tuntuu hyvin pelottavalta, ihan kuin joku olisi antanut minulle merkkejä tulevasta, koska koskaan aikaisemmin en ole asiaa miettinyt vaikka raskauteni aikana olen kymmeniä kertoja siitä ohi kulkenut. Mutta eihän sitä olisi mitenkään voitu tietää mitä tuleva tuo tullessaan. Olihan vauvalla keskiviikkona kaikki niin hyvin kuin vain voi olla, mutta kahden päivän päästä meille kerrotaan esikoisemme kuolleen. Ei tälläistä vain voi käsittää, miksi näin käy. Minä rakastin ja rakastan edelleen niin paljon rakasta poikaani, etten edes ymmärtänyt aiemmin kuinka paljon omaa lastaan voi rakastaa. 

Tänään kun saavuimme patologian laitokselle, kerroimme tulleemme hakemaan poikaamme, patologi lähti häntä hakemaan meille. Mutta tulikin taikaisin tyhjin käsin. Pakokauhu valtasi minut, missä minun poikani on?!? Patologi ei löytänyt nimellä koneelta mitään ja tuli kysymään voisiko se olla jollain muulla nimellä. Kerroimme minun nimeni uudestaan ja koska lapsemme on syntynyt ja hän lupasi mennä uudestaan katsomaan. Oli kamalaa odotella, mitä jos poikamme on hävinnyt?!! Tuskaisen odottelun jälkeen, mikä todellisuudessa ei ollut varmaankaan kovin pitkä mutta siinä tilanteessa tuntui pitkältä, patologi saapuu vauvamme kanssa. Tuskainen odottelu päättyy, mutta uusi tuska valtaa sydämen. Tuska ja suru, meidän yhteinen matka "kotiin", viimeinen yhteinen matkamme ennen huomisia hautajaisia. 

Autossa tarkistimme vielä, että saimme varmasti oman poikamme. Kasvojen päälle oli laitettu liina, mutta tuttu pupu kurkisteli vauvamme vierestä. Meidän esikoisemme enkelipoikamme. Laitoin pupuunirätin peitoksi pojalle ja arkun kiinni. Yhteinen viimeinen matkamme alkoi kohti kotia. Huomenna saatamme poikamme viimeiselle leposijalleen. 

 

torstai 27. kesäkuuta 2013

Äitiys

Mitä se äitiys sitten on? Luulin löytäväni vastauksen tähän kun olen synnyttänyt esikoiseni. Mutta kun kaikki muuttui, en löytänytkään vastausta tähän. Miltä tuntuu olla äiti? En oikein tiedä sitäkään. On kummallista, että olen äiti mutten voi lastani hoitaa. Eihän äitiyden kuulu olla sellaista, ettei ole lasta jota hoitaisi. Äidillä kuuluisi olla se pieni vauva jota hän saa hoivata. Mutta kun kaikki ei mene niin kuin haluaisi, jää jäljelle erilainen äitiys. Äitiys jota ei itsekään oikein osaa kuvailla sanoiksi tai kertoa millaista se on. Olin ajatellut valmiiksi millaiselta se äitiys voisi tuntua ja mitä kaikkea ihanaa saankaan tehdä vauvani kanssa. Mutta nyt opin, ettei elämää kannattaisi ajatella valmiiksi, vaan elää päivän kerrallaan tai oikeastaan tunnin kerrallaan. Turhaa ajatella ja kuvitella kuukausien päähän, kun ei voi tietää edes mitä huominen tuo tullessaan. 



Olen viime päivinä tuntenut itseni huonoksi äidiksi. Äidiksi joka ei pystynyt suojelemaan omaa lastaan. Äidiksi jolle ei ehkä olekaan tarkoitettu elävää lasta. Äidiksi joka sai hetkeksi oman vauvansa. Äidiksi joka sai tuntea oman vauvan potkut vain sydämensä alla. Äidiksi joka ei koskaan kuule lapsensa ääntä. Äidiksi joka ei koskaan nää lapsensa ensihymyä. Äidiksi joka on epäonnistunut. Äidiksi joka sai liian vähän aikaa oman lapsensa kanssa. Äidiksi joka ei saanut kerätä muistoja esikoisen ja isän kanssa yhteisistä hetkistä. Äidiksi joka ikävöi ikuisesti esikoistaan. Äidiksi joka ei saa koskaan järjestää esikoisensa syntymäpäiviä. Äidiksi joka jää paitsi kaikesta esikoisensa kohdalla.

Äidiksi joka rakastaa ja ikävöi ikuisesti omaa kaunista enkelipoikaansa, esikoistaan. <3


keskiviikko 26. kesäkuuta 2013

Kaksi viikkoa

Tänään tulee kuluneeksi kaksi viikkoa siitä kun tulimme kotiin mieheni kanssa sairaalasta. Tyhjän sylin kanssa. Tämän kahden viikon aikan ei oikein vielä kokonaan ole tajunnut sitä kuinka lopullista tämä kaikki on. Onko se oikeasti niin ettemme poikaamme koskaan kotiin saa!?! Niin kyllähän minä sen tiedän, muta vielä on aikaa toivoa. Perjantaista tulee varmasti elämän yksi rankempia matkoja, haemme silloin poikamme tänne lähemmäs meitä ja lauantaina koittaa hautajaiset. Lauantai tulee olemaan todella raskas ja sen jälkeen varmasti se lopullisuus tulee olemaan läsnä enemmän. Ei kukaan halua oikeasti tälläistä matkaa tehdä ja miksi kuitenkin niin moni sen joutuu tekemään. Ikävöin esikoistani ihan hirveästi. Nyt taas kahden päivän aikana on kyyneleet olleet todella herkässä ja ikävä aivan sydäntä repivää. Tahtoisin niin kuulla pienen poikani äänen ja nähdä hänen hymynsä. Mutta sitä en kuule, enkä näe. 



perjantai 21. kesäkuuta 2013

Juhannus

Nyt olisi sitten juhannus, se keskikesän juhla, jota aina niin innolla odotetaan. Odotinko minä tänä vuonna, no ehkä kesäkuun seitsemänteen päivään saakka, sillä juhannuksen jälkeen piti alkaa äitiysloma. Mutta kun kaikki meni sekaisin tuona kesäkuun seitsemäntenä, perjantai iltana, ja mikään ei ole sen jälkeen ollut ennallaan. Sen illan jälkeen en ole enää odottanut mitään. Tietenkin ihmettä joka toisi poikani takaisin elävänä. Mutta juhlapyhillä ja päivillä ei ole enää merkitystä, ainakaan hetkeen. Nyt osaan elää päivän kerrallaan ja totisesti en olisi tarvinnut näin surullista koulutusta siihen. Minun äitiysloma alkoi kesäkuun yhdestoista päivä, päivänä jolloin kaunis enkelipoikani syntyi. Mutta ei tämä äitiyslomalta oikeen tunnu. Minulta puuttuu rakas lapseni tai onhan hän minulla mutta hän on taivaassa.

Rakasta enkelipoikaani ikävöiden.

Kaikesta huolimatta mukavaa juhannusta kaikille, muistakaa pitää rakkaista hyvää huolta ja olla heidän lähellään ja nauttia rakkaiden läsnäolosta!

keskiviikko 19. kesäkuuta 2013

Väsymys

Minut on vallannut kauhea väsymys. Olen koko ajan hirmuisen väsynyt, mutta kuitenkaan en saa päivällä nukutuksi. Jos nukahdan hetkeksi, herään taas pienempäänkin kolahdukseen, ei tarvitse kuin kuulua pientä ääntä niin havahdun siihen heti. Kaippa tämä väsymys kuuluu tähän suruun. Peilistäkin katsoo minua hyvin surulliset kasvot, vaikka yrittäisin hymyillä suru paistaa sieltä läpi. Eikä ihme onhan minulla suuri ikävä poikaani. 

Tänään taas itkin kun ymmärsin etten koskaan enää saa omaa poikaani syliin. En näe hänen ensimmäistä hymyään, en kuule ensimmäisiä jokelteluja. En koskaan saa antaa hänelle ruokaa, enkä lohduttaa häntä tai lukea hänelle iltasatua, peitellä häntä nukkumaan. En koskaan saa halata häntä enää. Enkä katsella hänen leikkejään tai kuunnella hänen kiukkuaan tai uhmaansa. Mistä kaikesta jäänkään paitsi poikani kanssa. Kaikesta, aivan kaikesta. Niin mielelläni kertoisin kaikille miten väsynyt olen yöheräämisistä ja vaikka siitä, että vauva haluaa olla koko ajan lähelläni enkä pysty tekemään mitään. Mutta en voi siitä kertoa, voin vain kertoa kuinka väsynyt olen surussani. Muutamia seuraamiani blogeja olen yrittänyt käydä lukemassa suruni keskellä, mutta hyvin nopeasti lopetan sen. Olen raskauden aikana seuraillut monia lapsiperhe - tai vauvanodotus blogeja. Mieleni tulee hyvin surulliseksi kun luen kuinka rankkaa on ollut lapsen/lasten kanssa tai miksi se vauva ei vielä ole syntynyt. Minä tekisin mitä vain jos saisin joko uhmaikäisen lapsen tai odottaisin enemmän kuin mielellään vielä poikaani. Mutta minun poikani on enkeli. Minulta vietiin kaikkein rakkain pois aivan liian aikaisin. Ymmärrän kyllä niitä jotka ovat väsyneitä uhmaikäiseen tai väsyneet odottamaan, eiväthän he tiedä miltä tuntuu kun esikoinen viedään liian nopeaan pois. Kun ei ole kokemusta oman lapsen menetyksestä, niin ei osaa samalla tavalla arvostaa lapsen kiukkua tai syntymättömän lapsen syntymisen odottamista. Toivon kuitenkin ettei kukaan loukkaannu tästä tekstistä, sillä varmasti jos en itse olisi enkelinä poikaani saanut, jossain vaiheessa olisin tullut "valittamaan" väsymystä uhmaikäisestä tai muusta lapsiperheen väsymyksen aiheuttajasta. Niinhän se elämä menee, ennen kuin ei ole kokenut jotain hyvin pysäyttävää itsellä tai läheisellään ei tule ajatelluksi elämän katoavaisuutta ja elämän haurautta.

Enkelipoikaani syvästi ikävöiden.


tiistai 18. kesäkuuta 2013

Viikko synnytyksestä

On kulunut viikko synnytyksestä. Äitiyslomaa on ollut viikko. Viikko ilman vauvaa, esikoistani, rakasta poikaani. Olo on hyvin tyhjä. Tyhjä syli, tyhjä kohtu. Sydän tuntuu hyvin tyhjältä, mutta toisaalta sen täyttää rakkaus omaa esikoista kohtaan, ikävä ja suuri suru. Tiedän jollakin tasolla, että pojallani on nyt hyvä olla, hän ei tunne kipua ja hän varmasti tietää olevansa rakastettu, minun oma poikani. Silti toivon, että saisin hänet tänne, syliini. Jotenkin tätä kuoleman loppullisuutta poikamme kohdalla en ole vielä kokonaan ymmärtänyt. Jollakin tasolla edelleen odotan poikaani kotiin, isin ja äidin luokse. Tiedän kuitenkin ettei se ole enää mahdollista. Mutta mikä tarkoitus tällä on?!? Jos kaikella on tarkoitus, en mitenkään voi ymmärtää mikä oli tämän kaiken tarkoitus, enkä koskaan ehkä ymmärräkkään. Nythän kuuluisi oikeasti valittaa siitä kuinka väsynyt on vauvan hoitamisesta ja kaikesta valvomisesta. Mutta minä jos haluan valittaa väsymyksestä, se johtuu ainoastaan tästä suuresta surusta ja ikävästä. En tiedä miltä oikeasti tuntuu olla äiti. Eihän minulla ole kokemusta kuin siitä miltä tuntuu olla enkelipojan äiti. Minä mietin vain tietääkö lapseni kuinka suuresti häntä kaipaan ja rakastan, tiesikö hän kuinka paljon häntä odotin. Muistan yhä tunteen kun sain ensimmäistä kertaa syliini pienen poikani, esikoiseni. Hän oli vielä lämmin, niin kaunis, isänsä näköinen, äitinsä suu. Tunnen kiitollisuutta siitä, että sain synnyttää esikoiseni. Vaikka monet lähipiirissä kauhistelivat asiaa, mutta minulle oli tärkeää, että sain hänet synnyttää. Näin meistä tuli äiti ja miehestäni isä. Pojan syntymä oli kaunis, mutta samalla niin äärettömän raskas ja surullinen. Kun poikamme oli syntynyt oli hiljaista, saimme pojan syliimme, saimme olla hetken hänen kanssaan. Sylitellä, rakastaa häntä ja samalla täytyi jättää hyvästit. Muistot joita voimme vaalia tulevaisuudessa oli kerättävä siinä hetkessä. Katselen usein kauniin poikamme kuvia, joita otimme. Saimme hänen käden ja jalanjäljet, kauniit pienet. Muistona meille jäi peitto ja pupusoittorasia, peitto oli meillä mukana ja poikamme sai hetken olla peiton lähellä ja lämmitellä ja pupusoittorasiaa soitimme hänelle. Hän sai mukaansa pupusoittorasian kanssa samaa sarjaa olevan pupun ja ajattelin vielä sellaisen pupu-unirätin hakea pikkuiselle peitoksi viimeiselle matkalleen. 

lauantai 15. kesäkuuta 2013

Odotus muuttuikin suureksi suruksi

Aikaa on kulunut päivän yli viikon verran kun saimme kuulla, ettei pikkuisemme sydän enää lyö. Hetki oli elämäni raskain. Ei minun vauvani voi olla kuollut. Minä olen odottanut häntä niin kovasti ja rakastanut. Olin kaksi päivää aiemmin saanut tietää, että sydämeni alla oleva pikkuinen rakas on poika. Kävin ostamassa hänelle oman pipon, joka hänelle laitetaan päähän kun sairaalasta kotiudutaan. Vihdoin sain ostaa tuttiketjun, sinisen hiiriketjun. Olin onnellinen kun tiesin kumpi tulee, mutta jotenkin pettynyt siihen etten osannutkaan olla viimeiseen saakka jännityksessä, kun kuitenkin poika oli itse kaikin tavoin yrittänyt olla paljastamasta sukupuoltaan. Mutta oli ihanaa kun tiesi minkä värisiä voisi nyt ostaa vauvalle. Ultrassa kaikki oli niin hyvin kuin voi vain olla, sydämen sykkeet aivan loistavat käyrällä ollessani, poika potkikin välillä. Oliko ne kenties viimeiset ihanat potkut jotka tunsin?!? Mutta mitä sitten tapahtui? Sitä en tiedä. Pikkuisella oli tapana olla välillä hyvin rauhallinen, eikä koskaan liikkeitä tuntunut kuin muutama ja sitten taas monen hetken päästä muutama. Torstaina mietin onko poikamme liikkunut, muistelin että olisi, päivä oli kiireinen ja oli varmaan taas hiljaisemman päivän vuoro liikkeissä, en ollut vielä kuin vähän huolissani. Mutta muut rauhoittelivat minua, että vauvallahan on tapana olla rauhallinen. Niin minäkin ajattelin ja kuitenkin olo oli sellainen kuin olisin tuntenut liikkeitä, eikä voinnissani ollut mitään erikoista eikä vatsassa tuntunut mitenkään erikoiselta. Perjantaina en saanut yhtään liikkeitä tuntumaan ja olin jo hermostuksissa. Lähdimme mieheni kanssa tarkistamaan vauvan olevan kunnossa, jotta voin viettää yöni rauhassa. Mutta sen illan jälkeen rauhaa en ole voinut tuntea. Ainoastaan suurta surua, ikävää ja kaipausta rakasta poikaani kohtaan. Jos yhdenkin asian voisi muuttaa, haluaisin poikani elävänä takaisin. Nyt vietän äitiyslomaani enkelipojan äitinä. Joudun miettimään aivan eri asioita ja järjestelemään aivan erilaisia asioita kuin olisi pitänyt. Sitä vain miettii miksi näin piti käydä juuri meille. Niin kovasti odotimme ja rakastimme häntä, pientä poikaamme. En saakaan järjestää ristiäisiä vaan minun pitää järjestää hautajaiset. Ei kenenkään äidin ja isin kuuluisi haudata omaa vauvaansa, omaa rakasta pikkuista nyyttiä. Mutta meiltä sitä ei kysytty, mitä me halusimme. Sen varmasti jokainen tietää mitä me tahtosimme. 


Päivä päivältä suru ja ikävä kasvaa suuremmaksi. Arkisten rutiinien pitäminen pystyssä tuntuu vaikealta, mutta toisaalta kun tekee jotakin pysyy paremmin "koossa", vaikka tuntuu pahalta tehdä jotakin. Vauvamme on koko ajan mielessäni, eikä mikään tekeminen vie häntä pois mielestäni. Hän on meidän rakas esikoisemme. Ajattelin kuitenkin jatkaa blogin pitämistä, oman jaksamisen mukaan. On jotenkin helpottavaa purkaa tännekkin joitakin ajatuksia, koska puhuminen tekee erittäin kipeää ainakin vielä, kirjoittaminen on helpompaa.


keskiviikko 12. kesäkuuta 2013

Enkeli

Pieni rakas poikamme syntyi tiistai iltana enkelinä.

Kun loistat tähtenä iltataivaan, 
niin näethän meidät päällä maan.
Me täällä alhaalla hiljaa aivan,
sun tähteäs kirkasta seurataan.

Rakasta poikaamme syvästi kaipaamme enkelipojan äiti ja isä. 

keskiviikko 5. kesäkuuta 2013

Täydellisestä epätäydellinen...

Päätettiin tehdä siskon kanssa täydellinen piknik reissu Tammelan kuivajärvelle. 

Mutta miten siitä tulikin epätäydellinen.

Vaikka matkassa oli  mukana: 

Parhaat eväät, oltiinhan itse käyty ne ostamassa.
Piknik huopa pakattuna.
Kaunis ilma, tosin loppuajasta vähän hiostavan kostea ukkosilma.
Lämmin järvivesi, joo kyllä se oli vaikka sisko unohtikin käydä kokeilemassa. ;)
Kaksi ihanaa poikaa ja yksi masuasukki. 
Siskokset. 

Mutta mikä meni vikaan?!?




No se meni vikaan kun siellä oli miljoona hyttystä, niin ei siinä hermot kestänyt ottaa rennosti ku ainakin viisi hyttystä puri eri puolella kroppaa samaan aikaan. Ei siis ehditty tekemään hienoa kattausta, vaan eväät äkkiä esille ja maistelemaan, jotta pääsisi pois sieltä hyttysten keskeltä. Hyttyset sai taatusti enemmän evästä suuhunsa kuin me. ;)

No jospa seuraavaks tehtäis piknik reissu ilman hyttysiä.