Odotus muuttuikin suureksi suruksi

Aikaa on kulunut päivän yli viikon verran kun saimme kuulla, ettei pikkuisemme sydän enää lyö. Hetki oli elämäni raskain. Ei minun vauvani voi olla kuollut. Minä olen odottanut häntä niin kovasti ja rakastanut. Olin kaksi päivää aiemmin saanut tietää, että sydämeni alla oleva pikkuinen rakas on poika. Kävin ostamassa hänelle oman pipon, joka hänelle laitetaan päähän kun sairaalasta kotiudutaan. Vihdoin sain ostaa tuttiketjun, sinisen hiiriketjun. Olin onnellinen kun tiesin kumpi tulee, mutta jotenkin pettynyt siihen etten osannutkaan olla viimeiseen saakka jännityksessä, kun kuitenkin poika oli itse kaikin tavoin yrittänyt olla paljastamasta sukupuoltaan. Mutta oli ihanaa kun tiesi minkä värisiä voisi nyt ostaa vauvalle. Ultrassa kaikki oli niin hyvin kuin voi vain olla, sydämen sykkeet aivan loistavat käyrällä ollessani, poika potkikin välillä. Oliko ne kenties viimeiset ihanat potkut jotka tunsin?!? Mutta mitä sitten tapahtui? Sitä en tiedä. Pikkuisella oli tapana olla välillä hyvin rauhallinen, eikä koskaan liikkeitä tuntunut kuin muutama ja sitten taas monen hetken päästä muutama. Torstaina mietin onko poikamme liikkunut, muistelin että olisi, päivä oli kiireinen ja oli varmaan taas hiljaisemman päivän vuoro liikkeissä, en ollut vielä kuin vähän huolissani. Mutta muut rauhoittelivat minua, että vauvallahan on tapana olla rauhallinen. Niin minäkin ajattelin ja kuitenkin olo oli sellainen kuin olisin tuntenut liikkeitä, eikä voinnissani ollut mitään erikoista eikä vatsassa tuntunut mitenkään erikoiselta. Perjantaina en saanut yhtään liikkeitä tuntumaan ja olin jo hermostuksissa. Lähdimme mieheni kanssa tarkistamaan vauvan olevan kunnossa, jotta voin viettää yöni rauhassa. Mutta sen illan jälkeen rauhaa en ole voinut tuntea. Ainoastaan suurta surua, ikävää ja kaipausta rakasta poikaani kohtaan. Jos yhdenkin asian voisi muuttaa, haluaisin poikani elävänä takaisin. Nyt vietän äitiyslomaani enkelipojan äitinä. Joudun miettimään aivan eri asioita ja järjestelemään aivan erilaisia asioita kuin olisi pitänyt. Sitä vain miettii miksi näin piti käydä juuri meille. Niin kovasti odotimme ja rakastimme häntä, pientä poikaamme. En saakaan järjestää ristiäisiä vaan minun pitää järjestää hautajaiset. Ei kenenkään äidin ja isin kuuluisi haudata omaa vauvaansa, omaa rakasta pikkuista nyyttiä. Mutta meiltä sitä ei kysytty, mitä me halusimme. Sen varmasti jokainen tietää mitä me tahtosimme. 

Päivä päivältä suru ja ikävä kasvaa suuremmaksi. Arkisten rutiinien pitäminen pystyssä tuntuu vaikealta, mutta toisaalta kun tekee jotakin pysyy paremmin "koossa", vaikka tuntuu pahalta tehdä jotakin. Vauvamme on koko ajan mielessäni, eikä mikään tekeminen vie häntä pois mielestäni. Hän on meidän rakas esikoisemme. Ajattelin kuitenkin jatkaa blogin pitämistä, oman jaksamisen mukaan. On jotenkin helpottavaa purkaa tännekkin joitakin ajatuksia, koska puhuminen tekee erittäin kipeää ainakin vielä, kirjoittaminen on helpompaa.