Viikko synnytyksestä

On kulunut viikko synnytyksestä. Äitiyslomaa on ollut viikko. Viikko ilman vauvaa, esikoistani, rakasta poikaani. Olo on hyvin tyhjä. Tyhjä syli, tyhjä kohtu. Sydän tuntuu hyvin tyhjältä, mutta toisaalta sen täyttää rakkaus omaa esikoista kohtaan, ikävä ja suuri suru. Tiedän jollakin tasolla, että pojallani on nyt hyvä olla, hän ei tunne kipua ja hän varmasti tietää olevansa rakastettu, minun oma poikani. Silti toivon, että saisin hänet tänne, syliini. Jotenkin tätä kuoleman loppullisuutta poikamme kohdalla en ole vielä kokonaan ymmärtänyt. Jollakin tasolla edelleen odotan poikaani kotiin, isin ja äidin luokse. Tiedän kuitenkin ettei se ole enää mahdollista. Mutta mikä tarkoitus tällä on?!? Jos kaikella on tarkoitus, en mitenkään voi ymmärtää mikä oli tämän kaiken tarkoitus, enkä koskaan ehkä ymmärräkkään. Nythän kuuluisi oikeasti valittaa siitä kuinka väsynyt on vauvan hoitamisesta ja kaikesta valvomisesta. Mutta minä jos haluan valittaa väsymyksestä, se johtuu ainoastaan tästä suuresta surusta ja ikävästä. En tiedä miltä oikeasti tuntuu olla äiti. Eihän minulla ole kokemusta kuin siitä miltä tuntuu olla enkelipojan äiti. Minä mietin vain tietääkö lapseni kuinka suuresti häntä kaipaan ja rakastan, tiesikö hän kuinka paljon häntä odotin. Muistan yhä tunteen kun sain ensimmäistä kertaa syliini pienen poikani, esikoiseni. Hän oli vielä lämmin, niin kaunis, isänsä näköinen, äitinsä suu. Tunnen kiitollisuutta siitä, että sain synnyttää esikoiseni. Vaikka monet lähipiirissä kauhistelivat asiaa, mutta minulle oli tärkeää, että sain hänet synnyttää. Näin meistä tuli äiti ja miehestäni isä. Pojan syntymä oli kaunis, mutta samalla niin äärettömän raskas ja surullinen. Kun poikamme oli syntynyt oli hiljaista, saimme pojan syliimme, saimme olla hetken hänen kanssaan. Sylitellä, rakastaa häntä ja samalla täytyi jättää hyvästit. Muistot joita voimme vaalia tulevaisuudessa oli kerättävä siinä hetkessä. Katselen usein kauniin poikamme kuvia, joita otimme. Saimme hänen käden ja jalanjäljet, kauniit pienet. Muistona meille jäi peitto ja pupusoittorasia, peitto oli meillä mukana ja poikamme sai hetken olla peiton lähellä ja lämmitellä ja pupusoittorasiaa soitimme hänelle. Hän sai mukaansa pupusoittorasian kanssa samaa sarjaa olevan pupun ja ajattelin vielä sellaisen pupu-unirätin hakea pikkuiselle peitoksi viimeiselle matkalleen.