Tänään tulee kuluneeksi kaksi viikkoa siitä kun tulimme kotiin mieheni kanssa sairaalasta. Tyhjän sylin kanssa. Tämän kahden viikon aikan ei oikein vielä kokonaan ole tajunnut sitä kuinka lopullista tämä kaikki on. Onko se oikeasti niin ettemme poikaamme koskaan kotiin saa!?! Niin kyllähän minä sen tiedän, muta vielä on aikaa toivoa. Perjantaista tulee varmasti elämän yksi rankempia matkoja, haemme silloin poikamme tänne lähemmäs meitä ja lauantaina koittaa hautajaiset. Lauantai tulee olemaan todella raskas ja sen jälkeen varmasti se lopullisuus tulee olemaan läsnä enemmän. Ei kukaan halua oikeasti tälläistä matkaa tehdä ja miksi kuitenkin niin moni sen joutuu tekemään. Ikävöin esikoistani ihan hirveästi. Nyt taas kahden päivän aikana on kyyneleet olleet todella herkässä ja ikävä aivan sydäntä repivää. Tahtoisin niin kuulla pienen poikani äänen ja nähdä hänen hymynsä. Mutta sitä en kuule, enkä näe.
Voimia Laura, hali!<3
VastaaPoistaT:Riina
Kiitos Riina <3
PoistaTodellakin on kyyneleet taas virranneet. Ja tuleva loppu viikko jännittää, sen lopullisuuden tunteen takia. Enkelipoika emme koskaan unohda! <3
VastaaPoistaKun on oikein pieni,
voi lentää linnun untuvalla,
nukkua orvokinlehden alla
kun on oikein pieni.
Kun on oikein pieni,
voi keinua heinässä huojuvassa,
levätä kukassa tuoksuvassa,
kun on oikein pieni.
Kun on oikein pieni,
voi istua lumihiutaleille,
liitää maailman tuulien teille,
kun on oikein pieni.
<3
-noora-sisko-
Päivä päivältä alkaa ahdistamaan ja jännittämään enemmän nuo loppuviikon tapahtumat. Mutta ne on pakko käydä läpi. Pieni enkelipoikamme on hyvästeltävä viimeiselle lepopaikalleen, vaikka se onkin raskasta ja sitä en olisi koskaan tahtonut tehdä, omaa lastani haudata. Mutta rakasta esikoistani en koskaan unohda, hän elää eina sydämmissämme. <3
Poista