Kun sä et vaan aina jaksa...

Ihan kohta on viisi vuotta aikaa siitä kun elämäni suunta muuttui täysin, siitä mihin olin sen kuvitellut menevän. Onnellisen vauva arjen sijaan tuli synkkä musta aukko. Viisi vuotta on monelle jo niin pitkä aika, että kaikki on unohdettu, arvet ovat kiinni ja haalenneet. Mutta mun täytyy sanoa, vaikka mä jo voin todella paljon paremmin kuin vajaa viisi vuotta sitten tai viime kevään totaalisen itsensä jaksamisen loppuun kulumisen jälkeen, niin silti mä toivoisin, että tää aika pysähtyis hetkeks. Edes pieneks hetkeks et mä saisin levähtää ja olla miettimättä eteen- tai taaksepäin. 

Mun esikoiseni täyttäisi ihan kohta viisi, jos kaikki olisi mennyt toisin. Mulla olis täällä se jota voisin kutsua esikoiseksi. Tyhjä aukko sydämestäni olisi täysi. Olisin saanut tänään halata poikaani ja toivottaa hänelle hyvää nimipäivää! Sen sijaan joudun viemään kukat haudalle ja toivoa, että rakkauteni yltää sinne missä rakas poikani on. Hän saisi tuntea kuinka paljon häntä rakastan. 

Tänään on esikoiseni ja keskimmäisen lapseni nimipäivät. Keskimmäinen sai kerhokavereilta nimppariyllätyksiä. Yksi äideistä toivotti myös hyvää nimipäivää esikoiselleni, tämä lämmitti pitkään aikaan sydäntäni todella paljon. <3 Ihanaa tunsin olevani ylpeä äiti, minun poikanikin muistetaan. <3

Mietin välillä onko minulla enää oikeutta surra lastani, koska kohta on se viisi vuotta täynnä syntymästä ja kuolemasta. Mutta eihän kukaan lakkaa rakastamasta elävää lastaankaan viiden vuoden jälkeen, tai en ainakaan usko, että lakkaisi, en tiedä. Joka tapauksessa, on minulla oikeutta tai ei, niin sille en mitään mahda, että se suru, tuska ja ikävä hiipii silloin tällöin luokseni. 

Mietin tässä vaan sitä, että kun nimipäivä sai tunteet näin kovasti pintaan niin, mites sitten kun se syntymäpäiväkin koittaa muutaman päivän päästä?!? No sen näkee sitten, jo aika pian.

Kun sä havahdut siihen ettei aika riitä kaikkeen

Niin olen jo pitemmän aikaa potenut sitä, ettei se aika vaan riitä kaikkeen siihen mitä sä haluaisit, että se riittää. Mä olen tosi huono tinkimään yöunistani, joten se mistä tingin on sitten se jokin muu mulle tärkeä, mutta ei ehkä muille tärkeä. Syksyllä me muutettiin, mä tein iltasin ja viikonloppuisin töitä, mieheni päivät. Kolmena päivänä viikossa aamusin toisen lapsen kerho sekä vielä usein lapset kaipasivat neljäntenä päivänä perhekerhoon. Siinä tuntui ettei oo ollenkaan vapaa-aikaa, vaikka tosiasissa sitäkin kuitenkin oli. Lapset usein kipeinä. Kevät menty myös melkein samanalaisissa merkeissä. Välillä mietin, että jos tekis päivätöitä niin olisko sit enemmän aikaa kaikkeen muuhun. Mutta tuskin kun kuitenkin silti tekisin mun ilta ja viikonlopputyötä, josta tykkään tosi paljon. On ihanaa, että saan olla Silverjungle edustajana ja pääsen ihaniin koteihin esittelemään vaatteita. Mutta onhan siinä se kolikon kääntöpuolikin, sun on tehtävä paljon työtä sen eteen, että saat niitä kutsuja sovittua sinne kalenteriin, joten myös siihen menee sitä mun aikaa ja muihin asioiden hoitamiseen siinä hommassa. Mutta koska mä tykkään siitä sen verran paljon en halua valittaa työn määrästä. Enkä kyllä vielä olis valmis palaamaan päivätöihin. Haluan nauttia omien lasten kanssa kotona olemisesta niin kauan kuin se vain on mahdollista. Tai kotonahan se mun päivätyönikin on, mutta sitten ei voi ihan näin vapaasti enää olla ja mennä. 

Mutta se mistä mä oon luopunut on ollut tää blogi. Mä niin tykkäisin kirjoitella tänne ja itse vois sitten aina palata lukemaan ja katsomaan täältä juttuja. Mulla on ollut miljoona juttua mitä oon aatellut, että kirjoitan, mutta kun ei ole ollut aikaa, niin ne on jäänyt ja monen viikon päästä aiheen jälkeen on tuntunut hassulta kirjoittaa aiheesta enää. Silti en osaa päästää irti tästä. Ja aina vaan pohdin ja pohdin täällä mitä tän kanssa pitäs tehdä ja toteen, että mennään samalla tavalla vaan. Mut hei, jospa mä saisin aikaa ja ehtisin oikeesti tekee vielä niitä asioita joita mä oikeesti haluun. Mutta kuitenkin haluun käyttää sen kaiken ajan mitä vaan pystyn omien lasten kanssa.