Ihan kohta on viisi vuotta aikaa siitä kun elämäni suunta muuttui täysin, siitä mihin olin sen kuvitellut menevän. Onnellisen vauva arjen sijaan tuli synkkä musta aukko. Viisi vuotta on monelle jo niin pitkä aika, että kaikki on unohdettu, arvet ovat kiinni ja haalenneet. Mutta mun täytyy sanoa, vaikka mä jo voin todella paljon paremmin kuin vajaa viisi vuotta sitten tai viime kevään totaalisen itsensä jaksamisen loppuun kulumisen jälkeen, niin silti mä toivoisin, että tää aika pysähtyis hetkeks. Edes pieneks hetkeks et mä saisin levähtää ja olla miettimättä eteen- tai taaksepäin.
Mun esikoiseni täyttäisi ihan kohta viisi, jos kaikki olisi mennyt toisin. Mulla olis täällä se jota voisin kutsua esikoiseksi. Tyhjä aukko sydämestäni olisi täysi. Olisin saanut tänään halata poikaani ja toivottaa hänelle hyvää nimipäivää! Sen sijaan joudun viemään kukat haudalle ja toivoa, että rakkauteni yltää sinne missä rakas poikani on. Hän saisi tuntea kuinka paljon häntä rakastan.
Tänään on esikoiseni ja keskimmäisen lapseni nimipäivät. Keskimmäinen sai kerhokavereilta nimppariyllätyksiä. Yksi äideistä toivotti myös hyvää nimipäivää esikoiselleni, tämä lämmitti pitkään aikaan sydäntäni todella paljon. <3 Ihanaa tunsin olevani ylpeä äiti, minun poikanikin muistetaan. <3
Mietin välillä onko minulla enää oikeutta surra lastani, koska kohta on se viisi vuotta täynnä syntymästä ja kuolemasta. Mutta eihän kukaan lakkaa rakastamasta elävää lastaankaan viiden vuoden jälkeen, tai en ainakaan usko, että lakkaisi, en tiedä. Joka tapauksessa, on minulla oikeutta tai ei, niin sille en mitään mahda, että se suru, tuska ja ikävä hiipii silloin tällöin luokseni.
Mietin tässä vaan sitä, että kun nimipäivä sai tunteet näin kovasti pintaan niin, mites sitten kun se syntymäpäiväkin koittaa muutaman päivän päästä?!? No sen näkee sitten, jo aika pian.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti