keskiviikko 28. syyskuuta 2016

Elämyksiä

Olimme alkuviikosta serkkuni luona. Vietimme ihanan kiireettömän iltapäivän. 
Saimme tutustua vuohiin, jotka olivat aivan ihastuttavia. Meidän isompi neiti joka on aina pelännyt koiria, meni heti näiden luokse eikä pelkoa näkynyt lainkaan. Siellä hän juoksenteli vuohien tarhassa, ihan kuin niitä ei siellä olisi ollutkaan. Olin kyllä aika ihmeissäni mutta samalla todella iloinen. Ja siis olihan ne kerrassaan ihania.  Ja oli hän aika innoissaan kun sai syöttää niitä. Niin ihanaa kun lapset saavat tälläisiä ihania elämyksiä.
Mun serkulla ja hänen avovaimollaan on kyllä aivan ihana talo ja niin kauniisti sisustettu. Siellä pn mukava käydä kylässä, tunnelma on aina kiireetön ja lämmin, olo tuntuu siltä kuin olisi lähtenyt kauemmaksikin lomailemaan täältä kiireisestä eteläsuomesta. ;) 


tiistai 27. syyskuuta 2016

Kuolleiden lasten muistopäivä

Viime viikon perjantaina vietimme kuolleiden lasten muistopäivää. 
Meillä on tapana edeltävänä päivänä käydä viimeistään istuttamassa callunat ja viedä lyhty.

Tänä vuonna isompi pikkusiskoista tahtoi lähteä mukaan. Viime päivinä hän on alkanut puhumaan enemmän veljestään ja katselee veljensä kuvaa kotona useasti. Ennen kuin lähdimme haudalle meni hän huoneeseensa etsimään ryhmä hau lelujaan. Hän olisi halunnut viedä ne isoveljelle. Minä tylsänä äitinä kielsin ja sanoin isoveljen näkevän taivaasta kun hän leikkii niillä ja että isoveli tietää, että hän olisi ne antanut hänelle. Tämä riitti pikkusiskolle. Kunnes seuraavana päivänä hän kertoi kummitädilleen ettei saanut niitä viedä isoveljelle. Tämä selkeästi oli hänelle iso juttu ja tärkeä, ja mitä minä äitinä tein en antanut lapsen viedä niitä isoveljelle. Selitin taas samat jutut. Koittaa seuraava päivä ja hän taas ottaa puheeksi kun ei niitä saanut viedä isoveljelle, sovimme että kun seuraavaksi menemme kauppaan hän saa ostaa isoveljelle oman ryhmä haun. Koittaa maanantai ja olemme olleet mummilla yökylässä ja ehdotan hänelle aamupala pöydässä, että mitä jos menisimme käymään kaupassa. Hän silmät kirkkaana sanoo: joo, ostaa ryhmä hau isoveljelle! Menimme kauppaan ja hän sai valita isoveljelle oman ryhmä haun. 

Tänään veimme sen isoveljelle. Pikkusisko kantaa ryhmä haun Rollea kädessään koko matkan ja puristaa sitä kovasti. Haudalle saavuttaessa hän alkaa kiirehtimään nopeammin ja menee ensimmäisenä lyhdyn luo laittamaan Rollen lyhtyyn.
Tämän äidin sydän tunsi suuren rakkauden ja ikävän. Mietin taas mielessäni, miksi? Miksi esikoiseni piti lähteä luotamme pois?

lauantai 3. syyskuuta 2016

Lomalla

Hei me oltiin lomalla pohjoisessa. Kuumamossa niinkuin isosisko sanoo. Käytiin me lapissakin Posiolla, joten pikkusiskokin pääsi käymään lapin puolella. ;)
Meillä oli kyllä ihana loma vaikka välillä vettä satoikin, muttei me kastuttu hei kertaakaan sen takia. 
Mökki järven rannalla, ei muita ihan lähellä tai en mä ainakaan huomannut. No joo poroja oli kerran piha täynnä kun ikkunasta katsahdin pihalle. :D Käytiin Rukalla. Vallotettiin Riisitunturi. Käytiin katsomassa kiutaköngäs. Käytiin Pentikmäellä Posiolla. Ja takasin tullessa tietty shoppailemassa Ylivieskassa kärkkäisillä ja tietty hei keskisellä, se niinku kuuluu kotimatkalle jos on "ylhäällä" käyny. ;) Ja hei kannatti käydä, löydettiin mulle syys/talvi lenkkarit sekä isommalle neidille syyskengät ja pikkusisko sai hienon poro helistimen lomateemaan kun sopi niin kivasti. Isosisko kulutti rahaa kärkkäisillä ja kun on äitiinsä tullut niin osti vauvalleen vaunut. Niissä on oikeen kääntyvät etupyörät ja heittoaisa. :D 
Niin ja kyllä me ehdittiin lomalla rentoutumaan ja nukkumaan hyvin ja pitkään. Oli kyllä kiva reissu ja vitsi kun siellä pohjosessa on aina niin kiireetön tunnelma ja niin rauhallista ja kaunista. Mä haluun taas uudestaan...

Kaikki hyvin

Meillä on kaikki hyvin. Vauva valloittaa joka päivä sydämmemme uudestaan ja uudestaan. Melkeinpä joka päivä huomaa hänen muuttuvan silmissä. Isosisko valloittaa ihanilla jutuillaan joka päivä. Ihanaa kun hänestä on tullut tarinan kertoja. Autossa laulaminen, voiko suloisempaa olla kun taapero laulaa lasten laulujen tahdissa. Tunnen olevani hyvin onnellinen kun saan nauttia näiden kahden ihanan tytön seurasta päivittäin ja onhan se mieskin ihana. <3 
Mutta miksi kuitenkin on se toinen puoli sydämessä, se joka ei voi hyvin ja tuntee väsymystä ja pahaa oloa. Yritän viimeiseen saakka sitä piilotella, mutta en kuitenkaan kokonaan pysty siinä. Viime päivinä, olen tuntenut kamalaa ahdistusta ja surua poikani menetyksestä. Mutta miksi se ahdistus palasi taas näin reilun kolmen vuoden jälkeen. Olinko liiaksi unohtanut jo sen pahan olon ja sen piti tulla muistuttamaan minua. Vai onko tämä osa sitä kuuluisaa suruprosessia. Koska se loppuu?! Vai olenko siinä koko loppuelämäni. Minun on tosi vaikea myöntää ensinnäkin itselleni, että minulla on paha olo, mutta vielä vaikeampaa sitä on myöntää muille. Näin on ehkä helpompi asia myöntää kirjoittaen. Vaikka en tiedä uskallanko tätä kuitenkaan julkaista... Ja jos nyt luet tätä niin, mietin varmasti oliko kuitenkin huono idea!!!
Olen jo muutamien viikkojen aikana huomannut väsymystä ja sitä, että saatan pidättää kyyneleitäni. Vaikka minulla ihan oikeasti on kaikki todella hyvin, enkä toivoisi tällä hetkellä mitään mikä olisi toisin. Tai sen yhden asian kyllä, mutta kukaan ei pysty lastani henkiin herättämään. Toisinaan vaan tuntuu niin turhan raskaalta tämä oppikoulu mikä minulle on määrätty. Ja välillä tuntuu pienikin väärin tehty asia, siltä että koko maailma romahtaa... Mutta silti tahdon olla muille se vahva ihminen, en tahdo muiden näkevän kyyneliäni. Siksi myös välttelen kertomasta mitä minulle ihan oikeasti kuuluu.. Jos vaan uskaltaisin niin ehkäpä sanoisin, että muuten menee tosi hyvin, mutta tällä hetkellä on lapsen menettämisen tuska taas nostanut tunteita pintaan. Luulen, osaksi sen olevan vauvan vuoksi. Nään taas alusta saakka sen kaiken minkä menetin poikani kanssa. Älkää ymmärtäkö väärin kuitenkaan. Rakastan pikkusiskoa koko sydämestäni ja todellakin olen hänet halunnut eläämääni ja en todellakaan halua häntä menettää. Koko ajatuskin siitä saa kamalan ahdistuksen aikaan. En koskaan enää halua kokea oman lapsen menetystä. Yksi asia myös miksi suren taas poikani menetystä on myös se, että en ole varma saammeko enää lapsia ja näin ollen en ehkä koskaan tule saamaan elävää poikaa. Välillä mietin, oliko se jokin rangaistus siitä kun kuvittelin odottavani tyttöä kun odotin esikoista, ettei minun kuulu saada elävää poikaa. Tämä on kauheaa kun mieli miettii tälläisiä asioita, vaikka kuitenkin järki sanoo, että se on typerää. 
Mietin myös yksi päivä onko oikeutta surra näin vahvasti vielä kolmenkin vuoden jälkeen. Vai pitäisikö osata omat tunteet haudata. Mutta eihän se tosiasia koskaan katoa minnekkään, että yhdestä lapsestani olen aivan liian aikaisin joutunut luopumaan. Niin rakas ja täydellinen esikoiseni. <3
Mutta loppujen lopuksi kuitenkin kaikki on hyvin, niin hyvin kuin voi olla. Kyllä tämä taas tästä helpottaa kun saan purkaa ajatukseni tänne. Toivoen taas ettei kukaan liian läheinen lue tai ainakaan ota puheeksi, että on käynyt lukemassa näitä mun iän ikuisia itkupotkuraivari vuodatuksia. Mutta siis oikeesti kyllä mulla on kaikki hyvin. :)