Mitä meille kuuluu

Mulla on viime aikoina pyörinyt päässä  paljon asioita mitä olisin tänne voinut postata. Mutta mistä ihmeestä mä revin aikaa siihen.. Sitä mä en oo vielä osannut taikoa...

Meillä menee siis oikein hyvin. Pikkuveli nukkuu, syö ja kasvaa. Nyt viimeisen parin viikon aikana on huomannut hänessä selkeän muutoksen, hän ei ole enää vastasyntynyt vaan hänestä kasvaa hurjaa vauhtia valloittava miehen alku. En kestä miten nopeaan vauva-aika menee. Miksei se vauva voisi olla sellainen vastasyntynyt edes kahden kuukauden ajan. Miten sitä voisi ehtiä nuuskia ja kerätä talteen sitä vastasyntyneen vauvan aikaa. Musta tuntuu ettei mitenkään, kaikkien kolmen kanssa se on mennyt ihan liian nopeasti ohi. Meidän pikkuveli on luultavammin meidän viimeinen vauveli ja välillä minulle tulee kyyneleet silmiin kun mietin, etten ehtinyt tallentaa sydämeeni tarpeeksi kaikkea sitä mitä vauva aikaan kuuluu. Tiedän vauvamme on vielä alle kaksi kuukautta ja vielä ehdin nauttia vauva-arjesta, mutta silti minulla on haikea olo ja olo etten muista sitä kaikkea ihanaa kymmenen vuoden päästä. 

Isosiskolla on nyt viiden vanhana kausi jolloin hän pohtii erityisen paljon asioita. Hän on aina ollut luonteeltaan pohtiva ja huolehtiva. Viime viikonloppuna hän taas autossa ollessamme, yhtäkkiä kertoi meille vanhemmille, että teillä on muuten neljä lasta, yksi taivaassa ja kolme autossa sekä kaksi kissaa yksi taivaassa ja yksi kotona. Hän myös muistaa kertoa, että pikkusisko eikä pikkuveli ole tavannut koskaan meidän toista kissaamme, koska se on mennyt taivaaseen ennen kuin he syntyivät, vain hän on nähnyt. Sitten hän laski, että perheeseemme kuuluu kahdeksan yhteensä. On hienoa, että hän osaa jo ajatella, että hänellä on isoveli ja isoveli on lapsemme siinä missä he muutkin. Mutta samalla niin surullista, että viisi vuotiaan lapsen pitää käsitellä lapsen kuolemaa. Mutta toisaalta, on hyvä oppia elämän realiteetteja, kaikki asiat vain eivät mene niin kuin me haluaisimme. Elämä antaa ja ottaa. Meidän perhe on erityinen ja silti ihan tavallinen. Kyllä olen silti monesti salaa toivonut, että me olisimme saaneet kaikki nämä neljä lasta elävänä pitää. Mutta olisiko heitä jokaista syntynyt perheeseemme juuri näinä vuosina kuin he nyt ovat syntyneet. Olisiko elämämme kuitenkin aivan erilainen. Niin pahalta kuin se kuulostaa on myös lapseni kuolema tuonut elämääni yhden erittäin tärkeän ystävän. Sekä toisen lapseni ansioista aloin käymään perhekerhossa juuri syksyllä 2014, josta vuotta myöhemmin muodostui elämääni kotiäiti porukka, josta löytyy monta mahtavaa tyyppiä ja ystävää. Joten jos ei olisi näin kirjoitettu meidän elämäämme, millainen se olisikaan ollut. Olen kiitollinen siitä mitä minulla nyt on ja tietenkin salaa silti toivon, että isoveli olisi silti täällä meidän kanssamme. Mutta koska asiat ovat nyt näin, niin tästä meidän pitää olla kiitollisia ja rakentaa elämämme tämän perheen kanssa. Meidän rakas kuusihenkinen perheemme plus kaksi kissaa.

Rohkea vai ei...

Olen muutamasti kuullut tässä viimeisen puolen vuoden aikana, että olen aika rohkea. Ja muut eivät ehkä olisi pystyneet samaan mihin minä nyt olen. On ollut positiivista kuulla, että useiden ystävien mielestä olen todella rohkea. Mutta itse en tunne silti olevani kovinkaan rohkea. Tiedän, että päätös jonka teimme mieheni kanssa syksyllä vaati rohkeutta ja tulee vaatimaan sitä koko pit´kän kevään kesän kynnykselle saakka. Mutta mitään unelmiaan ei saa toteutetuksi jos ei välillä tee liiankin rohkeita päätöksiä. 

Yhtenä syksyisenä iltana pieneen liuskaan piirtyi kaksi viivaa. Aloimme odottaa neljättä lastamme. Onhan se nyt ihan hullun rohkeaa aloittaa taas kaikki alusta. Meillä kuitenkin on jo täydellinen esikoispoikamme tuolla jossakin pilvien reunalla ja kaksi elävää tytärtä. Mutta jotenkin minulla oli edelleen sellainen olo, että jotakin puuttuu. Mietin useasti puuttuuko se aina, vaikka saisimme kuinka monta lasta. Nyt kun h-hetkeen ei ole enää paljon aikaa tunnen, että hänet meidän vielä piti saada perheeseemme, sitten olemme täydellinen valmis perhe. No en mä tiedä siitä täydellisyydestä. Mutta meidän oma perhe kuitenkin. 

Pelko. Se on tietenkin ollut läsnä koko ajan. Ensin pelkäsin keskenmenoa, olin varma, että tällä kertaa se tulee, koska sitä en vielä ole raskauksissani kokenut. Mutta ei sitä ei tullut. Seuraavaksi pelkäsin, että rakenneultrassa nähdään jotain poikkeavaa. Mutta ei siellä ei nähty mitään poikkeavaa. On ihanaa tuntea ne kaikki potkut ja liikkeet vatsassa, joita muiden aikana en näin voimakkaana olekaan tuntenut. Monesti tämä vauva muistuttaa: äiti kyllä minä olen täällä! Mikä on ihanaa, olen aivan rakastunut häneen ja niin on tulevat isosiskotkin. Mutta pelko se on läsnä vaikka liikkeitä tunteekin. Mitä jos hänellä onkin joku hätä. Mitä jos hänellä onkin jokin sairaus mitä ei vain nähdä ultrassa. Ja toisaalta yritän taas pitää pääni kylmänä ja olla ajattelematta liikaa. Yritän elää tässä hetkessä. Aina se vain ei ole kovin helppoa. Pääni on tässä raskaudessa pysynyt silti ihan ehjänä, tai onko se nyt niin ehjä koskaan ollutkaan, mutta mitään suurempia masennuksia ei ole ilmennyt ja olen tuntenut oloni hyväksi. Tietty niitä joitakin ultrakokemuksia lukuunottamatta. Mutta olen yrittänyt niistäkin päästä yli ystävien kanssa jutellen ja naureskellen. Toivon mukaan saan palkintoni elävänä syliin, pakko saada vaikka aina en jaksa uskoa loppuun saakka menevän kaiken hyvin. 

Tämä raskaus on ollut myös ensimmäinen josta en ehkä ole osannut kertoa kaikille, joten osalle läheisistä se onkin tullut näin kesän kynnyksellä yllätyksenä. Tosin jos vain olisi nähnyt minut tai kysynyt miten voin niin varmasti olisi saanut tietää. Sillä minun raskausmahaani ei ole koskaan pystynyt piilottelemaan ensimmäisen 12 viikon jälkeen, joskus ei edes ensimmäisen 7 viikon jälkeen. Muutamat ovatkin sanoneet myöhemmin, että kyllä me se nähtiin ja kavereiden kanssa lyötiin vetoa et oot raskaana, mutta odotettiin, että sinä kerrot meille sitten kun on aika kertoa. Ja myös ollut eka raskaus jossa en ole pysynyt kärryillä millä viikolla mennään, mutta kaksi touhukasta tyttöä on varmasti pitänyt ajatukseni muualla suurimmaksi osaksi aikaa. Ja voi miten ihania he ovatkaan. Isompikin tulee iltaisin ja kertoo kuinka hän rakastaa minua koko sydämestä ja sitten tulee pienempi ja kertoo kanssa rakastavansa. Voi miten onnellinen saankaan olla näistä lapsistani jotka minulle on suotu. 

Kirjoitin tämän reilu viikkoa ennen kuin tiedän, että lapseni syntyy. Mutta rohkaistuin julkaisemaan vasta kun tiedän että olen jo leikkaussalissa tai poissa ehkäpä jo....

Viisi vuotta

Nyt se on ohi. Esikoisen viisivuotissyntymäpäivä. Päivä sujui kaikin puolin hyvin. Leivottiin kakku, jota koskaan aiemmin en ole suostunut tekemään, on tuntunut väärältä tehdä kakku kun itse sankari ei pääse paikalle juhliinsa. Mutta nyt tuntui siltä, että nyt sen voisi tehdä. Vietiin kukkia isoveljelle sekä tytöt ja heidän serkkunsa saivat viedä vielä autot "lahjaksi". 

Olin jotenkin ennakkoon ajatellut, että tuo synttäripäivä on todella raskas ja jännittänyt ja ehkä vähän stressannutkin sitä etukäteen. Mutta kaikki sujui hyvin ja päivän jälkeen tuntui siltä, että se harmaa verho on taas vedetty silmien edestä pois. On jotenkin mielenkiintoista mutta samalla pelottavaa kun miettii ja pohtii miten se oma mieli toimii. Osaan jo itse huomata milloin minulla on vaikeampaa ja harmaampaa, kun taas huomaan milloin on helpompaa ja niin sanotusti normaalimpaa taas olla. Todennäköisesti elämäni tulee menemään tästä eteenpäin samaa tietä kulkien, välillä helpompaa ja välillä vaikeampaa. Lapsen menetys tulee kulkemaan aina kanssani, ei sitä surua pysty hautaamaan sinne hautaan mukaan vaan se kulkee sydämessä mukana. Joka vuosi erilaisena. 

Yksi kerta kysyin tässä mieheltäni, että miksi me juuri saimme tämän tien kuljettavaksi? Miksi me emme vain voineet saada esikoista kotiin elävänä? Miksi jonkun pitää kokea vauvan kuolema? Mutta ei näihin kysymyksiin vain ole minkään näköistä vastausta. Enkä aina jaksa pitää totena lausetta, että jokaiselle annetaan kannettavaksi sen verran kuin jaksavat kantaa. Ei, en olisi jaksanut ottaa kannettavaksi lapsen kuolemaa. Se on kuitenkin hyvin kokonaisvaltainen raskas kuorma. Sellainen mitä muut ei enää nää tai muista, mutta itse sen kyllä tunnet ja tiedät. Enkä syytä lastani tästä mitenkään, tuskin hän vanhemmilleen olisi halunnut tälläistä antaa, uskon koko sydämestäni, että hän olisi halunnut meidän luokse tulla jos siihen olisi mahdollisuus annettu. Olen ylpeä mitä hän on minulle opettanut. Hän teki minusta äidin, pieni täydellinen täysin terve poikani. 

Keskimmäisellä on ollut kauhea kuolemankaipuu vai miksi sitä sitten kutsuisi. Hän haluaa kuolla koska haluaa nähdä isoveljensä. Nyt hän on hyväksynyt sen, että kun on vanha vanha mummo jo itse, niin sitten pääsee näkemään isoveljensä. On raastavaa kun lapsi sanoo haluavansa kuolla. Kun kuoleman loppullisuutta ei kuitenkaan ymmärrä loppuun saakka, vaikka sen ymmärtääkin, ettei isoveljeä ole mahdollista nähdä ilman kuolemaa. Nämä on näitä vaikeita keskustelun aiheita lasten kanssa. 

Kun sä et vaan aina jaksa...

Ihan kohta on viisi vuotta aikaa siitä kun elämäni suunta muuttui täysin, siitä mihin olin sen kuvitellut menevän. Onnellisen vauva arjen sijaan tuli synkkä musta aukko. Viisi vuotta on monelle jo niin pitkä aika, että kaikki on unohdettu, arvet ovat kiinni ja haalenneet. Mutta mun täytyy sanoa, vaikka mä jo voin todella paljon paremmin kuin vajaa viisi vuotta sitten tai viime kevään totaalisen itsensä jaksamisen loppuun kulumisen jälkeen, niin silti mä toivoisin, että tää aika pysähtyis hetkeks. Edes pieneks hetkeks et mä saisin levähtää ja olla miettimättä eteen- tai taaksepäin. 

Mun esikoiseni täyttäisi ihan kohta viisi, jos kaikki olisi mennyt toisin. Mulla olis täällä se jota voisin kutsua esikoiseksi. Tyhjä aukko sydämestäni olisi täysi. Olisin saanut tänään halata poikaani ja toivottaa hänelle hyvää nimipäivää! Sen sijaan joudun viemään kukat haudalle ja toivoa, että rakkauteni yltää sinne missä rakas poikani on. Hän saisi tuntea kuinka paljon häntä rakastan. 

Tänään on esikoiseni ja keskimmäisen lapseni nimipäivät. Keskimmäinen sai kerhokavereilta nimppariyllätyksiä. Yksi äideistä toivotti myös hyvää nimipäivää esikoiselleni, tämä lämmitti pitkään aikaan sydäntäni todella paljon. <3 Ihanaa tunsin olevani ylpeä äiti, minun poikanikin muistetaan. <3

Mietin välillä onko minulla enää oikeutta surra lastani, koska kohta on se viisi vuotta täynnä syntymästä ja kuolemasta. Mutta eihän kukaan lakkaa rakastamasta elävää lastaankaan viiden vuoden jälkeen, tai en ainakaan usko, että lakkaisi, en tiedä. Joka tapauksessa, on minulla oikeutta tai ei, niin sille en mitään mahda, että se suru, tuska ja ikävä hiipii silloin tällöin luokseni. 

Mietin tässä vaan sitä, että kun nimipäivä sai tunteet näin kovasti pintaan niin, mites sitten kun se syntymäpäiväkin koittaa muutaman päivän päästä?!? No sen näkee sitten, jo aika pian.

Päätös joka ei ehkä ollutkaan lopullinen

Päätin muutama päivä sitten, että tämä blogi hiljenee. 

Minulla on ollut tosi hidas kone, joten blogin kirjoittaminen on ollut todella puuduttavaa ja kun sitä aikaa ei muutenkaan ole liikaa, sekä väsymys painaa aivan liian usein. Mutta sain mieheltäni käyttöön nopeamman, joten miten se mieli vaihtuikin taas, jospa sittenkin kirjoittaisin taas silloin tällöin. On vaikea jättää jotakin joka on ollut tärkeä itselle. 

Viimeinen kuluva vuosi on ollut, no jotkut tietävätkin jo, enemmän ja vähemmän raskas, mutta samaan aikaan onnellinen. On raskasta kokea samalla syvää surun aallokkoa ja samalla katsoa ja iloita lastensa seurasta. Saan olla onnellinen jokaisesta rakkaasta lapsestani. Mutta minulla on myös oikeus olla surullinen, sanoo kuka tahansa mitä siitä. Jos ei ole itse kokenut oman lapsensa kuolemaa, on myöskin turha sanoa ettei se vaikuttaisi äidin tunteisiin vielä vaikka kohta esikoisen syntymästä ja kuolemasta tulee kuluneeksi neljä vuotta. Suru on erilaista, mutta matka on vielä kesken, tulee ehkä aina olemaan, en tiedä. Onneksi minulla on mukanani tässä matkassa aivan ihana mieheni sekä rakkaita ystäviä joiden kanssa saan asiasta keskustella. Kiitos kun ootte jaksanut mua, vaikka mä en aina ole ollut ihan paras ystävä teille. <3

Luin tekstin kohtukuolemasta puhu muru blogista ja se oli aika osuva teksti, kyyneleet tulivat poskille. Muistin taas erilaisia asioita esikoisen viimeisistä hetkistä. Miten ne tulevatkin mieleen pala palalta vaikka onkin jo luullut, että on muistanut kaiken, mutta taas tuleekin uusia tuntemuksia ja muistikuvia. Lääkkeitä en ole syönyt näiden vuosien aikana suruni vuoksi enkä siis muutenkaan, mutta jos olisi tarvinnut olisin varmasti myös ne ottanut. 

Minusta oli todella kauniisti kirjoitettu seuravaa tekstin alle: Voit myös pyytää anteeksi. Tarinan äiti kertoi lohdullisesti, että aina voi palata ja sanoa, anteeksi kun en ymmärtänyt suruanne. Toivon, että tämäkin kirjoitus osaltaan hälventää kohtukuolemaan liittyvää tabua. Kohtuun kuollut vauva on yhtä tärkeä vauva perheelleen kuin eläväkin. Eikä elävä ikinä korvaa häntä. <3 (kursivoitu lainattu blogista puhu muru) Joskus olisi itsekin halunnut, että tökerösti kommentoineet olisivat tulleet sanomaan anteeksi jälkeenpäin. Ymmärrän, että tilanteessa kun kuulet toisen menettäneen vauvansa on vaikea tietää mitä sanoisi. Mutta jos et tiedä mitä sanoisit, sano vain otan osaa. Koska liian usein sanat joita et tarkoittanut loukkauksesi satuttaa kuitenkin sitä joka on menettänyt rakkaimpansa. Elävä lapsi ei koskaan korvaa esikoistani, joten minua ei lohduttanuta tieto, että olin nuori ja saan varmasti uuden lapsen. Eikä sekään lohduttanut kun toinen lapsemme oli syntynyt ja minulle sanotaan nyt voit olla onnellinen kun sinulla on tuo ihana tyttö sylissä. Kyllä, minä olin onnellinen, mutta silti minulla oli lohduton suru. 

Meillä lapsille on alusta saakka kerrottu isoveljestä ja edelleen kerrotaan ja käydään haudalla säännöllisesti. Tällä viikolla esikoisen ja keskimmäisen nimipäivänä käytiin haudalla ja kuopuksemme alkoi vilkuttamaan. Hän on yleensä tähän mennessä nukkunut vaunuissa tai sitten ollut ihmeissään missä ollaan, mutta nyt päätti hymyillä ja vilkuttaa. Keskimmäisellä on ollut jo todella kauan tapana kun mennään haudalle hän katsoo kukat läpi ja talvella kynttilät pois ja uusi tilalle sekä vilkutus ja lentosuukot. Nyt pikkuisinkin on ottamassa tätä tapaa itselleen. Joskin edelleen mietin, että ajatteleeko keskimmäinen edelleenkin isoveljen olevan hautakivi. Joskus mietin kyllä, että on kurjaa kun lasteni elämä pyörii hautausmaan ympärillä, että miksi näin piti tapahtua juuri meidän perheelle tai ylipäätänsä kenellekkään. Keskimmäinen jos saa päättää mennäänkö käymään kaupassa vai hautausmaalla, valitsee hän melkein aina hautausmaan, mutta toisaalta onhan se ihanaa, että hänellä on lämmin suhtautuminen asiaan, eikä se hänen mielestään ole mitenkään kummallista mennä sinne. 

Tulipa tästä tekstistä taas hyvin pomppiva ja en tiedä tuliko minun ajatukseni ihan selkeästi esille. En ketään tahdo loukata, enkä ketään arvostele tässä tekstissä enkä kenestäkään puhu tässä, nämä kaikki asiat ovat omia pääni sisällä liikkuvia ajatuksia. On taas hyvä välillä kirjoittaa ne pois sieltä. Tosin en enää tiedä olisiko parempi kirjoittaa vain itselle eikä jakaa omia tuntemuksia avoimesti kaikille. Mutta tekee sitä niin tai näin, aina se on toisten mielestä väärin ja toisten mielestä oikein. Joten en taida jaksaa ajatella muita, jos ei pysty hyväksymään minua sellaisena kuin minä olen, en minä sille mitään mahda. Minähän olen tälläinen. :)

Uusi vuosi, uudet jutut

Uusi vuosi on vaihtunut. Mutta enpä mä varmaan uusia juttuja voi luvata, samaa vanhaa taidan edelleen jauhaa. :D 

Kun vuosi vaihtui mulla oli vaikka kuinka monta postausideaa ja uusi innostus tätä blogia kohtaan. Silti toisena päivänä tätä uutta vuotta ihmettelin miksi mulla on olo etten jaksa yhtään mitään en kertakaikkiaan mitään. No siihen selvisi syy kuumemittarilla, kuumettahan se oli. Hassua mulla kun yleensä kuume ei nouse niin nyt nousi. Mutta mikä kivointa on ollut niin mitään nuhaa ei samaan aikaan ollut, joten paljon siedettävämpi. Nyt olo alkaa onneksi jo pikkuhiljaa normalisoitua. 

Olen tässä pitkällä ajalla postaushiljaisuus ajalla, miettinyt pääni puhki. Jatkanko vai en. Ikuisuus kysymys mun blogin kohdalla. En pysty päästämään irti tästä. Kohta tulee neljä vuotta kun aloitin täällä karusellikodissa bloggaamisen ja tästä piti tulla sellainen ihana odotus sekä vauva-arki blogi. Sellaista ei silloin tullut tai odotusajalta hetken, mutta sen jälkeen kaikki muuttui. Halusin jatkaa ja olla avoin kohtukuolemasta. Olen saanut palautetta monelta, siitä että olen jakanut kaikki tunteeni ja ajatukseni tänne sekä yhden todella tärkeän ystävän. Kiitos palautteista ja kiitos sinulle rakas ystävä ystävyydestäsi, oot tärkeä vaikka ei kauhean usein nähdäkään. <3 

Ajattelin, toisen raskauden aikana tästä tulevan vihdoin se ihana vauva-arkinen blogi, sitä se toisaalta ehkä vähän on ollut, mutta silti taas ei. Sitten olenkin tainnut kirjoitella vähän milloin sattuu ja mitä sattuu. En tiedä miksi on niin vaikeaa välillä kirjoittaa tavallista arki jutuista tänne, vaikka kuinka haluaisi. 

Nyt ajattelin kun vuosi vaihtuu ja silloinhan kuuluu aina niitä lupauksia tehdä, niin tehdään sitten.

Haluan tänä vuonna olla armollisempi itselleni. Haluan, että nautin kaikesta täydestä sydämestä ja teen asiat niinkuin itsestäni tuntuu parhaalta. Haluan olla sellaisten ihmisten kanssa tekemisissä, jotka hyväksyvät minut sellaisena kuin olen, eivätkä tuomitse tai muuten henkisesti satuta koko ajan. Toivon, että pala kerrallaan minusta kasvaisi parempi henkisesti voiva ihminen. 

p.s. Jatketaan täällä ihan samalla sekametelisopalla niin kuin ennenkin, seuraa jos tykkäät jutuista ja kommenttejakin saa mielellään jättää tai sähköpostia laittaa. 

Ja tosi hyvää, ihanaa, onnellista ja rakkauden täyteistä Suomen juhlavuotta kaikille! 

Ihanista ihanin raskas syksy

Syksy on ollut hyvin ihanaa aikaa, mutta samalla myös todella raskas minulle. Lapseni ovat aivan ihania, eikä syksyni heidän takiaan olekaan ollut raskas. Olen joskus vähän, no tai vähän enemmänkin ankara itselleni enkä aina haluaisi tunnustaa tai antaa itselleni periksi, sitä tosi asiaa että masennus meinaa viedä mukanaan. Haluan vain näyttää ulkopuolisille, että kaikki on oikein hyvin.

Uuden vauvan syntymä toi mukanaan mieleen esikoisen menetyksen ja toi samalla pintaan ne kaikki asiat mitä olen menettänyt hänen kanssaan. Samalla kun nuuskuttelen ihanaa vauvaa, toinen puoli sydämestä huutaa ikävää ja surua. Se ei välttämättä näy päälle päin ja näin ollen monetkaan eivät ehkä ole ymmärtäneet, etten tänä syksynä ole jaksanut kaikista asioista pitää huolta. Olen yrittänyt antaa itselleni anteeksi etten vaan jaksa kaikkea, ja luvan nauttia niistä asioista jotka koen itselleni tärkeäksi. Välillä onnistuen, välillä epäonnistuen. 

Kun oma mieli ei pysy hyvänä ja vähän masentaa, toinen puoli huutaa älä välitä muista, ota itsellesi aikaa. Mutta kun ne muiden ihmisten mielipiteet ja kommentit satuttaa, menee sitä itse taas syvemmälle siihen kuoppaan ja ääretön uupumus valtaa mielen. Juuri kun olet ajatellut, että kaikki on hyvin tulee uusi pommi joka horjuttaa koko hyvän äitiyden olon, niin voin sanoa että kyllä olin taas syvällä kuopassa. Muutaman päivän päästä kun taas sanotaankin että kaikki on hyvin, mietit, miksi ihmeessä oman mielen piti järkkyä niin paljon, vaikka äitinä tiesin kaiken olevan kunnossa. 

Esikoisen menettämisen jälkeen olen huomannut, että voin masentua hetkeksi aivan pienimmistäkin asioista, sellaisistakin kun tiedän että voisi antaa mennä toisesta korvasta saman tein ulos. Mutta kun sitä mielentasapainoa ei ole saanut tasapainoon suuren menetyksen jälkeen, on se vaan vissiin koottava pala palalta takaisin. Ehkä jonakin päivänä olen taas niin vahva, etten ota itseeni niin pienistä asioista ja voin unohtaa ne murehtimatta ja miettimättä liikaa. Elämästä tulisi kuitenkin nauttia joka päivä niin kuin se olisi viimeinen. 

Tällä hetkellä tuntuu taas paremmalta, mutta koskaan ei tiedä mitä nurkan takana odottaa. 

Tänä syksynä olen löytänyt uudestaan liikunnan ilon ja täytyy sanoa, että jos sitä ei olisi, en olisi edes näin vahva nyt, mitä olen. Kiitos kuuluu yhdelle rakkaista ystävistä, joka viikko toisensa jälkeen kannustaa lähtemään mukaan jumppiin tai lenkille. Joka myös kyllä saa aika useasti olla terapeuttina minulle. Toivon että osaan olla tarvittaessa tukena omille ystävilleni.

Kaikki hyvin

Meillä on kaikki hyvin. Vauva valloittaa joka päivä sydämmemme uudestaan ja uudestaan. Melkeinpä joka päivä huomaa hänen muuttuvan silmissä. Isosisko valloittaa ihanilla jutuillaan joka päivä. Ihanaa kun hänestä on tullut tarinan kertoja. Autossa laulaminen, voiko suloisempaa olla kun taapero laulaa lasten laulujen tahdissa. Tunnen olevani hyvin onnellinen kun saan nauttia näiden kahden ihanan tytön seurasta päivittäin ja onhan se mieskin ihana. <3 

Mutta miksi kuitenkin on se toinen puoli sydämessä, se joka ei voi hyvin ja tuntee väsymystä ja pahaa oloa. Yritän viimeiseen saakka sitä piilotella, mutta en kuitenkaan kokonaan pysty siinä. Viime päivinä, olen tuntenut kamalaa ahdistusta ja surua poikani menetyksestä. Mutta miksi se ahdistus palasi taas näin reilun kolmen vuoden jälkeen. Olinko liiaksi unohtanut jo sen pahan olon ja sen piti tulla muistuttamaan minua. Vai onko tämä osa sitä kuuluisaa suruprosessia. Koska se loppuu?! Vai olenko siinä koko loppuelämäni. Minun on tosi vaikea myöntää ensinnäkin itselleni, että minulla on paha olo, mutta vielä vaikeampaa sitä on myöntää muille. Näin on ehkä helpompi asia myöntää kirjoittaen. Vaikka en tiedä uskallanko tätä kuitenkaan julkaista... Ja jos nyt luet tätä niin, mietin varmasti oliko kuitenkin huono idea!!!

Olen jo muutamien viikkojen aikana huomannut väsymystä ja sitä, että saatan pidättää kyyneleitäni. Vaikka minulla ihan oikeasti on kaikki todella hyvin, enkä toivoisi tällä hetkellä mitään mikä olisi toisin. Tai sen yhden asian kyllä, mutta kukaan ei pysty lastani henkiin herättämään. Toisinaan vaan tuntuu niin turhan raskaalta tämä oppikoulu mikä minulle on määrätty. Ja välillä tuntuu pienikin väärin tehty asia, siltä että koko maailma romahtaa... Mutta silti tahdon olla muille se vahva ihminen, en tahdo muiden näkevän kyyneliäni. Siksi myös välttelen kertomasta mitä minulle ihan oikeasti kuuluu.. Jos vaan uskaltaisin niin ehkäpä sanoisin, että muuten menee tosi hyvin, mutta tällä hetkellä on lapsen menettämisen tuska taas nostanut tunteita pintaan. Luulen, osaksi sen olevan vauvan vuoksi. Nään taas alusta saakka sen kaiken minkä menetin poikani kanssa. Älkää ymmärtäkö väärin kuitenkaan. Rakastan pikkusiskoa koko sydämestäni ja todellakin olen hänet halunnut eläämääni ja en todellakaan halua häntä menettää. Koko ajatuskin siitä saa kamalan ahdistuksen aikaan. En koskaan enää halua kokea oman lapsen menetystä. Yksi asia myös miksi suren taas poikani menetystä on myös se, että en ole varma saammeko enää lapsia ja näin ollen en ehkä koskaan tule saamaan elävää poikaa. Välillä mietin, oliko se jokin rangaistus siitä kun kuvittelin odottavani tyttöä kun odotin esikoista, ettei minun kuulu saada elävää poikaa. Tämä on kauheaa kun mieli miettii tälläisiä asioita, vaikka kuitenkin järki sanoo, että se on typerää. 

Mietin myös yksi päivä onko oikeutta surra näin vahvasti vielä kolmenkin vuoden jälkeen. Vai pitäisikö osata omat tunteet haudata. Mutta eihän se tosiasia koskaan katoa minnekkään, että yhdestä lapsestani olen aivan liian aikaisin joutunut luopumaan. Niin rakas ja täydellinen esikoiseni. <3

Mutta loppujen lopuksi kuitenkin kaikki on hyvin, niin hyvin kuin voi olla. Kyllä tämä taas tästä helpottaa kun saan purkaa ajatukseni tänne. Toivoen taas ettei kukaan liian läheinen lue tai ainakaan ota puheeksi, että on käynyt lukemassa näitä mun iän ikuisia itkupotkuraivari vuodatuksia. Mutta siis oikeesti kyllä mulla on kaikki hyvin. :) 

Lupa väsyä

Olen ollut hetken aikaa vähän väsynyt. Olen miettinyt onko minulla lupaa väsyä?!? 

Olen saanut kolme täydellistä lasta. 

Olen saanut kaksi niistä pitää täällä maan päällä. 

Yksi opetti minulle sen mitä on rakastaa jotakin eniten maailmassa ja samalla kuinka kamalaa on menettää se tärkein. 

Olen saanut kaksi kilttiä tyttöä. 

Onko näiden syiden jälkeen lupa väsyä?!? 

Jos saan itse vastata kysymykseen vastaan, että on. 

Minulle on ollut äärettömän vaikeaa tunnustaa se tosiasia, että minua väsyttää. Vauva antaa kyllä nukkua ja nukunkin aina yhden kolmen tunnin pätkän sikeästi ja saisin kauemminkin, mutta itse herään usein nälkään, vessahätään tai siihen että olen tottunut heräämään tiettyyn aikaan yöllä, mutta saan jatkaa usein untani heti herättyäni. Molemmat tytöt nukkuu yleensä puoli yhdeksään tai kymmeneen aamulla, joten jos ei ole menoa voin itsekin nukkua pitkään. Toki imetän vauvaa yöllä, mutta hän onneksi yleensä öisin syö nopeasti ja jatkaa uniaan. Toki on niitäkin öitä kun välillä sitten valvotaan kun uni ei tulekaan heti uudelleen. 

Mutta se miksi minua väsyttää on tuo taaperon ihana uhmaikä. Tiedän ettei hän sitä tahallaan tee ja rakastan häntä joka päivä enemmän ja enemmän, mutta kun aloitat joka päivän sillä, että meilkein jokaisesta asiasta väännetään ja uhma on kova, eikä äitiä nyt tykätä totella. Niin siinä alkaa omaa päätä kiristämään ja lapselle kuitenkin pitäisi olla se aikuinen edelleen ja jaksaa venyttää omaa pinnaa. Koska tiedän ettei hän sitä tahallaan tee. Kamala itku tulee äidin perään jos äiti poistuu jonnekkin. Silloin tätä äitiä taas itkettää, että miksi minä olen väsynyt siihen uhmaan kun taapero selvästi tarvitsee minua. Tiedän myös, että mustasukkaisuus on yksi minkä takia uhma tuntuu todella vahvalta. On vaikeaa kasvaa isosiskoksi kun sitä syliä hänkin vielä kaipaa usein. Ja kun se sylipula iskee yleensä samaan aikaan kuin vauvan nälkä, niin siitähän iskee itku ja harmitus. Toivon että tämä vaikein uhma lähtee seuraavaan paikkaan pian ja taas voin vaan ihmetellä miten olen voinut näin ajatella. ;)

Perjantai illalla pääsin yksin vauvan kanssa meikkikutsuille ja sen jälkeen saunaan rentoutumaan. Ja voi, että taas tuntuu siltä ettei se niin haittaa jos se taapero vähän uhmailee. 

 

Just nyt parasta

Nyt just on parasta tää hetki mitä meillä on. <3

Usein mietin, että vaikka olen just nyt tosi onnellinen, niin silti jossakin syvällä itsessäni olen surullinen. Tunnen etten pysty kokonaan iloitsemaan kaikista asioista, jokin puristaa sydämmessä. 

Kunnes tajusin, ettei vähän yli kolmessa vuodessa vaan voi millään tulla kokonaan ehjäksi. Kolme vuotta vaikka tuntuu toisaalta, että on mennyt jo kolme vuotta esikoisen kuolemasta, silti se on vain tosi lyhyt aika. Viimeiset kolme vuotta meille on tapahtunut paljon. Ensin suurin suru mitä voi tulla ja sitten maailman kaksi ihaninta pikkusiskoa, joista toinen on reipas isosisko samalla. 

On ihanaa nähdä siskojen olevan kuin samasta muotista, mutta silti omilla persoonillaan. Mutta millaista olisi jos meillä olisi myös elävä poika, olisko hänkin kuin siskonsa. Ulkonäöltään isoveli ainakin oli hyvin samasta puusta kuin siskonsa, pienin siskoista oli aluksi vähän eri muotista, mutta nyt jo samasta kuin isosisaruksensa. 

On uskomatonta ajatella, että kolmessa vuodessa ollaan saatu kolme täydellistä lasta syliin. Yksi vain hetkeksi ja kaksi kotiin saakka. <3 

Kolme vuotta sitten en voinut kuvitellakkaan, että sylissäni olisi vielä joskus elävä lapsi ja nyt on kummallista ajatella ettei heitä olisi. 

Saan olla onnellinen jokaisesta lapsestani. Pyrkimykseni on nauttia lasteni seurasta koko sydämestäni, vaikka sydämeni ei täysin ehjä olekaan esikoiseni menetyksen jälkeen. 

Kun on elettävä sillä mitä me saamme niin nyt kaikki on just niin hyvin kuin voi vain olla. 

 

Ikuinenko?!?

Olen viime päivinä alkanut miettimään onko minun vauvakuume tai vauvan kaipuu ikuista. Saanko koskaan täytettyä syliäni niin, että se tuntuisi valmiilta. Olen potenut pienoista vauvakuumetta jo hetken. Mutta samalla miettinyt, että riittääkö se jos vielä kerran saisin mahdollisuuden siihen, että meillä olisi vauva. Vai olisiko senkin jälkeen vauvan kaipuu. Onko se aina, koska en sitä yhtä rakasta saanut kotiin saakka?!? 

Voin yhä tuntea rinnassani ja käsivarsissani sen miltä tuntui kun esikoiseni ensimmäistä ja viimeistä kertaa pääsi syliini. Nyt viime aikoina siihen tunteeseen on sekoittunut taas syvempää ikävää. Ikävä sitä minulle rakkainta esikoista. Mitä enemmän neiti kasvaa sitä enemmän on vauvan kaipuu nostanut päätään. Mutta samalla olen miettinyt, että olenko taas alkanut ikävöimään poikaani. Onko vauvankaipuuni, kaipuuta ja ikävää esikoista kohtaan.  Vai täyttäysikö sen kaipuun kolmas lapsemme.

Olisi ihanaa nähdä kymmenen vuoden päähän ja nähdä millainen perhe meillä on ja millaisia tunteita minulla silloin on. Ei tarvitsisi murehtia ja miettiä saanko vielä joskus oman pienen vauvan syliini. Sekä tietäisin millaiset mietteet minulla silloin on. Voisi rauhassa ja hyvillä mielin jatkaa elämää. Mutta tiedän tätä elämää eletään päivä kerrallaan ja katsotaan mitä huominen tuo tullessaan.

Kaksi vuotta sitten

Olin synnytyssairaalassa. Synnyttämässä esikoistani. Minusta tuli äiti ensimmäistä kertaa. Synnytin ensimmäistä kertaa. Pidin ensimmäistä kertaa sylissäni omaa lasta. Pidin esikoistani ensimmäistä ja viimeistä kertaa sylissäni niin ettei meidän välissä ollut arkkua. Kaksi vuotta sitten alkoi elämäni surullisin ja vaikein aika. 

Mutta mitä on tapahtunut kahdessa vuodessa. Olen oppinut olemaan kiitollinen siitä, että sain esikoiseni. Rakkaan täydellisen poikani. En edelleenkään hyväksy sitä, että hänet vietiin minulta aivan liian aikaisin pois. Kaikella on ehkä tarkoituksensa, tämän tarkoitusta en tiedä vielä. Olen oppinut elämään suruni kanssa. Mutta tunne yhä edelleen sen mustan möykyn sydämessäni, se kuuluu ikuisesti pojalleni. Mutta tunnen samalla, että siinä mustan möykyn seassa on rakkautta. Rakkaus esikoiseen ei ole kadonnut eikä ikävä. Ikävä on välillä hirmuisen kova. Tunnen yhä käsissäni ja vartalossani, miltä tuntui pitää lämmintä vastasyntynyttä esikoista sylissäni. Muistan yhä sen riipaisevan tunteen kun kätilö lähti huoneesta sylissäni minulle maailman rakkain pikkuihminen. 

Kun esikoisen syntymäpäivä on ollut lähestymässä huomaan, mieleeni hiipivän usein asioita ja tapahtumia niiltä synkiltä päiviltä ja viikoilta. Yksi päivä sitten mieleeni muistui ajatus siitä kun laitoin rakkaalle ystävälleni viestin, ettemme voi tavataakaan viikonloppuna sillä lapseni on kuollut. Kaksi vuotta myöhemmin rakas ystäväni vietti samaisena päivänä toisen poikansa ristiäisiä. Suru ja ilo, kulkevat vuorotellen. Monesti olen miettinyt miten siinä tilanteessa pystyin soittamaan siskolleni ja mieheni vanhemmille ja kertoa tapahtuneen. Mietin usein miten kamalalta siellä toisessa päässä mahtoi tuntua. Vastaat puhelimeen ilman, että sinulla on aavistustakaan siitä mitä sinulle tullaan kertomaan ja sitten sinulle kerrotaan kummilapsesi/lapsenlapsesi kuolemasta. Huomaan itse tällä hetkellä kun vastaan puhelimeen kun joku tuttu soittaa,olen hyvin varauksellinen ja jos toinen kuulostaa toisessa päässä jotenkin oudolta, menen suorastaan paniikkiin ja minulla on vaikea kuunnella mitä toisella on sanottavaa. On jotenkin hassua miten nämä kesäkuun alunpäivät ennen sitä esikoisen syntymäpäivää saa pääni sekaisin. Eihän se ole sanottua milloin ikävä puhelu tulee omalle kohdalleni, niin että joudun vastaanottamaan sen ikävän tiedon jostakin. Mutta onhan se epätodennäköistä että sekin sattuisi juuri kesäkuulle. Mutta se ihmisenmieli kun on niin eriskummallinen. 

Mutta miten minä jaksan kahden vuoden jälkeen. Hyvin ja huonosti. Hyviä päiviä on kuitenkin paljon enemmän kuin huonoja. Huonot päivät ovat sellaisia oikeaastaan, että tunnen itseni hyvin väsyneeksi, enkä jaksa tarttua mihinkään tekemisiin. Jaksan touhuta tyttäreni kanssa ja antaa hänelle sen kaiken mitä hän tarvitsee. Mutta sitten se kaikki ylimääräinen niin kuin kotityöt jäävät tekemättä useasti. Jos ennen nautin siivoamisesta ja touhuamisesta, niin nykyään mieluummin katselen neidin leikkejä ja touhuan hänen kanssaan ja pyykit saavat odottaa sitä energiaa kun minä jaksan, toki meidän perheen toinen aikuinen aika useasti sitten hoitaa niitä minun puolestani. Minulla on paljon asioita mitä haluaisin, että tekisin itseni suhteen ja kodin suhteen, mutta kun sitä voimaa ei aina riitä. Mutta olen oppinut olemaan itselleni armollisempi. Miksi kaikista asioista pitäisi suoritua niinkuin ennen?! Yritän nauttia tästä hetkestä sellaisena kuin se on. Ja mitä ennen kaikkea olen yrittänyt oppia olemaan postitiivisempi ja pyrkinyt unohtamaan sen negatiivisen ajattelun. Tosin eihän siihen näillä äitiaivoilla aina jaksa, kun jokin ärsyttää niin se ärsyttää... 

Reilu kaksi vuotta sitten olin niin onnellinen odottava äiti kuin voi vain olla. Sitten minulta vedettiin niin sanotusti matto jalkojen alta pois. Ja nyt olen oppinut uudestaan olemaan onnellinen äiti, jolla on oikeus olla myös surullinen, jos siltä tuntuu ja mitä ennen kaikkea minulla on oikeus mielestäni edelleenkin sanoa se ääneen, että kyllä minulla on paha olla koska lapseni on kuollut, vaikka siitä onkin kaksi vuotta aikaa. 

Olisin voinut myös opetella jollain vähemmän raadollisemmalla tavalla näitä asioita. Mutta minun on ollut pakko nieleskellä ja purtava hammasta, näin oli ilmeisesti tarkoitettu minun tarinani menevän. Olen ylpeä kahden terveen ja rakkaan lapsen äiti. Vielä on matkaa tässä surussa, joskaan en tiedä päättyykö se koskaan kokonaan. Mutta nyt mulla on ihan hyvä olla. Vaikka haluaisin rutistaa sitä pientä poikaani ja kuiskata hänen korvaansa: hyvää syntymäpäivää äidin rakas. Nyt toivotukseni lähtee tuulen mukana ja toivottavasti rakas poikani tuntee äidin rakastavan halauksen. 

Hyvää syntymäpäivää rakas esikoiseni!

Kevään tuoksujen muistot

Kevään tuoksut tuovat mieleen sekoituksena viime kevään odotuksen sekä samalla sen ainutlaatuisen ensiodotuksen. Samasta tuoksusta tulee pohjaton ikävä ja kiitollisuus. Pohjaton ikävä on sitä ensiraskauden tuomaa jännitystä, ensimmäisten vauva vaatteiden ja tarvikkeiden pohdintaa ja hankintaa, stressitöntä odotusta ja ennenkaikkea pelotonta. Pohjaton ikävä sitä vauvaa, joka kohdussani kasvoi ja oli jo valmiina valloittamaan äidin ja isän sydämet. Ikävä ei ole oikeastaan toista raskautta, mutta kun siihen raskauden päättymiseen on enää vajaa kuukausi aikaa, alkaa muistumaan mieleen, se pienen pieni vauva, joka tuli ja lohdutti ja paikkasi äidin ja isän sydämestä palasia. Osa sydämestämme kuuluu ikuisesti pojallemme, hän täytti sydämmemme rakkaudella ja ikävällä, mitä hän tuskin itse olisi tahtonut vanhemmilleen valita. En koskaan antaisi hänen liian lyhyttä elämäänsä pois, olen kiitollinen, että sain hänet edes hetkeksi, vaikka aika oli aivan liian lyhyt. Vajaa kuukausi ja tyttäremme täyttää yksi, noin puolitoista kuukautta ja poikamme täyttäisi kaksi vuotta. On hetkiä jolloin ajattelen, kunpa isovelikin olisi täällä. Minun kaksi ihanaa täydellistä lastani leikkisi nyt yhdessä ja keksisi kaikkea ihanaa ja järjetöntäkin välillä. Ystäväpiirissäni on muutamia joiden lapset täyttävät tässä tai ensi kuussa kaksi vuotta, toisen pojan synttäreillä ollessamme neidin kanssa perjantaina, mietin hiljaa mielessäni, ei menisi kauaa kuin meidän Oliverkin viettäisi synttäreitä. Ja nämä ystäväpiirin kaksivuotiaat pojat olisi parhaita kavereita yhdessä, oikea kolmikko. Onneksi kovin monesti en ajaudu liikaa mietteisiini, että minunkin lapseni kuuluisi nyt olla tässä, koska pitemmän päälle se satuttaa omaa sydäntä entisestään. 

Nyt kun poikani toinen syntymäpäivä alkaa pikku hiljaa lähenemään, huomaan että taas ikävä ja suru alkaa kurkkia aina välillä enemmän esille. Huomaan myös itsessäni sen, että yritän piilottaa sen surun ja ikäväni, niin ettei kukaan sitä huomaisi ja yritän olla reipas ja iloinen, vaikka huomaan että väsymys alkaa taas paistamaan olollansa arjessa. Koskakohan se oma mieli ja kroppa palautuu ennalleen vai palautuuko koskaan!?! Huomaan mitä enemmän minulla on puuhaa ja menoja sitä väsyneemmäksi tulen vaikka saan nukkua öisin hyvinkin sen kahdeksan tuntia, sillä neiti pyytää melkein korkeintaan kolme kertaa tuttia ja välillä menee öitä ettei kertaakaan. Mutta luultavasti se väsymys johtuu vielä kuitenkin siitä menetyksestä ja siitä, että joudun tsemppaamaan itseäni muiden edessä, olemalla se vahva ja iloinen ihminen. Olen vain luonteeltani sellainen, etten oikeastaan halua juurikaan kenellekkään ystävällenikään tunnustaa sitä väsymystä ja ikävää, surua. En halua olla kenellekkään taakaksi niin on helpompi näyttää vahvalta ihmiseltä. Monet varmasti luulevatkin minun pääseen lapseni kuolemasta niin sanotusti yli. Mutta ikäväkseni luulen ettei siitä vain toivu ihan kokonaan vuodessa eikä kahdessakaan. Jossainhan oli tehty tutkimus, että viiden vuoden päästä menetyksestä voi aikaisintaan saavuttaa sen onnellisuustason joka on ennen menetystä edeltänyt. Eli matkaa on vielä...

  

Onneksi suru tulee vain sellaisina pieninä annoksina silloin tällöin, eikä se ole enää läheskään joka päivä läsnä eikä edes joka viikko. Kun se pääsee kurkkaamaan, ei onneksi kauaa kylässä viihdy. Tunnen sisälläni jonkinlaisen rauhan ja kiitollisuuttakin siitä, että sain poikani edes siksi pieneksi ajaksi.  Mutta sitten se väsymystila on ja pysyy muutamia päiviä aina kerrallaan, keväällä minulla oli sellainen monen viikon pituinen ja kun se loppui, tuntui jo hetkellisesti, että nyt olen taas yhden vaiheen päässyt eteenpäin. Mutta taas tällä viikolla se väsymystila on tullut kylään... Mennään päivä kerrallaan eteenpäin ja katsotaan mitä se tuo tullessaan ja mitä kevään tuoksut tuo mieleeni... Niitä kun vielä riittää ja kesäntuoksut tuovat ne seuraavat muistot ja sen jälkeen syksyn tuoksut. Talven tuoksut taitaa olla ainovia joista ei tule mieleen mitään raskauteen liittyvää tai menetykseen...   

Tässä taas vähän pohdintaa omasta matkastani lapseni menetyksessä..

Hyvä olla

Olin viime sunnuntaina eräässä konsertissa. Laulaja oli sellainen josta olen jo lapsena tykännyt enkä varmaankaan missään vaiheessa ole lakannut kuuntelemasta. Lapsuudesta saakka ystäväni kanssa ollaan kuunneltu tätä ensin hänen lastenlauluja ja sitten iskelmiä. Varmaankin suurin syy miksi ollaan alunperin alettu ystäväni kanssa tätä kuuntelemaan oli syynä, että meidän äidit kuunteli tätä. Ollaanhan me oltu kahdessa konsertissakin, toinen oli omalla paikkakunnalla järjestetty lastenkonsertti ja toinen oli konserttitalossa Turussa. Enää en tosin tiedä kuunteleeko ystäväni hänen musiikkiaan, ei ole tullut koskaan jutuksi. Mutta tämä laulaja on vaihtanut kymmenisen vuotta sitten iskelmistä gospeliin. Toki aina sen yhden legendaarisen iskelmän hän laulaa, mutta kun sen sanoja kuuntelee niin ei sekään ole ihan mikä tahansa laulu. 

Tämä artisti kertoo juttuja laulujen välissä ja näin pohjustaa lauluja ja tuo erilaisen tunnelman konserttiin. Hän sanoi esimerkiksi, että hänen tulee tuoda kipeitä asioita elämästään esille, jotta me kuuntelijat pääsemme lähemmäs häntä ja olisimme enemmän läsnä siinä hetkessä. Ja tämä onkin totta, ei se reilu tunnin pituinen konsertti tuntunut miltään kun siihen uppoutui ja ne jutut ja laulut veivät mennessään .Toki myös vitsejä ja iloisia asioita mahtui mukaan. Artisti vielä pyysi konsertin alussa ettei laulujen välissä taputeta, jotta jokaisella kuulijalla on vain aikaa kuuntelemiseen, eikä tarvitse tehdä muuta kuin olla läsnä. Hän kertoi myös ettei ole pitkään aikaan yhtään konserttia vetänyt alusta loppuun saakka niin ettei olisi nähnyt ihmisten silmäkulman kostuvan. Eikä nytkään tapahtunut niin. 

Hän kertoi erilaisia juttuja, mutta yksi joka kosketti minua eniten oli juttu hänen tuttavaperheestään. Hän oli saanut luvan kertoa konserteissaan tämän tarinan, joka siis on aivan totta. Kaikki jutut mitä hän kertoo ovat totta eikä keksittyjä.

 Puolisen vuotta sitten hän oli mennyt pitämään konserttia, kauemmas kodistaan ja joutui yöpymään siellä. Siellä ollessaan hän oli saanut viestin tuttavaperheeltään. Viestissä oli suru uutinen, perheen 7-vuotias tyttö oli kuollut pitkäaikaiseen sairauteensa. Mutta se mikä minua kosketti siinä eniten ja toi silmäkulmiini kyyneleet oli se mitä tämä tyttö oli sanonut juuri ennen kuolemaansa. Tyttö oli katsellut ylöspäin sairaalavuoteellaan ja sanonut: tuonne minä haluan, siellä on hyvä olla. Tämä artisiti sanoikin, että lapsi ei osaa kyseenalaistaa tai miettiä uskonasoita sen enempää, vaan se mitä hän sanoi tuli suoraan sydämestä. Tämän jälkeen tuli minullekkin olo, että minunkin lapsellani on varmasti hyvä olla, siellä taivaankodissa. Samassa konsertissa tämä artisti vielä sanoi, että jokaiselle on varmasti joku joka odottaa sinua siellä jossakin minne me menemme ja meillä jokaisella on joku jonka näkemistä me odotamme. Lisäksi hän myös pohti sitä asiaa miten se kuolema onkin meille ihmisille niin vaikea asia lähestyä ja käsitellä ja pystyin taas samaistumaan tähänkin. En enää kaikkea muista niin tarkasti miten hän nämä asiat esitti ja kertoi, olisi ollut mukavaa saada nämä juttutuokiot johonkin muistiin, josta voisi niihin palata, koska monet hänen sanomat asiat jäivät lämpiminä asioina sydämeen ja antoivat itselle lisää voimaa. 

 

Minulla ei ole ollut otsikon mukaan hyvä olla, mutta ei nyt mikään niin huonokaan. Sillä minulla on tässä nyt noin kolmisen viikkoa ollut henkisesti hyvin väsynyt olo. Olo on samanlainen joka oli viime vuoden kesänä. Nukkuminen ei auta yhtään, välillä olen pirteä ja taas yhtäkkiä voin olla tosi väsynyt. Olen itse niin väsynyt tähän olotilaan, tahtoisin niin olla energinen ja jaksaa touhuta kaikenlaista, mutta kun mieli vaan on niin väsynyt. Olen kyllä tällä hetkellä hyvin onnellinen, niin onnellinen kuin vain voi elämässä tapahtuneiden asioiden jälkeen olla. Eilen miehellenikin tästä sanoin ja sanoin ettei edes nukkuminen auta. Hän totesi siihen, että aika on ainut mikä auttaa. Niin se vaan taitaa olla. Minä kun en vauvan takia voi olla väsynyt, sillä hän on nyt viikon verran nukkunut yöt kokonaan ja nukkuu päivällä hyvät päiväunet. Viime yönäkin Olivia nukkui 13 tuntia!! Mutta kun tähän väsymykseen ei nukkuminen auta niin enpä sille mitään voi. Onneksi minulla on iloinen tytär, joka jaksaa hymyillä ja antaa voimia äidille. Hänen kanssaan olen väsymyksestä huolimatta jaksanut hyvin touhuta ja olla. Mutta tunnen oloni silti sellaiseksi vaikka jaksan tehdä asioita, että olisi helpompi tehdä ne jutut jos ei olisi niin väsynyt henkisesti koko ajan. Mutta vielä tulee sekin aika kun väsymys väistyy ja energisyys palaa! 

 

Mukavaa viikonloppua kaikille!

Viime päiviltä...

Minulla on jo ollut parin viikon ajan itku tosi herkässä. Mieli on jotenkin rauhallinen ei ollenkaan sellainen ahdistava eikä masentava ja tunnen oloni onnelliseksi. Mutta silti monet tekstit, laulut ja ohjelmat tai tilanteet saavat silmä kulmiini kyyneleet esille. Onneksi on vielä sellaisiakin tv-ohjelmia ettei se kyynel oikeasti tule silmäkulmaan esim. salkkarit ei tosiaan saa itkua silmäkulmaan vaikka siellä olisi minkälaista tapahtumaa. Mutta sitten taas jokin muu lempisarjani voi saada kyyneleen silmäkulmaan vaikka siinä ei edes oikeastaan mitään surullista tapahtuisikaan. Jotkin blogitekstit joita lempiblogeissa olen käynyt lukemassa voi saada aikaan kunnon itkut. Laulut joiden sanoja alkaa oikein kuuntelmaan, saa helposti kyyneleen silmäkulmaan. Ja puhumattakaan tyttärestäni, hän on vielä ehkä se joka kaikista helpoiten saa kyyneleen tulemaan silmäkulmaani. 

Rakas esikoiseni ja minä, maaliskuussa 2013.

Eilen illalla tyttäreni nukahti syliini, niin kuin monesti iltaisin iltatorkuilleen. Tälle äidille tuli siinä sitten taas itku. Voi miten suloinen hän onkaan. Miten paljosta olen taas jäänyt paitsi esikoisen kohdalla. Pikkusiskon herätessä ne ihanat hymyt saavat myös tämän äidin hyvinkin tunteelliseksi. Välillä mietin miten ihanaa olisikaan kun esikoinen istuisi toisella puolella kainalossa ja pikkusisko sylissä ja me oltaisiin vaan me kolme siinä ja nauttisimme olostamme. Joo otettaisiin me isikin mukaan, jos hän ei olisi juuri silloin töissä. 

Tänään perhekerhossa laulettiin muskarissa erästä sylissä laulua. Siinä laulettiin jotain sylissä olemisesta ja siitä että siinä on turvallista läpi elämän tai jotain sellaista. Tällä äidillä meni sanat vähän ohi, kun sai pidätellä itkua. Miten se toikin niin esikoisen mieleen. Miten niin mielelläni olisin esikoisen ja pikkusiskon pitänyt samaan aikaan sylissäni siinä muskarihetkessä ja juuri sen laulun aikana ja rutistanut lujaa lapseni omaan syliin toki en liian lujaa. Katsoin vieressä olevia äitejä, miten heidän hymynsä olikin niin aitoja niin läsnä olevia. Mutta miten tunnenkin niin usein omasta hymystä tulevan edelleenkin läpi myös surun, enkä saa tunnetta että olisin läsnä kokonaan. Aloin siinä hetkessä miettimään miten se onkin niin epäreilua pikkusiskoa kohtaan kun hänen äitinsä on aina vähän surullinen ei koskaan kokonaan läsnä vaikka kuinka yrittäisi. Ja miten epäreilua se onkin, että hän saa osaksi usein äidin kyyneleet. Tilanteissa joissa tunnen hyvin suurta rakkautta ja ylpeyttä tyttärestäni voin samaan aikaan tuntea hyvin suurta ikävää, surua ja epäoikeudenmukaisuutta esikoistani kohtaan. Tänään aloin miettiä, että kärsiikö tyttäreni jossain määrin tästä tai tuleeko hänelle jossain määrin surullinen olo äitinsä puolesta. Voiko hän aistia samalla äidin rakkauden mutta myös sen surun. Aloin miettiä että on hyvin surullista pikkusiskon puolesta, että juuri hän joutuu kokemaan asioita joita muut ei välttämättä joudu. Pikkusisko on hyvin toivottu ja rakastettu lapsi, mutta silti hän joutuu välillä osaksi äidin surullisuuteen. 

Aloin myös pohtia kuinka monen lapsen elämän olen vetänyt mukaan siihen elämän realiteettiin, mihin ei koskaan mielestäni kenenkään kuuluisi joutua. Eli kokemaan vauvan kuoleman. Tässä eräs tuttu kuusivuotias sanoin kesken leikkien minulle, että oli hyvin harmillista kun minun ensimmäisen vauvan piti kuolla. Tämä oli samalla hyvin surullista, mutta samalla tunsin ylpeän äidin tunteen. Ihanaa kuulla, että minun vauvani oli hyvin tärkeä, mutta on hyvin surullista kun lapsi joutuu kokemaan ja käsittelemään vauvan kuolemaa. Kuinka monen pienen lapsen elämään olen tämän tuonut mukanani, välillä tulen tästäkin niin surulliseksi. Mutta koska asioille en itse ole mitään voinut niin en mitenkään ole tätä voinut estää. Voin kertoa, ettei ole kuolleen lapsen äitinä olokaan aina niin helppoa. Vaikka täytyy myöntää, että tämä reilu vuosi on auttanut surussa jo hyvin paljon eteenpäin. Vaikka kyllä se musta möykky tuolla sydämessä painaa aika tavalla ja se itku tulee hyvin herkästi.

Olen myös viime päivinä miettinyt sitä miten epäreilua on se, että monet asiat pikkusiskon raskausajassa ja syntymässä, ovat jotenkin unohtuneet mielestäni. Muistan esikoisen raskauden ja syntymän hyvin. Onko se sitten niin, että esikoisen muistaa siksi kun se on se ensimmäinen vai siksi, että se on niin erilainen. Olenko suruni takia unohtanut suurimman osan pikkusiskon raskausajalta ja syntymästä, koska en ole pystynyt kaikkea rekisteröimään mieleeni. Minua itseäni surettaa se, että saatan sekoittaa välillä isoveljen ja pikkusiskon raskaudet. Haluaisin niin muistaa molemmat raskaudet ominaan.Mutta eipähän tällä mielelle ja muistille mitään voi. Täytyy nyt vain yrittää muistaa tallettaa ne kaikki tärkeät asiat muistiin, jotten enää unohtaisi.Minulla on yksi vihko johon kirjoitan muistiin asioita pikkusiskosta, jotta voin siihen palata kun minusta siltä tuntuu. Voi kunpa olisin niin tehnyt jo raskausaikanakin. Mutta se on tietenkin helppo sanoa näin jälkikäteen ja jossitella.

Kun ei voi olla mukana niin monetkaan ei muista

Kun ei voi olla mukana niin monetkaan ei muista, sitä että minulla tosiaan on kaksi lasta. Kun taas osa muistaa. Miten se lämmittääkään sydäntä kun Oliver muistetaan. Minun rakas poikani. Tänään minulta kysyttiin onko sisarukset samannäköisiä. Voi miten minulle tuli niin ihana olo, ihanaa että esikoiseni on joillekkin tärkeä ja he muistavat hänen lyhyen elämänsä. Ja ennenkaikkea uskaltaa ottaa Oliverin esille ilman, että minä taas ensin otan puheeksi. Minulle tuli tästä niin hyvä mieli pitkäksi aikaa, ettei varmasti tämä ihana kysyjäkään ymmärrä. <3

Mutta sitten se puoli kun ei muisteta, sitä että olen kahden lapsen äiti. No onhan se vaikeaa muistaa ja joidenkin käsittää, kun kuljen niin, että vain toinen on mukana. Yksi päivä kävin kaupassa, ostin ruusuja. Tuttava tulee ja sanoo jaahas sitä ostetaan oikeen kukkia. Vastaan siihen, että haudalle vien ja tuttavan ilme vakavoituu. Niin taas menin pahoittamaan toisen mielen, kun poikani tuli esille. Mutta tottahan se on että kukkia aika usesti ostan nykyään, mutta melkeinpä aina ne menee haudalle ei kotiin. Joskus jaan ruusut pojalle ja tytölle puoliksi, sitten on kotonakin kukkia. 

Myös se on ikävää kun olen halunnut olla avoin pojastani ja koska olen aloittanut tyttäreni kanssa käymään perhekerhossa, tulee siellä usein vastaan ihmisiä joita en entuudestaan tunne. Kun lapsista aletaan puhua, haluan olla avoin ettei tyttäreni ole esikoiseni vaan minulla on myös poika. Välillä on myös tarve saada asia esille. Koska tyttäreni on hyvin helppo lapsi, tyytyväinen syö, nukkuu ja leikkii ja naureskelee, haluan tuoda esille välillä sen ettei elämäni suinkaan ole silti mitään ruusuilla tanssimista. Olen vieläkin ajoittain henkisesti hyvin rikki ja väsynyt vaikka vauvan takia en väsynyt olekaan. Se väsymys ei vain näy niin hyvin päällepäin, koska normaalisti ollessani ihmisten ilmoilla hymyilen ja olen hyvällä tuulella. Mutta se raskas möykky joka puristaa tuossa rinnan alla, se välillä kyllä väsyttää. Onneksi se möykky on paljon pienempi kuin viime vuonna, mutta ei se silti ole vielä hävinnyt. Jospa jonain päivänä sekin möykky katoaa ja jäljelle jää vain suunnaton ikävä ja kaipaus. 

Mutta on meillä siis kaikki hyvin ja olen onnellinen, mutta samalla myös surullinen. Tunnetta on vaikea sanoiksi kuvata. Mutta vaikka minut näkee hyväntuulisena ja nauravaisena ja pystyn pojastani puhumaan ilman kyyneliä, jopa hymyilevillä kasvoilla ei se silti tarkoita, että olisin hyväksynyt lapseni kuoleman tai että olisin asian unohtanut. Olen oppinut hyväksymään sen, että oli meidän kohtalomme menettää rakas lapsemme, mutten koskaan varmastikaan silti hyväksy hänen kuolemaansa. Mutta niin se vain on, että oman lapsenkin kuoleman jälkeen on elämää jatkettava eteenpäin, vaikka se ei aina niin huvittaisi. Mutta omankin lapsen kuolemasta voi selviytyä ja jopa niin ettei ole turhan katkera omalle kohtalolleen. Toivottavasti ymmärrätte mitä olen tässä kirjoituksessa yrittänyt sanoa.

Kesä 2014

Kesä 2014 taitaa pikuhiljaa olla loppu. Nyt on jo aamuisin syksyn tuntua. Ollaanko nyt sitten syksyssä jo?!? Miten se onkin kun koululaiset paalaavat kouluihin, alkaa ilmakin tuntua heti koleammalta. Ollaan toki saatu nauttia ihanista helteistä jo pitkään, joten nämä vähän viileämmät silti lämpimät päivät ovat hyvin tervetulleita.

Haikeudella eilen illalla mietin, että tytön ihanat kesävaatteet ovat ensi kesänä liian pieniä. Onneksi osaa kesävaatteista voi käyttää vielä sukkiksien ja neuletakin kanssa. Koska aamulla on viileää ja päivällä taas lämmin, niin on helppo jos aamulla laittaa neuletakin päälle lämmittämään, saa sen sitten helposti päivällä pois. 

Mutta omat kesävaatteet on hetken kuluttua aika laittaa kaappiin ja taas ensi vuonna sieltä kaivella esiin.

Tänä kesänä en itse päässyt uimaan, sillä en uskaltanut ottaa riskiä, että saisin rintatulehduksen, joten jospa ensi kesänä pääsisin itsekin pulahtamaan luonnonvesiin. 

Tätä kesää on mukava muistella syksyn pimeinä iltoina, sillä tämä kesä oli ihana rakkauden täyteinen kesä meidän perheelle. Aivan erilainen kuin viime vuoden synkkä kesä. 

Nyt voin ottaa vastaan iloisena syksyn ja sen tuomat asiat. Vihdoinkin alkaa taas olla sellainen olo, että on helpompi hengittää. Minulla on pitkään ollut ahdistava olo, ja viime kesän menetys on pyörinyt paljon mielessä ja sen tuomat synkät ajatukset. Mutta nyt tuntuu taas vähän helpommalta ja iloisemmalta. Oliskohan maanantain kunnon lenkillä aihetta asiaan. En ole kunnolla harrastanut liikuntaa pariin vuoteen ja nyt käytiin pitkällä vaunulenkillä ja voi miten se tekikin hyvää. 

Ihanaa syksyn alkua kaikille! <3

Se mitä silmät ei nää...

Ne asiat mitä ei välttämättä monetkaan huomaa, mutta itseäni häiritsee. Asiat jotka ovat tulleet sen jälkeen kun menetin lapseni. Vaikka päällisin puolin ei minusta välttämättä nää sitä menetystä, niin itse olen huomannut asioita jotka ovat tulleet viime kesän jälkeen. Monen mielestä viime kesä on pyyhitty pois ja menetys on korvattu. Mutta niin ei valitettavasti vain ole tapahtunut. Menetys on ja pysyy, rinnalle on tullut onnellisuus. 

Mutta se asia minkä olen itsessäni huomannut on se etten jaksa aina keskittyä kaikkeen. Tämä ilmenee yleensä sellaisissa tilanteissa, joissa pitää keskittyä juttelemiseen. Voin hetken jaksaa hyvin, mutta sitten saatan huomata, että olenkin vaipunut omiin mietteisiin ja olen ihan pihalla siitä mistä keskustellaan. Ja tulee sellainen väsynyt olo, etten oikeen jaksa edes keskittyä siihen. Sekä olen huomannut, että muistikin on reistallut enemmän kuin ennen, toki se osaksi johtuu myös vähäisistä yöunista. Mutta voin kadottaa joitakin sanoja ja joskus jopa koko idean mistä olin alkanut juttelemaan. Toki en vielä voi sanoa onko nämä tulleet jäädäkseen vai palautuuko nämä asiat ennalleen sitten joskus kun lapsiarki on ohi ja pystyy nukkumaan kunnon yöunet. Vaikka ei minulla ole nyt valittamista, sillä Olivia kyllä antaa välillä nukkua jopa seitsemän tuntiakin putkeen.

Myös minua on entistä enemmän alkanut ahdistaa se, että ihmiset ovat päättäneet ettei esikoistani tarvitse enää miettiä tai surra koska minulla on maailman ihanin tytär sylissä. Mutta tyttäreni ei tuonut poikaani takaisin. He ovat täysin eri lapset. Olen kahden lapsen äiti, enkelin ja elävän. Tyhjän sylin tyttäreni täytti, muttei hän vienyt sitä ikävää pois jota koen pojastani. Viime yönä heräsin ja katsoin tytärtäni, hän näytti aivan samalta kuin isoveljensä silloin kun häntä sylissäni sain pitää. Voi että rintaani puristi ja ikävä kouraisi sydäntä. 

Tahtoisin vain, että joskus edes yhden kerran, joku muu kuin ihan lähimmät perheenjäsenet tai ystävät, alkaisi puhumaan pojastani ilman, että sanottaisiin: että tyttäremme korvaa kaiken. Kyllähän se osittain kaiken korvaakin, muttei poikaani. En minä katkera halua olla, enkä tahdo liiaksi jäädä suruuni ja menetykseeni kiinni. Mutta tahtoisin vain ihmisten ymmärtävän ettei menetystä voi millään korvata. 

Viime viikonloppuna tapasin yhden perheen jolla oli Olivian ikäinen tytär ja puheeksi tuli onko Olivia meidän ensimmäinen. En halunnut valehdella asiasta ja kerroin miten asiat on, huomasin taas laittavani toisille palan kurkkuun. Se on kurjinta, mutten tiedä miten tähän kysymykseen vastaisin. En halua esikoistani unohtaa ja valehdella ettei häntä ole, mutta on myös samalla tosi kurjaa aina kun näkee tuottaneensa toisille mielipahaa. Mutta eihän sellaista asiaa vaan pysty kertomaan ettei se toisi palaa toisten kurkkuun. Samalla itsestäni huomaan, että yritän hymyillä ja alkaa hirveästi juttelemaan kaikkea vauva arjesta, jotta se vastapuoli ei liiaksi pääsisi järkyttymään asiasta. Mutta sitten taas mietin, että ajatteleeko se etten ole ollenkaan surullinen poikani menetyksestä kun niin mukamas huolettomasti puhun asiasta. Mutta jotenkin se asia on kuitenkin itsellekkin vielä vaikea, ettei siitä aina pysty puhumaan ilman kyyneliä. 

Tälläisiä mietteitä taas tänään. Tai olen jo näitä pidempäänkin pohtinut, viime viikonloppuna jotenkin taas silmäni aukenivat kun tosiaan vieraalle ihmiselle lapsiluvustani kerroin. Ja kun heillä tosiaan oli esikoinen ja se ihana onnellisuus, jota itse koin ennen esikoiseni kuolemaa. Olenhan nytkin onnellinen, mutta eri tavalla. Enää en voi ajatella ettei meille voi näin käydä, niin käy vain muille. 

Ajatusten ja tunteiden viidakko...

Monenlaisia ajatuksia ja tunteita on pyörinyt mielessäni jo pitkään. Aluksi luulin, että nyt olen jo ehjempi kuin vuosi sitten, mutta sitten välillä tulee se pohjaton suru, riittämättömyyden tunne, tunne etten elä omaa elämääni. Vaikka elän jokaista päivää ja olen onnellinen tämän hetkisestä ajasta, saa se silti miettimään saanko tuntea olevani onnellinen, koska poikani on kuollut. Välillä taas mietin, että onko se kaikki oikeasti tapahtunut minulle, tulee epätodellinen olo. Välillä on pikkusiskostakin epätodellinen olo, onko meillä tosiaan täällä kotona tuo ihana maailman rakkain tytär. 

Tytön ensimmäisinä viikkoina ihmettelin usein sitä etten ollut hysteerisesti koko ajan kuuntelemassa hengittääkö se vielä kun hän nukkui. Mutta nyt viime päivinä olen sitäkin useasti tehnyt. Onko sitten niin, että olen itsekin ymmärtänyt ettei kukaan ole viemässä tytärtämme pois, hän on oikeasti meidän vauva. Kun tyttö itkee lohduttomasti eikä maito auta siihen eikä uni heti tule, niin olen itsekin lohduton. Ja tätä ei edes usein tapahdu, saa yhden käden sormilla laskea. Sillä Olivia ei juurikaan itke, nälkäänsäkään hän ei aina itkemällä näytä heti, vaan öisinkin kun herää nälkäänsä, hän voi aluksi vain katsella ympärilleen ja hymyillä ja pitää pienen äännähdyksen. Siksi se itku onkin varmaan minulle heti sellainen, että mikä hänellä nyt on hätänä. Mutta onneksi tähän saakka ollaan aina saatu tyttö lohdutettua, mitään sellaista ei ole ollut mikä olisi ollut vakavaa. Mutta olen alkanut pelkäämään, mitä jos tytölle tuleekin jotakin. Tämä on turhaa sillä mitään ei etukäteen tiedä mitä huominen tuo tullessaan. Mutta minkä tämä äiti tunteilleen mahtaa. Odotan jo kauhulla kolmekuukautis neuvolaa, jolloin ne ensimmäiset rokotuspiikit annetaan, miten tämä äiti selviää niistä ilman itkua. 

Jos näitä pelkojani ei oteta huomioon, niin meillä menee tosi hienosti. Olivia on niin kiltti ja iloinen, tyytyväinen vauva. Saamme vain olla kiitollisia siitä, että olemme hänet tänne saaneet. Välillä ajatus harhautuu siihen, että meillä voisi olla kaksi vaippaikäistä täällä. Tosin en tiedä olisimmeko Oliverille ajatelleet pikkusisarusta niin nopeasti jos hän tänne meidän kanssamme olisi tullut. Jälkitarkastuksessa kysyttiin, olemmeko jo seuraavaa vauvaa ajatelleet. Ei, emme ole ajatelleet. En halua kolmatta raskautta tähän heti putkeen. Nyt riittää hetkeksi, että olen kahden lapsen äiti. Nautimme tästä ohikiitävästä vauva-ajasta ja nuuskuttelemme vauvan tuoksua ajattelematta sen pitemmälle. Eletään päivä kerrallaan.