sunnuntai 19. huhtikuuta 2015

Kevään tuoksujen muistot

Kevään tuoksut tuovat mieleen sekoituksena viime kevään odotuksen sekä samalla sen ainutlaatuisen ensiodotuksen. Samasta tuoksusta tulee pohjaton ikävä ja kiitollisuus. Pohjaton ikävä on sitä ensiraskauden tuomaa jännitystä, ensimmäisten vauva vaatteiden ja tarvikkeiden pohdintaa ja hankintaa, stressitöntä odotusta ja ennenkaikkea pelotonta. Pohjaton ikävä sitä vauvaa, joka kohdussani kasvoi ja oli jo valmiina valloittamaan äidin ja isän sydämet. Ikävä ei ole oikeastaan toista raskautta, mutta kun siihen raskauden päättymiseen on enää vajaa kuukausi aikaa, alkaa muistumaan mieleen, se pienen pieni vauva, joka tuli ja lohdutti ja paikkasi äidin ja isän sydämestä palasia. Osa sydämestämme kuuluu ikuisesti pojallemme, hän täytti sydämmemme rakkaudella ja ikävällä, mitä hän tuskin itse olisi tahtonut vanhemmilleen valita. En koskaan antaisi hänen liian lyhyttä elämäänsä pois, olen kiitollinen, että sain hänet edes hetkeksi, vaikka aika oli aivan liian lyhyt. Vajaa kuukausi ja tyttäremme täyttää yksi, noin puolitoista kuukautta ja poikamme täyttäisi kaksi vuotta. On hetkiä jolloin ajattelen, kunpa isovelikin olisi täällä. Minun kaksi ihanaa täydellistä lastani leikkisi nyt yhdessä ja keksisi kaikkea ihanaa ja järjetöntäkin välillä. Ystäväpiirissäni on muutamia joiden lapset täyttävät tässä tai ensi kuussa kaksi vuotta, toisen pojan synttäreillä ollessamme neidin kanssa perjantaina, mietin hiljaa mielessäni, ei menisi kauaa kuin meidän Oliverkin viettäisi synttäreitä. Ja nämä ystäväpiirin kaksivuotiaat pojat olisi parhaita kavereita yhdessä, oikea kolmikko. Onneksi kovin monesti en ajaudu liikaa mietteisiini, että minunkin lapseni kuuluisi nyt olla tässä, koska pitemmän päälle se satuttaa omaa sydäntä entisestään. 



Nyt kun poikani toinen syntymäpäivä alkaa pikku hiljaa lähenemään, huomaan että taas ikävä ja suru alkaa kurkkia aina välillä enemmän esille. Huomaan myös itsessäni sen, että yritän piilottaa sen surun ja ikäväni, niin ettei kukaan sitä huomaisi ja yritän olla reipas ja iloinen, vaikka huomaan että väsymys alkaa taas paistamaan olollansa arjessa. Koskakohan se oma mieli ja kroppa palautuu ennalleen vai palautuuko koskaan!?! Huomaan mitä enemmän minulla on puuhaa ja menoja sitä väsyneemmäksi tulen vaikka saan nukkua öisin hyvinkin sen kahdeksan tuntia, sillä neiti pyytää melkein korkeintaan kolme kertaa tuttia ja välillä menee öitä ettei kertaakaan. Mutta luultavasti se väsymys johtuu vielä kuitenkin siitä menetyksestä ja siitä, että joudun tsemppaamaan itseäni muiden edessä, olemalla se vahva ja iloinen ihminen. Olen vain luonteeltani sellainen, etten oikeastaan halua juurikaan kenellekkään ystävällenikään tunnustaa sitä väsymystä ja ikävää, surua. En halua olla kenellekkään taakaksi niin on helpompi näyttää vahvalta ihmiseltä. Monet varmasti luulevatkin minun pääseen lapseni kuolemasta niin sanotusti yli. Mutta ikäväkseni luulen ettei siitä vain toivu ihan kokonaan vuodessa eikä kahdessakaan. Jossainhan oli tehty tutkimus, että viiden vuoden päästä menetyksestä voi aikaisintaan saavuttaa sen onnellisuustason joka on ennen menetystä edeltänyt. Eli matkaa on vielä...

  

Onneksi suru tulee vain sellaisina pieninä annoksina silloin tällöin, eikä se ole enää läheskään joka päivä läsnä eikä edes joka viikko. Kun se pääsee kurkkaamaan, ei onneksi kauaa kylässä viihdy. Tunnen sisälläni jonkinlaisen rauhan ja kiitollisuuttakin siitä, että sain poikani edes siksi pieneksi ajaksi.  Mutta sitten se väsymystila on ja pysyy muutamia päiviä aina kerrallaan, keväällä minulla oli sellainen monen viikon pituinen ja kun se loppui, tuntui jo hetkellisesti, että nyt olen taas yhden vaiheen päässyt eteenpäin. Mutta taas tällä viikolla se väsymystila on tullut kylään... Mennään päivä kerrallaan eteenpäin ja katsotaan mitä se tuo tullessaan ja mitä kevään tuoksut tuo mieleeni... Niitä kun vielä riittää ja kesäntuoksut tuovat ne seuraavat muistot ja sen jälkeen syksyn tuoksut. Talven tuoksut taitaa olla ainovia joista ei tule mieleen mitään raskauteen liittyvää tai menetykseen...   


Tässä taas vähän pohdintaa omasta matkastani lapseni menetyksessä..

8 kommenttia:

  1. Luin pari kertaa postauksen läpi, ja voin samaistua sun tunteisiin täysin.. Kuinka yhtäkkiä tulee tosi voimakkaan tuntuinen suru ja ikävä, ja puristava tunne kurkkuun, ja tuntuu että joka hetki itkettää kun on niin ikävä..
    Ja olen samanlainen, en halua että muut näkee sitä surua ja tuskaa, koska luulen olevani taakka muille, tai ettei kellään olisi sanoja vastata mitään jos fiiliksistä puhuisin.. Kevät on itselle jotenkin niin rankkaa aikaa :(
    Lähetän voimia <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mulla on tuoksut olleet aina jotenkin vahvana kaikkiin tunteisiin ja muistoihin.. Tuoksut herättävät usein tunteet pintaan ja mieleen. Paljon voimia myös sinulle Julia <3

      Poista
  2. <3 Oliver <3

    <3 täti

    VastaaPoista
  3. En tule ikinä samaistumaan täysin tähän, mutta sen kuluttavan tunteen tiedän, ku "pitää" olla reipas toisten edessä, suojellakseen toisia, vaikka oma sydän on vereslihalla. Eikä aina viitsi edes puolisolle sanoa mitään, ku tuntuu, ettei... no, ettei vaan viitti.

    Kyllä sä olet täysin oikeutettu tunteisiisi.
    Toivottavasti aurinko kohta lämmittää fyysisesti ja henkisesti meitä kaikkia.
    Voimia!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Toi on niin totta. Ja tosiaan ei oikein aina vaan viitti juurikaan tuolle puolisollekkaan kertoa kaikesta... Tuntuu jotenkin siltä että pitäis vaan olla reipas ja unohtaa kaikki suru ja iloita siitä mitä on.. mutta ei se vaan mee niin...

      Onneksi auringolla on ihana voimaannuttava tunne..Mutta miksi näitä sadepäiviä tulee väliin.. Voimia myös sinne! <3

      Poista
  4. Muistot ovat tosiaan ihmeellisen voimakkaasti kiinnittyneet aistimuksiin, erityisesti tuoksuihin. Varmasti sitä surua käyt nyt eri tavalla läpi kuin viime vuonna, jolloin sulla on ollut samassa saumassa vastasyntynyt vauva. Anna tunteiden tulla, vaali kalliita muistoja rakkaudella. <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Välillä jotenkin oikein ihmetyttää miksi ne tuoksut juuri tuo ne muistot voimakkaimmin esiin.. Joka vuosi varmasti vaan täytyy työstää tätä surua, aina eri lailla.. Vaalitaan kalliita muistojamme rakkaudella <3

      Poista