Muistopäivä

Taas on se aika vuodesta kun vietämme kuolleiden lasten muistopäivää. 

Pikkusiskot olivat niin tärkeinä eilen illalla, kun lähdimme viemään callunoita haudalle. Heille on ollu tärkeää, siitä saakka kun ovat osanneet puhua ja tehdä asioita olla mukana kun haudalle viedään ja käydään istuttamassa jotakin. Joka kerta molemmat myös pyytävät, että otetaan kuva kun he seisovat hautakiven takana. Mutta edelleen mietin, mitä he oikeasti ymmärtävät, miksi me siellä käydään. Molemmat jopa meidän kaksivuotias puhuu veljestään nimellä. Heille haudalla käyminen on asia siinä missä kaikki muutkin jutut ovat asioita, ei mitään kummallista. 

Sosiaalinen media täyttyy tällä hetkellä erilaisilla haastatteluilla ja jutuilla, joissa käsitellään lapsen kuolemaa. Ennen oman lapsen kuolemaa, sitä ei juuri ole huomannut tai siihen ei ole kiinnittänyt huomioita, mutta nyt huomaa kun muistopäivä lähenee alkaa media täyttymään tarinoista. Tositarinoista, tarinoista joita kukaan ei haluaisi lukea tai ainakaan ei haluaisi, että ne ovat oikeasti tapahtuneet. Minun haastattelun pohjalta on myös tehty kirjoitus, jonka voi käydä kurkkaamassa täältä.

Olen äiti kolmelle vaikka välillä tulee sanottua ääneen, että minulla on kaksi tytärtä. Mutta se on toisaalta totta, en vain mainitse poikaani silloin. Joka kuitenkin mielestäni olisi ansainnut tulla mainituksi. Aina kun jätän mainitsematta poden syyllisyyttä siitä, mutta aina vain tilanne ei ole sellainen, että tekisi mieli kertoa kuolleesta lapsesta. Vaikka usein hänestä puhun ja mainitsen hänet. Olenhan minä ylpeä ja kiitollinen pojastani. Hän on hirveästi opettanut minulle asioita elämässäni. Eilen ajattelin ensimmäistä kertaa, että hei me ollaan viisihenkinen perhe. Niin meidän perheeseen kuuluu viisi vaikka neljä vain ovat läsnä. Jotenkin vain olen aina ajatellut, että minulla on kolme lasta, mutten ole ajatellut kuinka monta meidän perheeseen kuuluu.  

Toivon, että poikani tuntee ja tietää, sen etten häntä koskaan unohda ja rakastan häntä yhtä paljon kuin tyttäriänikin. <3 Sydämestäni hän ei koskaan katoa. Reilu vuosi sitten hänen kätensä on "piirretty" käteeni. Hänen kätensä uovat ja viivat ovat ikuistettuna kädessäni, eivätkä koskaan lähde minnekkään minusta. <3 

Viisi vuotta

Nyt se on ohi. Esikoisen viisivuotissyntymäpäivä. Päivä sujui kaikin puolin hyvin. Leivottiin kakku, jota koskaan aiemmin en ole suostunut tekemään, on tuntunut väärältä tehdä kakku kun itse sankari ei pääse paikalle juhliinsa. Mutta nyt tuntui siltä, että nyt sen voisi tehdä. Vietiin kukkia isoveljelle sekä tytöt ja heidän serkkunsa saivat viedä vielä autot "lahjaksi". 

Olin jotenkin ennakkoon ajatellut, että tuo synttäripäivä on todella raskas ja jännittänyt ja ehkä vähän stressannutkin sitä etukäteen. Mutta kaikki sujui hyvin ja päivän jälkeen tuntui siltä, että se harmaa verho on taas vedetty silmien edestä pois. On jotenkin mielenkiintoista mutta samalla pelottavaa kun miettii ja pohtii miten se oma mieli toimii. Osaan jo itse huomata milloin minulla on vaikeampaa ja harmaampaa, kun taas huomaan milloin on helpompaa ja niin sanotusti normaalimpaa taas olla. Todennäköisesti elämäni tulee menemään tästä eteenpäin samaa tietä kulkien, välillä helpompaa ja välillä vaikeampaa. Lapsen menetys tulee kulkemaan aina kanssani, ei sitä surua pysty hautaamaan sinne hautaan mukaan vaan se kulkee sydämessä mukana. Joka vuosi erilaisena. 

Yksi kerta kysyin tässä mieheltäni, että miksi me juuri saimme tämän tien kuljettavaksi? Miksi me emme vain voineet saada esikoista kotiin elävänä? Miksi jonkun pitää kokea vauvan kuolema? Mutta ei näihin kysymyksiin vain ole minkään näköistä vastausta. Enkä aina jaksa pitää totena lausetta, että jokaiselle annetaan kannettavaksi sen verran kuin jaksavat kantaa. Ei, en olisi jaksanut ottaa kannettavaksi lapsen kuolemaa. Se on kuitenkin hyvin kokonaisvaltainen raskas kuorma. Sellainen mitä muut ei enää nää tai muista, mutta itse sen kyllä tunnet ja tiedät. Enkä syytä lastani tästä mitenkään, tuskin hän vanhemmilleen olisi halunnut tälläistä antaa, uskon koko sydämestäni, että hän olisi halunnut meidän luokse tulla jos siihen olisi mahdollisuus annettu. Olen ylpeä mitä hän on minulle opettanut. Hän teki minusta äidin, pieni täydellinen täysin terve poikani. 

Keskimmäisellä on ollut kauhea kuolemankaipuu vai miksi sitä sitten kutsuisi. Hän haluaa kuolla koska haluaa nähdä isoveljensä. Nyt hän on hyväksynyt sen, että kun on vanha vanha mummo jo itse, niin sitten pääsee näkemään isoveljensä. On raastavaa kun lapsi sanoo haluavansa kuolla. Kun kuoleman loppullisuutta ei kuitenkaan ymmärrä loppuun saakka, vaikka sen ymmärtääkin, ettei isoveljeä ole mahdollista nähdä ilman kuolemaa. Nämä on näitä vaikeita keskustelun aiheita lasten kanssa. 

Kun sä et vaan aina jaksa...

Ihan kohta on viisi vuotta aikaa siitä kun elämäni suunta muuttui täysin, siitä mihin olin sen kuvitellut menevän. Onnellisen vauva arjen sijaan tuli synkkä musta aukko. Viisi vuotta on monelle jo niin pitkä aika, että kaikki on unohdettu, arvet ovat kiinni ja haalenneet. Mutta mun täytyy sanoa, vaikka mä jo voin todella paljon paremmin kuin vajaa viisi vuotta sitten tai viime kevään totaalisen itsensä jaksamisen loppuun kulumisen jälkeen, niin silti mä toivoisin, että tää aika pysähtyis hetkeks. Edes pieneks hetkeks et mä saisin levähtää ja olla miettimättä eteen- tai taaksepäin. 

Mun esikoiseni täyttäisi ihan kohta viisi, jos kaikki olisi mennyt toisin. Mulla olis täällä se jota voisin kutsua esikoiseksi. Tyhjä aukko sydämestäni olisi täysi. Olisin saanut tänään halata poikaani ja toivottaa hänelle hyvää nimipäivää! Sen sijaan joudun viemään kukat haudalle ja toivoa, että rakkauteni yltää sinne missä rakas poikani on. Hän saisi tuntea kuinka paljon häntä rakastan. 

Tänään on esikoiseni ja keskimmäisen lapseni nimipäivät. Keskimmäinen sai kerhokavereilta nimppariyllätyksiä. Yksi äideistä toivotti myös hyvää nimipäivää esikoiselleni, tämä lämmitti pitkään aikaan sydäntäni todella paljon. <3 Ihanaa tunsin olevani ylpeä äiti, minun poikanikin muistetaan. <3

Mietin välillä onko minulla enää oikeutta surra lastani, koska kohta on se viisi vuotta täynnä syntymästä ja kuolemasta. Mutta eihän kukaan lakkaa rakastamasta elävää lastaankaan viiden vuoden jälkeen, tai en ainakaan usko, että lakkaisi, en tiedä. Joka tapauksessa, on minulla oikeutta tai ei, niin sille en mitään mahda, että se suru, tuska ja ikävä hiipii silloin tällöin luokseni. 

Mietin tässä vaan sitä, että kun nimipäivä sai tunteet näin kovasti pintaan niin, mites sitten kun se syntymäpäiväkin koittaa muutaman päivän päästä?!? No sen näkee sitten, jo aika pian.

Päätös joka ei ehkä ollutkaan lopullinen

Päätin muutama päivä sitten, että tämä blogi hiljenee. 

Minulla on ollut tosi hidas kone, joten blogin kirjoittaminen on ollut todella puuduttavaa ja kun sitä aikaa ei muutenkaan ole liikaa, sekä väsymys painaa aivan liian usein. Mutta sain mieheltäni käyttöön nopeamman, joten miten se mieli vaihtuikin taas, jospa sittenkin kirjoittaisin taas silloin tällöin. On vaikea jättää jotakin joka on ollut tärkeä itselle. 

Viimeinen kuluva vuosi on ollut, no jotkut tietävätkin jo, enemmän ja vähemmän raskas, mutta samaan aikaan onnellinen. On raskasta kokea samalla syvää surun aallokkoa ja samalla katsoa ja iloita lastensa seurasta. Saan olla onnellinen jokaisesta rakkaasta lapsestani. Mutta minulla on myös oikeus olla surullinen, sanoo kuka tahansa mitä siitä. Jos ei ole itse kokenut oman lapsensa kuolemaa, on myöskin turha sanoa ettei se vaikuttaisi äidin tunteisiin vielä vaikka kohta esikoisen syntymästä ja kuolemasta tulee kuluneeksi neljä vuotta. Suru on erilaista, mutta matka on vielä kesken, tulee ehkä aina olemaan, en tiedä. Onneksi minulla on mukanani tässä matkassa aivan ihana mieheni sekä rakkaita ystäviä joiden kanssa saan asiasta keskustella. Kiitos kun ootte jaksanut mua, vaikka mä en aina ole ollut ihan paras ystävä teille. <3

Luin tekstin kohtukuolemasta puhu muru blogista ja se oli aika osuva teksti, kyyneleet tulivat poskille. Muistin taas erilaisia asioita esikoisen viimeisistä hetkistä. Miten ne tulevatkin mieleen pala palalta vaikka onkin jo luullut, että on muistanut kaiken, mutta taas tuleekin uusia tuntemuksia ja muistikuvia. Lääkkeitä en ole syönyt näiden vuosien aikana suruni vuoksi enkä siis muutenkaan, mutta jos olisi tarvinnut olisin varmasti myös ne ottanut. 

Minusta oli todella kauniisti kirjoitettu seuravaa tekstin alle: Voit myös pyytää anteeksi. Tarinan äiti kertoi lohdullisesti, että aina voi palata ja sanoa, anteeksi kun en ymmärtänyt suruanne. Toivon, että tämäkin kirjoitus osaltaan hälventää kohtukuolemaan liittyvää tabua. Kohtuun kuollut vauva on yhtä tärkeä vauva perheelleen kuin eläväkin. Eikä elävä ikinä korvaa häntä. <3 (kursivoitu lainattu blogista puhu muru) Joskus olisi itsekin halunnut, että tökerösti kommentoineet olisivat tulleet sanomaan anteeksi jälkeenpäin. Ymmärrän, että tilanteessa kun kuulet toisen menettäneen vauvansa on vaikea tietää mitä sanoisi. Mutta jos et tiedä mitä sanoisit, sano vain otan osaa. Koska liian usein sanat joita et tarkoittanut loukkauksesi satuttaa kuitenkin sitä joka on menettänyt rakkaimpansa. Elävä lapsi ei koskaan korvaa esikoistani, joten minua ei lohduttanuta tieto, että olin nuori ja saan varmasti uuden lapsen. Eikä sekään lohduttanut kun toinen lapsemme oli syntynyt ja minulle sanotaan nyt voit olla onnellinen kun sinulla on tuo ihana tyttö sylissä. Kyllä, minä olin onnellinen, mutta silti minulla oli lohduton suru. 

Meillä lapsille on alusta saakka kerrottu isoveljestä ja edelleen kerrotaan ja käydään haudalla säännöllisesti. Tällä viikolla esikoisen ja keskimmäisen nimipäivänä käytiin haudalla ja kuopuksemme alkoi vilkuttamaan. Hän on yleensä tähän mennessä nukkunut vaunuissa tai sitten ollut ihmeissään missä ollaan, mutta nyt päätti hymyillä ja vilkuttaa. Keskimmäisellä on ollut jo todella kauan tapana kun mennään haudalle hän katsoo kukat läpi ja talvella kynttilät pois ja uusi tilalle sekä vilkutus ja lentosuukot. Nyt pikkuisinkin on ottamassa tätä tapaa itselleen. Joskin edelleen mietin, että ajatteleeko keskimmäinen edelleenkin isoveljen olevan hautakivi. Joskus mietin kyllä, että on kurjaa kun lasteni elämä pyörii hautausmaan ympärillä, että miksi näin piti tapahtua juuri meidän perheelle tai ylipäätänsä kenellekkään. Keskimmäinen jos saa päättää mennäänkö käymään kaupassa vai hautausmaalla, valitsee hän melkein aina hautausmaan, mutta toisaalta onhan se ihanaa, että hänellä on lämmin suhtautuminen asiaan, eikä se hänen mielestään ole mitenkään kummallista mennä sinne. 

Tulipa tästä tekstistä taas hyvin pomppiva ja en tiedä tuliko minun ajatukseni ihan selkeästi esille. En ketään tahdo loukata, enkä ketään arvostele tässä tekstissä enkä kenestäkään puhu tässä, nämä kaikki asiat ovat omia pääni sisällä liikkuvia ajatuksia. On taas hyvä välillä kirjoittaa ne pois sieltä. Tosin en enää tiedä olisiko parempi kirjoittaa vain itselle eikä jakaa omia tuntemuksia avoimesti kaikille. Mutta tekee sitä niin tai näin, aina se on toisten mielestä väärin ja toisten mielestä oikein. Joten en taida jaksaa ajatella muita, jos ei pysty hyväksymään minua sellaisena kuin minä olen, en minä sille mitään mahda. Minähän olen tälläinen. :)

Isoveli

Meillä on viime päivien aikana ollut isoveli jutuissa mukana enemmän kuin ennen. Tai oikeastaan isopikkusisko juttelee hyvin paljon isoveljestä. Ryhmä hauta kun näkee jossain hän muistaa aina kertoa kuinka vei isoveljelle Rollen.  Ja muutenkin hän juttelee monissa lauseissaan isoveljestä.

Eilen tulin tyttöjen kanssa äitini luota kotiin, sammutan auton pihalle ja isosisko takapenkillä sanoo haluavansa mennä isoveljen luokse. Kysyn häneltä tahdotko mennä isoveljen haudalle? Vastaus on selkeä kyllä hän tahtoo.. 

Illalla olimme menossa nukkumaan, isosisko halaa jokaista perheen jäsentä tapamme mukaan ja antaa suukon. Hän katsoo isoveljen kuvaa, toivottaa hyvää yötä ja suukottaa kuvaa kohden. Äidin ja isän silmäkulmat kostuvat.

Olen hyvinkin paljon miettinyt viime päivinä, sitä että mitä isosisko luulee sen isoveljen olevan. Isoveli on hänelle ainakin hautakivi ja vauvakuva. Kuin paljon kohta 2,5 vuotias oikeasti voikaan asiasta ymmärtää. Sitä en osaa sanoa, eikä isosiskokaan osaa sitä minulle kertoa. Sen tiedän, että isoveli on todella tärkeässä asemassa tällä hetkellä hänen elämässään. <3

Kuolleiden lasten muistopäivä

Viime viikon perjantaina vietimme kuolleiden lasten muistopäivää. 

Meillä on tapana edeltävänä päivänä käydä viimeistään istuttamassa callunat ja viedä lyhty.

Tänä vuonna isompi pikkusiskoista tahtoi lähteä mukaan. Viime päivinä hän on alkanut puhumaan enemmän veljestään ja katselee veljensä kuvaa kotona useasti. Ennen kuin lähdimme haudalle meni hän huoneeseensa etsimään ryhmä hau lelujaan. Hän olisi halunnut viedä ne isoveljelle. Minä tylsänä äitinä kielsin ja sanoin isoveljen näkevän taivaasta kun hän leikkii niillä ja että isoveli tietää, että hän olisi ne antanut hänelle. Tämä riitti pikkusiskolle. Kunnes seuraavana päivänä hän kertoi kummitädilleen ettei saanut niitä viedä isoveljelle. Tämä selkeästi oli hänelle iso juttu ja tärkeä, ja mitä minä äitinä tein en antanut lapsen viedä niitä isoveljelle. Selitin taas samat jutut. Koittaa seuraava päivä ja hän taas ottaa puheeksi kun ei niitä saanut viedä isoveljelle, sovimme että kun seuraavaksi menemme kauppaan hän saa ostaa isoveljelle oman ryhmä haun. Koittaa maanantai ja olemme olleet mummilla yökylässä ja ehdotan hänelle aamupala pöydässä, että mitä jos menisimme käymään kaupassa. Hän silmät kirkkaana sanoo: joo, ostaa ryhmä hau isoveljelle! Menimme kauppaan ja hän sai valita isoveljelle oman ryhmä haun. 

Tänään veimme sen isoveljelle. Pikkusisko kantaa ryhmä haun Rollea kädessään koko matkan ja puristaa sitä kovasti. Haudalle saavuttaessa hän alkaa kiirehtimään nopeammin ja menee ensimmäisenä lyhdyn luo laittamaan Rollen lyhtyyn.

Tämän äidin sydän tunsi suuren rakkauden ja ikävän. Mietin taas mielessäni, miksi? Miksi esikoiseni piti lähteä luotamme pois?

Kaikki hyvin

Meillä on kaikki hyvin. Vauva valloittaa joka päivä sydämmemme uudestaan ja uudestaan. Melkeinpä joka päivä huomaa hänen muuttuvan silmissä. Isosisko valloittaa ihanilla jutuillaan joka päivä. Ihanaa kun hänestä on tullut tarinan kertoja. Autossa laulaminen, voiko suloisempaa olla kun taapero laulaa lasten laulujen tahdissa. Tunnen olevani hyvin onnellinen kun saan nauttia näiden kahden ihanan tytön seurasta päivittäin ja onhan se mieskin ihana. <3 

Mutta miksi kuitenkin on se toinen puoli sydämessä, se joka ei voi hyvin ja tuntee väsymystä ja pahaa oloa. Yritän viimeiseen saakka sitä piilotella, mutta en kuitenkaan kokonaan pysty siinä. Viime päivinä, olen tuntenut kamalaa ahdistusta ja surua poikani menetyksestä. Mutta miksi se ahdistus palasi taas näin reilun kolmen vuoden jälkeen. Olinko liiaksi unohtanut jo sen pahan olon ja sen piti tulla muistuttamaan minua. Vai onko tämä osa sitä kuuluisaa suruprosessia. Koska se loppuu?! Vai olenko siinä koko loppuelämäni. Minun on tosi vaikea myöntää ensinnäkin itselleni, että minulla on paha olo, mutta vielä vaikeampaa sitä on myöntää muille. Näin on ehkä helpompi asia myöntää kirjoittaen. Vaikka en tiedä uskallanko tätä kuitenkaan julkaista... Ja jos nyt luet tätä niin, mietin varmasti oliko kuitenkin huono idea!!!

Olen jo muutamien viikkojen aikana huomannut väsymystä ja sitä, että saatan pidättää kyyneleitäni. Vaikka minulla ihan oikeasti on kaikki todella hyvin, enkä toivoisi tällä hetkellä mitään mikä olisi toisin. Tai sen yhden asian kyllä, mutta kukaan ei pysty lastani henkiin herättämään. Toisinaan vaan tuntuu niin turhan raskaalta tämä oppikoulu mikä minulle on määrätty. Ja välillä tuntuu pienikin väärin tehty asia, siltä että koko maailma romahtaa... Mutta silti tahdon olla muille se vahva ihminen, en tahdo muiden näkevän kyyneliäni. Siksi myös välttelen kertomasta mitä minulle ihan oikeasti kuuluu.. Jos vaan uskaltaisin niin ehkäpä sanoisin, että muuten menee tosi hyvin, mutta tällä hetkellä on lapsen menettämisen tuska taas nostanut tunteita pintaan. Luulen, osaksi sen olevan vauvan vuoksi. Nään taas alusta saakka sen kaiken minkä menetin poikani kanssa. Älkää ymmärtäkö väärin kuitenkaan. Rakastan pikkusiskoa koko sydämestäni ja todellakin olen hänet halunnut eläämääni ja en todellakaan halua häntä menettää. Koko ajatuskin siitä saa kamalan ahdistuksen aikaan. En koskaan enää halua kokea oman lapsen menetystä. Yksi asia myös miksi suren taas poikani menetystä on myös se, että en ole varma saammeko enää lapsia ja näin ollen en ehkä koskaan tule saamaan elävää poikaa. Välillä mietin, oliko se jokin rangaistus siitä kun kuvittelin odottavani tyttöä kun odotin esikoista, ettei minun kuulu saada elävää poikaa. Tämä on kauheaa kun mieli miettii tälläisiä asioita, vaikka kuitenkin järki sanoo, että se on typerää. 

Mietin myös yksi päivä onko oikeutta surra näin vahvasti vielä kolmenkin vuoden jälkeen. Vai pitäisikö osata omat tunteet haudata. Mutta eihän se tosiasia koskaan katoa minnekkään, että yhdestä lapsestani olen aivan liian aikaisin joutunut luopumaan. Niin rakas ja täydellinen esikoiseni. <3

Mutta loppujen lopuksi kuitenkin kaikki on hyvin, niin hyvin kuin voi olla. Kyllä tämä taas tästä helpottaa kun saan purkaa ajatukseni tänne. Toivoen taas ettei kukaan liian läheinen lue tai ainakaan ota puheeksi, että on käynyt lukemassa näitä mun iän ikuisia itkupotkuraivari vuodatuksia. Mutta siis oikeesti kyllä mulla on kaikki hyvin. :) 

Pieni hetki sinulle, suuri asia minulle

Jos pienen hetken käyttäisit ja kävisit allekirjoittamassa kansalaisaloitteen minä olisin hyvin kiitollinen siitä. 

Kohta kolmen lapsen äitinä, sydäntä riipaisee se, kun esikoistani ei haluta muistaa yhtenä lapsenani. Jokainen vanhempi varmasti on ja haluaa olla ylpeitä lapsistaan ja rakastaa heitä ehdoitta, on hän sitten täällä meidän kanssamme tai sitten liian aikaisin täältä lähteneet. Olisin todella kiitollinen jos esikoisenikin saisi virallisen nimen, pieni asia sellaiselle jolla ei ole kuolleena syntynyttä lasta, mutta suuri ja tärkeä sellaiselle jolla on. 

Jokainen lapsi on yhtä tärkeä ja rakas. <3 

Kolme, kaksi ja nyt

Vähän reilu kolme vuotta sitten aloitin karusellikodissa bloggaamisen. Kirjoituksia on tullut välillä enemmän ja välillä vähemmän, mutta koskaan en kuitenkaan ole kokonaan halunnut haudata tätä. En vaikka elämä kulki kaikista synkimmille vesille. 

Kolme vuotta sitten kun karusellikodin "tarinat" alkoivat, odotimme esikoista. Se aika oli jotenkin niin taianomaista, onnellista aikaa. Kohta meistä oli syntymässä perhe. Perheeseemme syntyi maailman ihanin esikoispoika. Perheemme koki samalla sen kaikista pahimman oman lapsen kuoleman. Blogi antoi terapeuttisen paikan minulle käydä läpi elämäni rankinta aikaa. 

Vajaa vuosi esikoisen kuoleman jälkeen perheeseemme syntyi maailman valloittavin tyttäremme. Tuo ihana pikkuinen nyytti. Perheemme sai kokea onnellisen perheen elämää, ikävän siivittämin siivin. 

Reilu puolitoista vuotta tuo ihana tyttö on sulostuttanut elämäämme ja saamme olla joka päivä kiitollisia siitä, että saimme hänet tänne ja hänellä on aivan erityinen suojelusenkeli isoveljensä. 

Tänään perheemme vei haudalle kynttilää. Pikkusisko näyttää tien isoveljen haudalle, kyykistyy haudan eteen ja vaihtaa lyhtyyn isin kanssa kynttilän. Kun kynttilä on vaihdettu sanoo hän reippaasti mennään, huutaa isoveljelle moikka ja muiskauttaa lentosuukkoja perään. Tuo ihana suloinen reipas pikkusisko, josta on kasvamassa kovaa vauhtia isosisko. 

Muistopäivä

Kuolleiden lasten muistopäivä.

Päivä joka tuo vähän näkyvämmäksi sitä todellisuutta, että jotkut vanhemmat ovat menettäneet oman lapsensa liian aikaisin. 

Meillä päivä ei toisaalta ole yhtään sen erilaisempi, sillä me muistamme aina oman rakkaan lapsemme. 

Vietiin pikkusiskon kanssa edeltävänä iltana lyhty haudalle sekä istutettiin callunat. Nyt on hauta siistinä vastaanottamaan muistopäivän sekä syksyn. 

Ikuinenko?!?

Olen viime päivinä alkanut miettimään onko minun vauvakuume tai vauvan kaipuu ikuista. Saanko koskaan täytettyä syliäni niin, että se tuntuisi valmiilta. Olen potenut pienoista vauvakuumetta jo hetken. Mutta samalla miettinyt, että riittääkö se jos vielä kerran saisin mahdollisuuden siihen, että meillä olisi vauva. Vai olisiko senkin jälkeen vauvan kaipuu. Onko se aina, koska en sitä yhtä rakasta saanut kotiin saakka?!? 

Voin yhä tuntea rinnassani ja käsivarsissani sen miltä tuntui kun esikoiseni ensimmäistä ja viimeistä kertaa pääsi syliini. Nyt viime aikoina siihen tunteeseen on sekoittunut taas syvempää ikävää. Ikävä sitä minulle rakkainta esikoista. Mitä enemmän neiti kasvaa sitä enemmän on vauvan kaipuu nostanut päätään. Mutta samalla olen miettinyt, että olenko taas alkanut ikävöimään poikaani. Onko vauvankaipuuni, kaipuuta ja ikävää esikoista kohtaan.  Vai täyttäysikö sen kaipuun kolmas lapsemme.

Olisi ihanaa nähdä kymmenen vuoden päähän ja nähdä millainen perhe meillä on ja millaisia tunteita minulla silloin on. Ei tarvitsisi murehtia ja miettiä saanko vielä joskus oman pienen vauvan syliini. Sekä tietäisin millaiset mietteet minulla silloin on. Voisi rauhassa ja hyvillä mielin jatkaa elämää. Mutta tiedän tätä elämää eletään päivä kerrallaan ja katsotaan mitä huominen tuo tullessaan.

Näytän tien!

Viikonloppuna käydessämme haudalla, neiti sai näyttää tien isoveljen haudalle. Laskin neidin ennen hautausmaan porttia alas ja siitä hän lähti juoksuaskelin kohti isoveikan hautaa. Osaen sinne suoraan oikealle haudalle, välillä hän tarkisti kuitenkin, että isi ja äiti pysyy perässä. Jotenkin sitä vaan sai taas kyynel silmäkulmassa miettiä miten pikkasen reilu yksvuotias voi muistaakin niin hyvin minne kuuluu mennä. 

Istutettiin krysanteemi haudalle ja neitihän tykkää aina kastella isoveljen kukkia, tällä kertaa oltiin muistettu ottaa neidin oma kastelukannukin mukaan.

 Eipä taas enää kauaa mene kun saa viedä lyhdyn haudalle. Ajattelin tänä vuonna viedä sen kuolleiden lasten muistopäivänä. Näinä kahtena muuna syksynä olen tainnut viedä jo elo-syyskuun vaihteessa, mutta nyt ajattelin että tuo muistopäivä olisi hyvä päivä viedä lyhty ja sitten voisi joka vuosi viedä aina samaisena päivänä, jotta ei sitten aina tarvitse miettiä milloin sen veisi. 

Olisi kiva tietää mitä pikkusisko miettii käydessään isoveljen haudalla. No eipä kai siihenkään kauaa mene kun pikkusisko aloittaa juttelemisen...

Kaksi vuotta sitten

Olin synnytyssairaalassa. Synnyttämässä esikoistani. Minusta tuli äiti ensimmäistä kertaa. Synnytin ensimmäistä kertaa. Pidin ensimmäistä kertaa sylissäni omaa lasta. Pidin esikoistani ensimmäistä ja viimeistä kertaa sylissäni niin ettei meidän välissä ollut arkkua. Kaksi vuotta sitten alkoi elämäni surullisin ja vaikein aika. 

Mutta mitä on tapahtunut kahdessa vuodessa. Olen oppinut olemaan kiitollinen siitä, että sain esikoiseni. Rakkaan täydellisen poikani. En edelleenkään hyväksy sitä, että hänet vietiin minulta aivan liian aikaisin pois. Kaikella on ehkä tarkoituksensa, tämän tarkoitusta en tiedä vielä. Olen oppinut elämään suruni kanssa. Mutta tunne yhä edelleen sen mustan möykyn sydämessäni, se kuuluu ikuisesti pojalleni. Mutta tunnen samalla, että siinä mustan möykyn seassa on rakkautta. Rakkaus esikoiseen ei ole kadonnut eikä ikävä. Ikävä on välillä hirmuisen kova. Tunnen yhä käsissäni ja vartalossani, miltä tuntui pitää lämmintä vastasyntynyttä esikoista sylissäni. Muistan yhä sen riipaisevan tunteen kun kätilö lähti huoneesta sylissäni minulle maailman rakkain pikkuihminen. 

Kun esikoisen syntymäpäivä on ollut lähestymässä huomaan, mieleeni hiipivän usein asioita ja tapahtumia niiltä synkiltä päiviltä ja viikoilta. Yksi päivä sitten mieleeni muistui ajatus siitä kun laitoin rakkaalle ystävälleni viestin, ettemme voi tavataakaan viikonloppuna sillä lapseni on kuollut. Kaksi vuotta myöhemmin rakas ystäväni vietti samaisena päivänä toisen poikansa ristiäisiä. Suru ja ilo, kulkevat vuorotellen. Monesti olen miettinyt miten siinä tilanteessa pystyin soittamaan siskolleni ja mieheni vanhemmille ja kertoa tapahtuneen. Mietin usein miten kamalalta siellä toisessa päässä mahtoi tuntua. Vastaat puhelimeen ilman, että sinulla on aavistustakaan siitä mitä sinulle tullaan kertomaan ja sitten sinulle kerrotaan kummilapsesi/lapsenlapsesi kuolemasta. Huomaan itse tällä hetkellä kun vastaan puhelimeen kun joku tuttu soittaa,olen hyvin varauksellinen ja jos toinen kuulostaa toisessa päässä jotenkin oudolta, menen suorastaan paniikkiin ja minulla on vaikea kuunnella mitä toisella on sanottavaa. On jotenkin hassua miten nämä kesäkuun alunpäivät ennen sitä esikoisen syntymäpäivää saa pääni sekaisin. Eihän se ole sanottua milloin ikävä puhelu tulee omalle kohdalleni, niin että joudun vastaanottamaan sen ikävän tiedon jostakin. Mutta onhan se epätodennäköistä että sekin sattuisi juuri kesäkuulle. Mutta se ihmisenmieli kun on niin eriskummallinen. 

Mutta miten minä jaksan kahden vuoden jälkeen. Hyvin ja huonosti. Hyviä päiviä on kuitenkin paljon enemmän kuin huonoja. Huonot päivät ovat sellaisia oikeaastaan, että tunnen itseni hyvin väsyneeksi, enkä jaksa tarttua mihinkään tekemisiin. Jaksan touhuta tyttäreni kanssa ja antaa hänelle sen kaiken mitä hän tarvitsee. Mutta sitten se kaikki ylimääräinen niin kuin kotityöt jäävät tekemättä useasti. Jos ennen nautin siivoamisesta ja touhuamisesta, niin nykyään mieluummin katselen neidin leikkejä ja touhuan hänen kanssaan ja pyykit saavat odottaa sitä energiaa kun minä jaksan, toki meidän perheen toinen aikuinen aika useasti sitten hoitaa niitä minun puolestani. Minulla on paljon asioita mitä haluaisin, että tekisin itseni suhteen ja kodin suhteen, mutta kun sitä voimaa ei aina riitä. Mutta olen oppinut olemaan itselleni armollisempi. Miksi kaikista asioista pitäisi suoritua niinkuin ennen?! Yritän nauttia tästä hetkestä sellaisena kuin se on. Ja mitä ennen kaikkea olen yrittänyt oppia olemaan postitiivisempi ja pyrkinyt unohtamaan sen negatiivisen ajattelun. Tosin eihän siihen näillä äitiaivoilla aina jaksa, kun jokin ärsyttää niin se ärsyttää... 

Reilu kaksi vuotta sitten olin niin onnellinen odottava äiti kuin voi vain olla. Sitten minulta vedettiin niin sanotusti matto jalkojen alta pois. Ja nyt olen oppinut uudestaan olemaan onnellinen äiti, jolla on oikeus olla myös surullinen, jos siltä tuntuu ja mitä ennen kaikkea minulla on oikeus mielestäni edelleenkin sanoa se ääneen, että kyllä minulla on paha olla koska lapseni on kuollut, vaikka siitä onkin kaksi vuotta aikaa. 

Olisin voinut myös opetella jollain vähemmän raadollisemmalla tavalla näitä asioita. Mutta minun on ollut pakko nieleskellä ja purtava hammasta, näin oli ilmeisesti tarkoitettu minun tarinani menevän. Olen ylpeä kahden terveen ja rakkaan lapsen äiti. Vielä on matkaa tässä surussa, joskaan en tiedä päättyykö se koskaan kokonaan. Mutta nyt mulla on ihan hyvä olla. Vaikka haluaisin rutistaa sitä pientä poikaani ja kuiskata hänen korvaansa: hyvää syntymäpäivää äidin rakas. Nyt toivotukseni lähtee tuulen mukana ja toivottavasti rakas poikani tuntee äidin rakastavan halauksen. 

Hyvää syntymäpäivää rakas esikoiseni!

Tänään

On molempien lasten nimipäivä. Me emme juhli niitä sen enempää, koska neidilläkin ne synttärit olivat vasta kaksi viikkoa sitten. Mamma ja täti kävivät kyllä leikkimässä tänään neidin kanssa. Ja me mentiin sateen tauottua kukkakauppaan ja vietiin isoveljelle kukkia. Siellä olikin paljon kukkia ja kahden viikon päästä on taas pojan synttärit.

 

Alkuviikosta oltiin neidin kanssa kävelyllä iltasella ja käytiin uuden kastelukannun kanssa kastelemassa isoveljen kukat.

Haudalta lähdettäessa neidille on muodostunut tavaksi vilkuttaa isoveljelle ja tälle äidille joka kerta tulee kyynel silmäkulmaan. Äidin rakkaat lapset.

Äiti kahdelle

Ensimmäinen äitienpäivä jolloin olen kahden lapsen äiti. Äiti kuolleelle, äiti elävälle. Erilainen äitienpäivä kuin viime vuonna. Tänään sain hyvin hyvin ihanan halin rakkaalta lapseltani heti aamusta. Toisen rakkaan lapseni haudalla istutin tänään orvokit. Kyyneleiltä ei vältytty, olin ajatellut etukäteen, että tänä vuonna se ei olisikaan niin raskasta. Mutta kun äitienpäivän aamu koitti kyyneleitä piti niellä ja lopulta ne tulvivat pitkin poskia. En tiedä osaanko koskaan nauttia äitienpäivästä täysin sydämin, vai puristaako sitä yhtä sydämen kolkkaa aina yhtä kovasti tälläisenä juhlapäivänä. Välillä jopa tuntuu, että äitienpäivää ehkä vähän liikaakin mainostellaan ja odotellaan aina joka kevät. Joka tuutista ja kanavasta tulee jotakin äitienpäivään liittyvää. Vaikka äitiys itsessään ei ole mikään itsestään selvä juttu. Toki meillä kaikilla on äiti, jotka täällä olemme, mutta kaikista ei tule äitejä vaikka kuinka toivoisimme. Äitiys on lahja.

Mukavaa toukokuun toista sunnuntaita ihan jokaiselle, muistakaa olette kaikki arvokkaita. <3

Kevään tuoksujen muistot

Kevään tuoksut tuovat mieleen sekoituksena viime kevään odotuksen sekä samalla sen ainutlaatuisen ensiodotuksen. Samasta tuoksusta tulee pohjaton ikävä ja kiitollisuus. Pohjaton ikävä on sitä ensiraskauden tuomaa jännitystä, ensimmäisten vauva vaatteiden ja tarvikkeiden pohdintaa ja hankintaa, stressitöntä odotusta ja ennenkaikkea pelotonta. Pohjaton ikävä sitä vauvaa, joka kohdussani kasvoi ja oli jo valmiina valloittamaan äidin ja isän sydämet. Ikävä ei ole oikeastaan toista raskautta, mutta kun siihen raskauden päättymiseen on enää vajaa kuukausi aikaa, alkaa muistumaan mieleen, se pienen pieni vauva, joka tuli ja lohdutti ja paikkasi äidin ja isän sydämestä palasia. Osa sydämestämme kuuluu ikuisesti pojallemme, hän täytti sydämmemme rakkaudella ja ikävällä, mitä hän tuskin itse olisi tahtonut vanhemmilleen valita. En koskaan antaisi hänen liian lyhyttä elämäänsä pois, olen kiitollinen, että sain hänet edes hetkeksi, vaikka aika oli aivan liian lyhyt. Vajaa kuukausi ja tyttäremme täyttää yksi, noin puolitoista kuukautta ja poikamme täyttäisi kaksi vuotta. On hetkiä jolloin ajattelen, kunpa isovelikin olisi täällä. Minun kaksi ihanaa täydellistä lastani leikkisi nyt yhdessä ja keksisi kaikkea ihanaa ja järjetöntäkin välillä. Ystäväpiirissäni on muutamia joiden lapset täyttävät tässä tai ensi kuussa kaksi vuotta, toisen pojan synttäreillä ollessamme neidin kanssa perjantaina, mietin hiljaa mielessäni, ei menisi kauaa kuin meidän Oliverkin viettäisi synttäreitä. Ja nämä ystäväpiirin kaksivuotiaat pojat olisi parhaita kavereita yhdessä, oikea kolmikko. Onneksi kovin monesti en ajaudu liikaa mietteisiini, että minunkin lapseni kuuluisi nyt olla tässä, koska pitemmän päälle se satuttaa omaa sydäntä entisestään. 

Nyt kun poikani toinen syntymäpäivä alkaa pikku hiljaa lähenemään, huomaan että taas ikävä ja suru alkaa kurkkia aina välillä enemmän esille. Huomaan myös itsessäni sen, että yritän piilottaa sen surun ja ikäväni, niin ettei kukaan sitä huomaisi ja yritän olla reipas ja iloinen, vaikka huomaan että väsymys alkaa taas paistamaan olollansa arjessa. Koskakohan se oma mieli ja kroppa palautuu ennalleen vai palautuuko koskaan!?! Huomaan mitä enemmän minulla on puuhaa ja menoja sitä väsyneemmäksi tulen vaikka saan nukkua öisin hyvinkin sen kahdeksan tuntia, sillä neiti pyytää melkein korkeintaan kolme kertaa tuttia ja välillä menee öitä ettei kertaakaan. Mutta luultavasti se väsymys johtuu vielä kuitenkin siitä menetyksestä ja siitä, että joudun tsemppaamaan itseäni muiden edessä, olemalla se vahva ja iloinen ihminen. Olen vain luonteeltani sellainen, etten oikeastaan halua juurikaan kenellekkään ystävällenikään tunnustaa sitä väsymystä ja ikävää, surua. En halua olla kenellekkään taakaksi niin on helpompi näyttää vahvalta ihmiseltä. Monet varmasti luulevatkin minun pääseen lapseni kuolemasta niin sanotusti yli. Mutta ikäväkseni luulen ettei siitä vain toivu ihan kokonaan vuodessa eikä kahdessakaan. Jossainhan oli tehty tutkimus, että viiden vuoden päästä menetyksestä voi aikaisintaan saavuttaa sen onnellisuustason joka on ennen menetystä edeltänyt. Eli matkaa on vielä...

  

Onneksi suru tulee vain sellaisina pieninä annoksina silloin tällöin, eikä se ole enää läheskään joka päivä läsnä eikä edes joka viikko. Kun se pääsee kurkkaamaan, ei onneksi kauaa kylässä viihdy. Tunnen sisälläni jonkinlaisen rauhan ja kiitollisuuttakin siitä, että sain poikani edes siksi pieneksi ajaksi.  Mutta sitten se väsymystila on ja pysyy muutamia päiviä aina kerrallaan, keväällä minulla oli sellainen monen viikon pituinen ja kun se loppui, tuntui jo hetkellisesti, että nyt olen taas yhden vaiheen päässyt eteenpäin. Mutta taas tällä viikolla se väsymystila on tullut kylään... Mennään päivä kerrallaan eteenpäin ja katsotaan mitä se tuo tullessaan ja mitä kevään tuoksut tuo mieleeni... Niitä kun vielä riittää ja kesäntuoksut tuovat ne seuraavat muistot ja sen jälkeen syksyn tuoksut. Talven tuoksut taitaa olla ainovia joista ei tule mieleen mitään raskauteen liittyvää tai menetykseen...   

Tässä taas vähän pohdintaa omasta matkastani lapseni menetyksessä..

Karusellikoti 2 vuotta

Tänään tulee kaksi vuotta täyteen kun karusellikoti avasi "ovensa". 

Mitään suuria synttärijuhlia ja postausta ei nyt tule. Oma läppäri on huollossa ja tabletilla kirjoittelu ei oikein ole mukavinta. Eli syy hiljaisempaakin hiljaisempaan postaus tahtiin on läppärin oleminen huollossa. 

Blogihan on muuttunut kahden vuoden aikana valtavasti aluksi odotuksesta kohtukuolema blogiksi ja taas uudestaan odotusblogiksi jossa vauvan kuolema varjosti uutta onnea. Nyt elellään vauva-arkea jossa taustalla eletään vauvan kuoleman aiheuttamaa surun käsittelyä sekä samalla välillä postaillaan sisustusjuttuja. Joten aikalailla sekametelisoppa tuntuu tämä karusellikoti olevan.  :)

Iso kiitos teille jotka olette jaksaneet olla mukana alusta saakka ja teille jotka olette matkan varrella mukaan tulleet ja kaikki uudet olette edelleen lämpimästi tervetulleta mukaan lukemaan karusellikodin postauksia joita ilmestyy epäsäännöllisin väliajoin. 

19.luukku

Joulun aika saa taas tämän äidin herkistymään ja kyyneliltäkään ei olla vältytty. Pitkän aikaa on jo ollut sellaista seesteistä aikaa, ettei se ikävän ryöppy ole päässyt tulemaan kyyneliin saakka. Mutta mitä lähemmäs joulua tullaan sitä herkemmin ne kyyneleet kastaa silmäkulman. Toissapäivänä laittaessa pyykkejä koneeseen tuli totaalinen itkukohtaus. Ikävä poikaani kohtaan tuli puristaen sydämeen. Onneksi tällä hetkellä nämä itkukohtaukset ovat jo olleet enemmän poissa ja on vain hetkittäisiä pieniä hetkiä. Mutta jotenkin vielä kun tyttärelläni on tänä vuonna ensimmäinen joulu se saa sen surun ja ikävän nousemaan pintaan esikoisestakin. Hänen kanssaan kun emme saaneet koskaan kokea tätä ihanaa joulunaikaa. 

Tämän seuraavan laulun sanat sopivat siihen kaipaukseen mitä koen rakasta poikaani kohtaan.

Tuossa alkukuusta kun olin Antin keikalla, hän kertoi tämän laulun olevan omistettu kaikille niille rakkaille ihmisille jotka ovat jo täältä joutuneet lähtemään pois. Tälle äidillehän siinä tuli itku. <3

Päivä jolloin muistamme

Tänään on päivä jolloin muistamme edesmenneitä rakkaitamme, käymme haudalle sytyttämässä kynttilöitä ja jos rakkaamme on kuollut viimeisen vuoden aikana viime pyhäinpäivästä on monilla myös tapana käydä kuuntelemassa rakkaan nimi kirkossa kun hänelle sytytetään kynttilä. 

Muistamme tänään esikoistamme, rakasta poikaamme. Muistamme hänet joka päivä ei vain näinä erikseen tarkoitettuina päivinä. En mitenkään voisi unohtaa rakasta poikaani. Enkä tahdo, että pikkusisko eläisi elämäänsä niin ettei tietäisi isostaveljestään. Oliver on aina yksi perheenjäsenistämme. 

Tällä viikolla käydessäni yksin hautausmaalla, tunsin erilaisen tunteen kuin koskaan aikaisemmin käydessäni. Kävin iltakahdeksan aikaan, oli pimeää ja hautausmaan valot eivät palaneet. Ensimmäinen ajatus oli, käyn vaan äkkiä kun siellä on niin pimeää ja jotenkin hautausmaa on sellainen paikka etten tahdo olla siellä pimeässä, niin etten nää mitä siellä tapahtuu. Lapseni haudalle päästyäni minulle tuli lämmin olo, sellainen sisäinen lämmin olo ja mieleni valtasi suuri rakkaus poikaani kohtaan suurempi kuin koskaan aiemmin. Olen pohtinut tätä muutaman päivän ajan ja olen huomannut muutenkin, että itselleni on tullut niin sanottu sisäinen rauha. Enää ei väsytä ja masenna niin paljon. Onkohan nyt jokin uusi virstanpylväs menty surussa eteenpäin.

Perjantaina pyhäinpäivänaattona veimme pikkusiskon kanssa kuusenhavuja haudalle, viime vuonna veimme kanssa juuri ennen pyhäinpäivää ja niin teimme tänäkin vuonna. Haudasta tuli jotenkin heti siistimmän ja lämpimämmän näköinen. Unohdimme vain kameran kotiin tuolla reissulla, joten nyt ei ole ihan tuoreinta kuvaa haudalta näyttää. 

Lähetämmä sinne pilvenreunalle rakkaallemme paljon suukkoja ja haleja, äidiltä, isiltä ja pikkusiskolta!

Hyvä olla

Olin viime sunnuntaina eräässä konsertissa. Laulaja oli sellainen josta olen jo lapsena tykännyt enkä varmaankaan missään vaiheessa ole lakannut kuuntelemasta. Lapsuudesta saakka ystäväni kanssa ollaan kuunneltu tätä ensin hänen lastenlauluja ja sitten iskelmiä. Varmaankin suurin syy miksi ollaan alunperin alettu ystäväni kanssa tätä kuuntelemaan oli syynä, että meidän äidit kuunteli tätä. Ollaanhan me oltu kahdessa konsertissakin, toinen oli omalla paikkakunnalla järjestetty lastenkonsertti ja toinen oli konserttitalossa Turussa. Enää en tosin tiedä kuunteleeko ystäväni hänen musiikkiaan, ei ole tullut koskaan jutuksi. Mutta tämä laulaja on vaihtanut kymmenisen vuotta sitten iskelmistä gospeliin. Toki aina sen yhden legendaarisen iskelmän hän laulaa, mutta kun sen sanoja kuuntelee niin ei sekään ole ihan mikä tahansa laulu. 

Tämä artisti kertoo juttuja laulujen välissä ja näin pohjustaa lauluja ja tuo erilaisen tunnelman konserttiin. Hän sanoi esimerkiksi, että hänen tulee tuoda kipeitä asioita elämästään esille, jotta me kuuntelijat pääsemme lähemmäs häntä ja olisimme enemmän läsnä siinä hetkessä. Ja tämä onkin totta, ei se reilu tunnin pituinen konsertti tuntunut miltään kun siihen uppoutui ja ne jutut ja laulut veivät mennessään .Toki myös vitsejä ja iloisia asioita mahtui mukaan. Artisti vielä pyysi konsertin alussa ettei laulujen välissä taputeta, jotta jokaisella kuulijalla on vain aikaa kuuntelemiseen, eikä tarvitse tehdä muuta kuin olla läsnä. Hän kertoi myös ettei ole pitkään aikaan yhtään konserttia vetänyt alusta loppuun saakka niin ettei olisi nähnyt ihmisten silmäkulman kostuvan. Eikä nytkään tapahtunut niin. 

Hän kertoi erilaisia juttuja, mutta yksi joka kosketti minua eniten oli juttu hänen tuttavaperheestään. Hän oli saanut luvan kertoa konserteissaan tämän tarinan, joka siis on aivan totta. Kaikki jutut mitä hän kertoo ovat totta eikä keksittyjä.

 Puolisen vuotta sitten hän oli mennyt pitämään konserttia, kauemmas kodistaan ja joutui yöpymään siellä. Siellä ollessaan hän oli saanut viestin tuttavaperheeltään. Viestissä oli suru uutinen, perheen 7-vuotias tyttö oli kuollut pitkäaikaiseen sairauteensa. Mutta se mikä minua kosketti siinä eniten ja toi silmäkulmiini kyyneleet oli se mitä tämä tyttö oli sanonut juuri ennen kuolemaansa. Tyttö oli katsellut ylöspäin sairaalavuoteellaan ja sanonut: tuonne minä haluan, siellä on hyvä olla. Tämä artisiti sanoikin, että lapsi ei osaa kyseenalaistaa tai miettiä uskonasoita sen enempää, vaan se mitä hän sanoi tuli suoraan sydämestä. Tämän jälkeen tuli minullekkin olo, että minunkin lapsellani on varmasti hyvä olla, siellä taivaankodissa. Samassa konsertissa tämä artisti vielä sanoi, että jokaiselle on varmasti joku joka odottaa sinua siellä jossakin minne me menemme ja meillä jokaisella on joku jonka näkemistä me odotamme. Lisäksi hän myös pohti sitä asiaa miten se kuolema onkin meille ihmisille niin vaikea asia lähestyä ja käsitellä ja pystyin taas samaistumaan tähänkin. En enää kaikkea muista niin tarkasti miten hän nämä asiat esitti ja kertoi, olisi ollut mukavaa saada nämä juttutuokiot johonkin muistiin, josta voisi niihin palata, koska monet hänen sanomat asiat jäivät lämpiminä asioina sydämeen ja antoivat itselle lisää voimaa. 

 

Minulla ei ole ollut otsikon mukaan hyvä olla, mutta ei nyt mikään niin huonokaan. Sillä minulla on tässä nyt noin kolmisen viikkoa ollut henkisesti hyvin väsynyt olo. Olo on samanlainen joka oli viime vuoden kesänä. Nukkuminen ei auta yhtään, välillä olen pirteä ja taas yhtäkkiä voin olla tosi väsynyt. Olen itse niin väsynyt tähän olotilaan, tahtoisin niin olla energinen ja jaksaa touhuta kaikenlaista, mutta kun mieli vaan on niin väsynyt. Olen kyllä tällä hetkellä hyvin onnellinen, niin onnellinen kuin vain voi elämässä tapahtuneiden asioiden jälkeen olla. Eilen miehellenikin tästä sanoin ja sanoin ettei edes nukkuminen auta. Hän totesi siihen, että aika on ainut mikä auttaa. Niin se vaan taitaa olla. Minä kun en vauvan takia voi olla väsynyt, sillä hän on nyt viikon verran nukkunut yöt kokonaan ja nukkuu päivällä hyvät päiväunet. Viime yönäkin Olivia nukkui 13 tuntia!! Mutta kun tähän väsymykseen ei nukkuminen auta niin enpä sille mitään voi. Onneksi minulla on iloinen tytär, joka jaksaa hymyillä ja antaa voimia äidille. Hänen kanssaan olen väsymyksestä huolimatta jaksanut hyvin touhuta ja olla. Mutta tunnen oloni silti sellaiseksi vaikka jaksan tehdä asioita, että olisi helpompi tehdä ne jutut jos ei olisi niin väsynyt henkisesti koko ajan. Mutta vielä tulee sekin aika kun väsymys väistyy ja energisyys palaa! 

 

Mukavaa viikonloppua kaikille!