Päivä jolloin muistamme

Tänään on päivä jolloin muistamme edesmenneitä rakkaitamme, käymme haudalle sytyttämässä kynttilöitä ja jos rakkaamme on kuollut viimeisen vuoden aikana viime pyhäinpäivästä on monilla myös tapana käydä kuuntelemassa rakkaan nimi kirkossa kun hänelle sytytetään kynttilä. 

Muistamme tänään esikoistamme, rakasta poikaamme. Muistamme hänet joka päivä ei vain näinä erikseen tarkoitettuina päivinä. En mitenkään voisi unohtaa rakasta poikaani. Enkä tahdo, että pikkusisko eläisi elämäänsä niin ettei tietäisi isostaveljestään. Oliver on aina yksi perheenjäsenistämme. 

Tällä viikolla käydessäni yksin hautausmaalla, tunsin erilaisen tunteen kuin koskaan aikaisemmin käydessäni. Kävin iltakahdeksan aikaan, oli pimeää ja hautausmaan valot eivät palaneet. Ensimmäinen ajatus oli, käyn vaan äkkiä kun siellä on niin pimeää ja jotenkin hautausmaa on sellainen paikka etten tahdo olla siellä pimeässä, niin etten nää mitä siellä tapahtuu. Lapseni haudalle päästyäni minulle tuli lämmin olo, sellainen sisäinen lämmin olo ja mieleni valtasi suuri rakkaus poikaani kohtaan suurempi kuin koskaan aiemmin. Olen pohtinut tätä muutaman päivän ajan ja olen huomannut muutenkin, että itselleni on tullut niin sanottu sisäinen rauha. Enää ei väsytä ja masenna niin paljon. Onkohan nyt jokin uusi virstanpylväs menty surussa eteenpäin.

Perjantaina pyhäinpäivänaattona veimme pikkusiskon kanssa kuusenhavuja haudalle, viime vuonna veimme kanssa juuri ennen pyhäinpäivää ja niin teimme tänäkin vuonna. Haudasta tuli jotenkin heti siistimmän ja lämpimämmän näköinen. Unohdimme vain kameran kotiin tuolla reissulla, joten nyt ei ole ihan tuoreinta kuvaa haudalta näyttää. 

Lähetämmä sinne pilvenreunalle rakkaallemme paljon suukkoja ja haleja, äidiltä, isiltä ja pikkusiskolta!