Päätin muutama päivä sitten, että tämä blogi hiljenee.
Minulla on ollut tosi hidas kone, joten blogin kirjoittaminen on ollut todella puuduttavaa ja kun sitä aikaa ei muutenkaan ole liikaa, sekä väsymys painaa aivan liian usein. Mutta sain mieheltäni käyttöön nopeamman, joten miten se mieli vaihtuikin taas, jospa sittenkin kirjoittaisin taas silloin tällöin. On vaikea jättää jotakin joka on ollut tärkeä itselle.
Viimeinen kuluva vuosi on ollut, no jotkut tietävätkin jo, enemmän ja vähemmän raskas, mutta samaan aikaan onnellinen. On raskasta kokea samalla syvää surun aallokkoa ja samalla katsoa ja iloita lastensa seurasta. Saan olla onnellinen jokaisesta rakkaasta lapsestani. Mutta minulla on myös oikeus olla surullinen, sanoo kuka tahansa mitä siitä. Jos ei ole itse kokenut oman lapsensa kuolemaa, on myöskin turha sanoa ettei se vaikuttaisi äidin tunteisiin vielä vaikka kohta esikoisen syntymästä ja kuolemasta tulee kuluneeksi neljä vuotta. Suru on erilaista, mutta matka on vielä kesken, tulee ehkä aina olemaan, en tiedä. Onneksi minulla on mukanani tässä matkassa aivan ihana mieheni sekä rakkaita ystäviä joiden kanssa saan asiasta keskustella. Kiitos kun ootte jaksanut mua, vaikka mä en aina ole ollut ihan paras ystävä teille. <3
Luin tekstin kohtukuolemasta puhu muru blogista ja se oli aika osuva teksti, kyyneleet tulivat poskille. Muistin taas erilaisia asioita esikoisen viimeisistä hetkistä. Miten ne tulevatkin mieleen pala palalta vaikka onkin jo luullut, että on muistanut kaiken, mutta taas tuleekin uusia tuntemuksia ja muistikuvia. Lääkkeitä en ole syönyt näiden vuosien aikana suruni vuoksi enkä siis muutenkaan, mutta jos olisi tarvinnut olisin varmasti myös ne ottanut.
Minusta oli todella kauniisti kirjoitettu seuravaa tekstin alle: Voit myös pyytää anteeksi. Tarinan äiti kertoi lohdullisesti, että aina
voi palata ja sanoa, anteeksi kun en ymmärtänyt suruanne. Toivon, että
tämäkin kirjoitus osaltaan hälventää kohtukuolemaan liittyvää tabua.
Kohtuun kuollut vauva on yhtä tärkeä vauva perheelleen kuin eläväkin.
Eikä elävä ikinä korvaa häntä. <3 (kursivoitu lainattu blogista puhu muru) Joskus olisi itsekin halunnut, että tökerösti kommentoineet olisivat tulleet sanomaan anteeksi jälkeenpäin. Ymmärrän, että tilanteessa kun kuulet toisen menettäneen vauvansa on vaikea tietää mitä sanoisi. Mutta jos et tiedä mitä sanoisit, sano vain otan osaa. Koska liian usein sanat joita et tarkoittanut loukkauksesi satuttaa kuitenkin sitä joka on menettänyt rakkaimpansa. Elävä lapsi ei koskaan korvaa esikoistani, joten minua ei lohduttanuta tieto, että olin nuori ja saan varmasti uuden lapsen. Eikä sekään lohduttanut kun toinen lapsemme oli syntynyt ja minulle sanotaan nyt voit olla onnellinen kun sinulla on tuo ihana tyttö sylissä. Kyllä, minä olin onnellinen, mutta silti minulla oli lohduton suru.
Meillä lapsille on alusta saakka kerrottu isoveljestä ja edelleen kerrotaan ja käydään haudalla säännöllisesti. Tällä viikolla esikoisen ja keskimmäisen nimipäivänä käytiin haudalla ja kuopuksemme alkoi vilkuttamaan. Hän on yleensä tähän mennessä nukkunut vaunuissa tai sitten ollut ihmeissään missä ollaan, mutta nyt päätti hymyillä ja vilkuttaa. Keskimmäisellä on ollut jo todella kauan tapana kun mennään haudalle hän katsoo kukat läpi ja talvella kynttilät pois ja uusi tilalle sekä vilkutus ja lentosuukot. Nyt pikkuisinkin on ottamassa tätä tapaa itselleen. Joskin edelleen mietin, että ajatteleeko keskimmäinen edelleenkin isoveljen olevan hautakivi. Joskus mietin kyllä, että on kurjaa kun lasteni elämä pyörii hautausmaan ympärillä, että miksi näin piti tapahtua juuri meidän perheelle tai ylipäätänsä kenellekkään. Keskimmäinen jos saa päättää mennäänkö käymään kaupassa vai hautausmaalla, valitsee hän melkein aina hautausmaan, mutta toisaalta onhan se ihanaa, että hänellä on lämmin suhtautuminen asiaan, eikä se hänen mielestään ole mitenkään kummallista mennä sinne.
Tulipa tästä tekstistä taas hyvin pomppiva ja en tiedä tuliko minun ajatukseni ihan selkeästi esille. En ketään tahdo loukata, enkä ketään arvostele tässä tekstissä enkä kenestäkään puhu tässä, nämä kaikki asiat ovat omia pääni sisällä liikkuvia ajatuksia. On taas hyvä välillä kirjoittaa ne pois sieltä. Tosin en enää tiedä olisiko parempi kirjoittaa vain itselle eikä jakaa omia tuntemuksia avoimesti kaikille. Mutta tekee sitä niin tai näin, aina se on toisten mielestä väärin ja toisten mielestä oikein. Joten en taida jaksaa ajatella muita, jos ei pysty hyväksymään minua sellaisena kuin minä olen, en minä sille mitään mahda. Minähän olen tälläinen. :)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti