Eilen

Eilen tämän blogin perustamisesta on kulunut seitsemän vuotta! Tuntuu, että aika olisi pitkä jos ajattelee, että seitsemän vuotta, mutta toisaalta tämä on mennyt nopeaan. Viime vuodet tämä on ollut vähän hiljaisempi, mutten silti osaa päästää irti tästä. Tämä on kuin yksi lapsistani.

Onhan tämän seitsemän vuoden aikana ehtinyt tapahtumaan vaikka ja mitä. Ensin tämä alkoi siitä onnellisesta esikoisen odotuksesta. Joka päättyi kuolemaan, suureen suruun. Isosiskon syntymä toi iloa kaiken harmauden keskelle. Pikkusisko syntyi reilu kolme vuotta myöhemmin tämän perustamisesta, jolloin allekirjoittanut taisi taas vähän käydä harmaissa vesissä. Mutta sieltäkin noustiin. Muutettiin kotiin joka tuntunut siitä asti siltä omalta kodilta, tänne meidän kuului tulla. Viime vuonna syntyi pikkuveli, jonka kasvua saamme isosiskojen ja isin kanssa nyt seurata onnellisesti siellä missä meidän kuuluukin olla. En kuitenkaan kokonaan pysty sanomaan, näin tämän kuului mennä, koska mielestäni esikoisemme ei kuulunut kuolla. Mutta näin me tämä elämä eletään, otamme sen minkä saamme.

Meidän vauvamme on helppo, mutta valvottaa öisin välillä. Itse hän varmasti nukkuu hyvin, mutta minä taas en saa nukutuksi kun kuuntelen miksi hän on levoton. Mutta en kuitenkaan voi sanoa, että hän olisi vaikea vauva, viime aikojen levottomien öiden syynäkin luultavasti on ollut puhjennut hammas.

Minä olen myös hurahtanut uuden harrastuksen pariin kokonaan tai en tiedä onko se uusi, mutta kuitenkin. Olen hurahtanut taas täysin ompelemiseen ja suurin osa ajasta kuluukin ompelukoneen ja saumurin takana, jos vain vapaa-aikaa kaikelta muulta jää. Mutta se on kyllä ihanaa hommaa, saa itse jotakin sellaista tekemistä ettei ehdi ajatella samaan aikaan muita juttuja, vaan voi ainoastaan keskittyä siihen hommaan mitä on tekemässä. Jospa saisi tännekin jotakin aikaiseksi esitellä tuotoksiani. :)

Syksyn hiljaisuus

Syksyn hiljaisuus blogissa, on tehnyt hyvää. Olen miettinyt paljon tämän kohtaloa. Hiljaista on ollut ennenkin, mutta nyt todella hiljaista. Syksy on ollut kiireinen, muutoksia tuonut mukanaan, mutta hyviä sellaisia. Aika vain ei riitä kaikkeen ja se mistä aikaa ensin karsitaan on tämä. 

Mutta mitä meille sitten on syksyllä oikein tapahtunut. No vaikka ja mitä. Palaset alkavat loksahtelemaan paikoilleen pikkuhiljaa ja elämä alkaa tuntumaan siltä mitä olen mielessäni aina odottanut. Eli elän nyt aikaa mikä ennen oli mielessäni sitten joskus. Mä olen hyvin osannut aina kuvitella monesta asiasta sitten joskus kun.. Mutta nyt tuntu siltä ettei enää tarvitse. Minulla on ihana rakastava perhe ympärilläni sekä ihana lapseni taivaassa suojelemassa meitä. Olemme muuttaneet ihanaan kotiin, minun ensimmäiseen omaan kotiin. Joten syksy on mennyt muuttoa tehdessä ja illat, viikonloput ovat menneet vaatekutsujen parissa. Vaikka välillä on vähän väsyttänyt tai aika paljonkin :D, niin silti olen ollut onnellisempi ja olo on ollut rauhallisempi pitkiin aikoihin. Keväällä tein vielä neuvolantädin kanssa päätöksen ottaa apua vastaan mieleni myllerryksiin. Joten nyt syksyllä täällä on käynyt "täti" juttelemassa minun kanssani. Joka on hyvin paljon auttanut omiin ajatuksiin ja auttanut itseäni ymmärtämään, että voin olla itselleni armollisempi. Tuntuu, että on helpompi hengittää. 

Vielä en tiedä mikä on tämän blogin lopullinen kohtalo. Katsotaan jatkanko vai pitäisikö vain jo osata lopettaa...

Tää olis nyt niinku neljä vee!!!

Neljä vuotta sitten aloin kirjoittaa karusellikotia, siis NELJÄ vuotta sitten. Miten siitä muka on niin pitkä aika, mutta toisaalta niin lyhyt. 

Blogista ei tullut sitä mitä piti, mutta kyllä täällä vissiin joku käy näitä juttuja lukemassa ja on käynyt koko tän neljän vuoden ajan. :D 

Kiitos <3

Mun piti alkuvuoden jälkeen aloittaa kirjoittaa vaikka ja mitä mistä mä tahtoisin kirjoittaa, mutta sitten mä taas aina mietin et mitä mä oikeen haluun avautuu tänne kaikesta. No voin kertoo hei, etten mä ihan kaikkea kerro. Mut silti välillä raotan sitä sisintäni teillekkin. Kai se sit on ihan ok, ainakin välillä. :) 

Mulla on vaan tällä hetkellä teknisiä ongelmia mun kuvien kanssa ja siks muutama postaus jonka olisin halunut tehdä roikkuu edelleen tekemättä. No mutta jospa mä saisin tän asian korjattua jossain vaiheessa. Paitsi ensi viikolla alkaa taas ihanat kiireet, kun Silverjunglen kevät/kesä mallisto julkaistaan ja mä pääsen esitteleen niitä taas ihanille tyypeille. <3 

Kolme, kaksi ja nyt

Vähän reilu kolme vuotta sitten aloitin karusellikodissa bloggaamisen. Kirjoituksia on tullut välillä enemmän ja välillä vähemmän, mutta koskaan en kuitenkaan ole kokonaan halunnut haudata tätä. En vaikka elämä kulki kaikista synkimmille vesille. 

Kolme vuotta sitten kun karusellikodin "tarinat" alkoivat, odotimme esikoista. Se aika oli jotenkin niin taianomaista, onnellista aikaa. Kohta meistä oli syntymässä perhe. Perheeseemme syntyi maailman ihanin esikoispoika. Perheemme koki samalla sen kaikista pahimman oman lapsen kuoleman. Blogi antoi terapeuttisen paikan minulle käydä läpi elämäni rankinta aikaa. 

Vajaa vuosi esikoisen kuoleman jälkeen perheeseemme syntyi maailman valloittavin tyttäremme. Tuo ihana pikkuinen nyytti. Perheemme sai kokea onnellisen perheen elämää, ikävän siivittämin siivin. 

Reilu puolitoista vuotta tuo ihana tyttö on sulostuttanut elämäämme ja saamme olla joka päivä kiitollisia siitä, että saimme hänet tänne ja hänellä on aivan erityinen suojelusenkeli isoveljensä. 

Tänään perheemme vei haudalle kynttilää. Pikkusisko näyttää tien isoveljen haudalle, kyykistyy haudan eteen ja vaihtaa lyhtyyn isin kanssa kynttilän. Kun kynttilä on vaihdettu sanoo hän reippaasti mennään, huutaa isoveljelle moikka ja muiskauttaa lentosuukkoja perään. Tuo ihana suloinen reipas pikkusisko, josta on kasvamassa kovaa vauhtia isosisko. 

Karusellikoti 2 vuotta

Tänään tulee kaksi vuotta täyteen kun karusellikoti avasi "ovensa". 

Mitään suuria synttärijuhlia ja postausta ei nyt tule. Oma läppäri on huollossa ja tabletilla kirjoittelu ei oikein ole mukavinta. Eli syy hiljaisempaakin hiljaisempaan postaus tahtiin on läppärin oleminen huollossa. 

Blogihan on muuttunut kahden vuoden aikana valtavasti aluksi odotuksesta kohtukuolema blogiksi ja taas uudestaan odotusblogiksi jossa vauvan kuolema varjosti uutta onnea. Nyt elellään vauva-arkea jossa taustalla eletään vauvan kuoleman aiheuttamaa surun käsittelyä sekä samalla välillä postaillaan sisustusjuttuja. Joten aikalailla sekametelisoppa tuntuu tämä karusellikoti olevan.  :)

Iso kiitos teille jotka olette jaksaneet olla mukana alusta saakka ja teille jotka olette matkan varrella mukaan tulleet ja kaikki uudet olette edelleen lämpimästi tervetulleta mukaan lukemaan karusellikodin postauksia joita ilmestyy epäsäännöllisin väliajoin. 

Muisti ja muuta höpötystä

Olen huomannut tämän toisen raskauden kuluessa, että muistini pätkii ja usein. Monestihan monet ovat puhuneet siitä, että raskausaikana tulee muistamattomaksi ja se vaan jatkuu kun vauva on syntynyt. Joo, oon nyt viime aikoina huomannut todellakin ettei se muisti oikeen aina pelitä. Itseään alkaa ihan naurattaa kun ei muista mitä on tekemässä viiden sekunnin päästä tai mitä on tehnyt. 

Eilenkin päätin vaihtaa puhtaat lakanat ja niitä sitten lähdin hakemaan. Menin siivouskaapille ja kirosin mielessäni miksi sen oven edessä on tuoli ja jotain muuta, etten jaksaisi millään siirtää. Onneksi muistin ennen kuin aloin niitä siirtämään, että en todellakaan edes kyseiseen kaappiin tahtonut vaan olin menossa liinavaatekaapille. ;) Siinä sitten miehelleni kerroin tätä ja hän naureskeli mun muistamattomuudelle, miten mä voin unohtaa makuuhuoneesta lähtiessä mitä olin tekemässä, jos olin just ottanut käytetyt lakanat pois. Mutta niin vaan voi unohtaa. Monta kertaa päivässä myös mietin et täytyy käydä netistä tarkistamassa se ja se juttu ja kun menen koneelle en enää muista mitä piti tehdä.  Sekä lukemattomia kertoja alan selittämään jotain ja sitten en taas enää muistakaan mitä yritin olla sanomassa. :D

 

Sekä oon myös huomannut, että kun oon päivät nyt ollut yksin kotona ja meinaan et mulla on aikaa vaikka mihin, niin sitten kuitenkin huomaan, että päivä on tosi äkkiä mennyt ja en oo mitään saanut aikaiseksi. Tosin oikeen mitään en pysty tekemään, sillä en mitään painavaa voi nostaa ja selkä tulee tosi äkkiä kipeeksi kun vähänkin jotain tekee. Mutta oon pyrkinyt siihen, että ruoka olisi aina valmista kun mies tulee töistä, jos ei ole mitään edellispäivän ruuan tähteitä jäljellä. Usein huomaan kelloo katsoessani, että kauhea kello on jo taas noin paljon ja mun piti ruokaakin tehdä. Sitten monet ihmettelee miten mä saan ajan kulumaan kun oon vaan kotona. Joo ei tarvii olla huolissaan liiankin hyvin saan ajan kulumaan tekemättä mitään. :)

Tuntuu myös siltä etten koskaan ehdi tänne mitään kirjoitella. Mielessä on monesti, että kirjoittasin sitä ja tätä, mutta en vaan ole saanut aikaiseksi. Ja osa aiheista on sellaisia, että olen miettinyt uskallanko niistä kirjoittaa. Esimerkiksi pikkusisarukselle hankkimista vaatteista. Minun mielestäni pikkusisaruksella on oikeus saada jotain omaa, joten siksi olen hänelle muutaman jutun ostanut. Ja minähän olen ihan hurahtanut muutenkin lastenvaatteisiin, niin en vaan voi olla ihastelematta niitä ja sitten kun jotain kivaa on löytynyt vauvalle niin olla ostamatta. Vaikka kovin ristiriitaiset tunteet ovatkin sen suhteen. Vaikka itse en siihen usko, että jos ostan jotakin vauvalle niin sen vuoksi jotakin kävisi. Mutta en myöskään osaa luottaa siihen, että elävän vauvan saisin, joten kovin vaikeaa tämä on.

En ole myöskään pitkään aikaan ottanut vauvamahasta kuvaa, en siis sen jälkeen kun sen täälläkin julkaisin. Oliverin raskaus ajasta on monta vauvamasu kuvaa ja jotenkin harmittaa etten saa itseäni niskasta kiinni, että pikkusisaruksen masuajoistakin kuvia tallennettaisiin muistoiksi. Tarvitsee kyllä piakkoin oikeasti ottaa edes yksi kuva. Muutenkin tuntuu ettei ole mitään päälle laitettavaa kaapissa. Mulla on neljät raskaushousut ja yksi hame, jotka kaikki menee kyllä päälle mutta ei niiden kanssa voi olla. Joten ainoat niin sanotut housut jota voin käyttää on legginsit ja tällä hetkellä oon niin kyllästynyt kaikkiin mun tunikoihin. Ostin kyllä yhden tunikan tuossa pari viikkoa sitten, mutta kun se oli ollut pari kertaa päällä on se aivan nukkaantunut vatsan kohtaa. Ja mä en edes ole hieronut vatsaani se päällä ollessani. Täytyisi kokeilla pystyykö sen pelastamaan vielä, jos nukkaimurilla, vai mikä se pieni vekotin lie nimeltään, kokeilisi sitä nukkaa irrottaa. En vain ole saanut aikaiseksi kun siitäkin mulla on niin huonoja kokemuksia olen sillä saanut yhteen paitaan jopa reiän, mutta on se kyllä joissakin vaatteissa toiminut. Mutta nää on taas näitä juttuja kun siirrän ja siirrän koko ajan eteenpäin. 

Aurinkoista viikkoa teille kaikille!

Karusellikoti 1 vuotta!!!

Karusellikoti avasi ovensa vuosi sitten. 

Blogin sisältö on muuttunut aika lailla tämän yhden vuoden aikana. Kuin myös blogin kirjoittaja on myös ehkä muuttunut hieman, ainakin henkisellä puolella. 

Blogin alkuaikoina kirjoitukset painoittuivat ihanaan esikoisen odotukseen, joka sitten päättyi sillä kamalimmalla tavalla, mitä jokainen äiti pelkää. Blogissa alkoi surun työstäminen, joka jatkuu varmasti vielä pitkään arkisten ja muiden juttujen ohella. 

Olen saanut ihania lukijoita mukaani matkaan ja uusia mahtuu vielä mukaan. Joten oikein lämpimästi tervetuloa niin vanhat kuin uudetkin lukijat! 

Iso kiitos kaikille kommenteista! Kommentit lämmittävät aina sydäntä ja antavat voimaa ja jaksamista blogin pitämiselle! Uudet kommentit ovat aina tervetulleita ja on mukavaa kun rohkeasti niitä kirjoitatte!

Nyt alkaa toinen vuosi karusellikodissa ja toivotaan, että viihdytte mukanani vielä pitkään!

:)

Pohdiskeluja

Olen nyt viime viikkoina saanut monelta kuulla, että on mukavaa nähdä miten hyvin olen selviytynyt lapseni kuolemasta ja, että näytän onnelliselta. Itselläni ei vain ole sellaista oloa, että olisin mitenkään selvinnyt lapseni kuolemasta. Lapseni on päivittäin mielessäni. Lapseni muisto tuo edelleen kyyneleet silmiini ja repii sydäntäni. Nykyään on toki hetkiä jolloin myös lapseni muistot tuovat kiitollisuutta sydämeeni. Olen jollakin tapaa kiitollinen siitä, että sain hänet edes siksi pieneksi hetkeksi, vaikka en vieläkään ymmärrä miksi hänen piti niin pian lähteä pois. Esikoiseni jätti suuren arven sydämeeni ja samalla myös suuren rakkauden ja ikävän. Arpi joka on sydämessäni on suurempi kuin kädessä olevani leikkausarpi. Molemmat arvet haalenevat varmasti vuosien varrella, mutta eri tavalla.

Minä olen ihmistyyppinä sellainen, etten kaikista asioistani tahdo valittaa ja päivitellä ääneen. Ja tämä suru on yksi sellainen. Siksi monetkaan läheiset eivät ymmärrä ja näe sitä, että ei se suru minulta minnekkään ole kadonnut. Edelleen olen kuolleen lapsen äiti, olen sitä nyt ja tulen aina olemaan. Tämän kirjoituksen ei ole tarkoitus herättää teitä, en edelleenkään tahdo vatvoa kaikkien kanssa suruani. Minulla on ne tietyt läheiset ihmiset joiden kanssa siitä tahdon puhua ja puhun silloin kun itsestäni tuntuu, että tahdon. Joten en pidä siitä, että nyt aletaan sitten viestitellä ja kysellä yhtäkkiä, että mitä sinulle kuuluu. Jos sitä ei ole aiemminkaan tehnyt niin ei tarvitse nytkään. Koska tahdon sen tulevan suoraan sydämestä, aito halu tietää toisen kuulumisista ja halu kuunnella toista. Ei sellaista, että kysytään mitä sinulle kuuluu ja kun olen vastannut kysymykseen, niin aletaan päivitellä omaa elämää ja sitä miten kaikki on niin vaikeeta. Kyllähän minä haluan muidenkin kuulumisia kuunnella, mutta siihen voi antaa mahdollisuuden minulle kysyä, mitä sinulle kuuluu? Tiedän etten vieläkään aina muista kysyä ja edelleen tajuan vasta päivien päästä, että en sitten ollenkaan kysynyt häneltä hänen kuulumisiaan. Mutta kai sen vieläkin saa laittaa surun piikkiin, että pää ei vaan aina kulje kunnolla tai edes tämän pitkän sairasloman piikkiin. Saahan?!?

Olen myös huomannut mitä kauemmin on kulunut esikoisemme kuolemasta, sitä enemmän ihmiset pelästyvät kun puhun pojastamme jotakin. Se on kai vain niin, ainakin vanhemmille ihmisille, että kuolleista ei kuulu puhua. Mutta minä tahdon puhua lapsestani. Hän on minulle rakas, vaikka onkin taivaan enkeli.

Olen myös huomannut sen, että koska ulkoisesta olemuksestani ei välttämättä huomaa sitä, että olen lapseni menettänyt, niin myös monet luulevat minun unohtaneen lapseni ja jatkaneen elämääni niin kuin mitään ei olisi tapahtunut. 

Mutta unohtaako kukaan äiti koskaan lastansa?!? 

Minä ainakin tulen puhumaan esikoisestani, enkä häntä tahdo salailla, enkä koskaan unohtaa. 

 Olen myös nyt hetkittäin havahtunut, siihen että ajattelen millaista olisi minulla nyt jos Oliver olisi täällä meidän kanssamme. Yritän mahdollisimman vähän ajatella sitä, koska se tekee vain enemmän kipeää. Mutta ajatukset vain välillä tulevat mieleen, eikä sille mitään mahda. Minulle tekee edelleen kipeää katsella poikavauvoja jotka ovat kesän jälkeen syntyneet. Tyttövauvojen näkeminen ei tee niin pahaa, koska siinä ei niin näe sitä menetystä samalla tavalla kuin pojassa. Minun tekee pahaa lukea tarinoita joissa kerrotaan vauvan selvinneen vaikka on syntynyt kolme kuukautta ennen laskettua aikaa. Toki olen iloinen niiden vanhempien puolesta, joiden vauva on selvinnyt. Mutta silloin tulee taas mieleen kysymys, miksi meidän vauvamme ei selvinnyt. 

Olen myös paljon pohtinut sitä, että jos nyt näkisin vastasyntyneen tai alle kuukauden ikäisen vauvan ja minulta kysyttäisiin otanko vauvan syliin. Niin pystyisinkö siihen. Kaikki vauvat joita olen pitänyt sylissä Oliverin syntymän jälkeen ovat olleet yli neljän kuukauden ikäisiä. Muistan vieläkin sen tunteen kun oma vastasyntynyt lapsi ensimmäisen kerran syliini annettiin. Häviääkö se tunne jos otan "vieraan" pienen vauvan syliin. Olen nyt viimepäivinä tätä monesti pohdiskellut ja se tuo monesti ahdistavan tunteen itselleni. Onneksi tämä on sellainen asia jota ei ole pakko tehdä. Voin odottaa, jospa joskus sen toisen oman nyytin syliini saisin ja se olisikin esikoisen jälkeen ensimmäinen vastasyntynyt vauva jota sylissäni pidän. 

Olen myös pitkään pohtinut voinko blogiini postata ihan tavallisia arjen askareita ja juttuja. Vai ajatteleeko ihmiset, että nyt se ei enää muista lastansa. Tiedän, että on tyhmää miettiä sitä. Ja muiden mielipiteillä ei tulisi olla väliä sillä mitä itse omaan blogiinsa haluaa kirjoittaa. Mutta niin se mieli vaan aina toimii, vaikka tahtoisi sen itse toimivan erilailla. Kesäkuun menetyksen jälkeen kun blogini toimi yhtenä terapia muotona ja tänne oli helppo tulla kirjoittamaan tunnoistaan. Mutta nyt kun lapseni syntymästä on kulunut se reilut puoli vuotta, suru on kuitenkin aika samanlaista. Välillä se on hyvinkin vahvana läsnä ja toisinaan vain taustalla sydämessä. Joten ei siitä surusta ole niin paljon kirjoitettavaa kuin aluksi oli. Joten toivon ettei minua tuomita siitä, että haluan alkaa pikkuhiljaa jakamaan myös arkisia juttuja. Toki edelleen tulen kirjoittamaan surustani ja esikoisestani. Ne eivät täältä blogista minnekkään katoa. Mutta olen huomannut, että jollakin tapaa kaipaan sitä, että voin esitellä ja jakaa turhanpäiväisiäkin arjen asioita täällä. Eihän tämän edes pitänyt olla suru blogi vaan tavallinen arkijutuista kertova blogi. Tosin en vieläkään tule lupaamaan, että postaus väli muuttuu tiheämmäksi, mutta olen ajatellut, että kokeilen miltä minusta tuntuu kun alan enemmän kirjoittelemaan arkisiakin juttuja ja yritän olla miettimättä, että voinko mä tästä aiheesta kirjoittaa. Mitä olen tähän saakka tehnyt ja monet jutut ovat jääneet postaamatta vain sen takia, koska mietin onko vielä soveliasta kirjoittaa muuta kuin lapsen menetyksestä. Mutta ei se suru minulta ole kadonnut ja luulen ettei kokonaan katoa vaikka kirjoittaisin mistä aiheesta täällä. 

14. päivä vuonna 2014.

Tää vuosi on tuntunut ihan kivalta, mitä ollaan tähän saakka ehditty elään. Mä sain vajaa viikko sitten kipsin ja tikit pois kädestä. Voi mikä ihana tunne. Tosin aluks kävi kyllä vähän ahdistaa kun oli tottunut et siinä se kipsi on, se kuitenkin ehti keikkuu mukana 5 viikkoa. Nyt pikkuhiljaa täytyy jumpata kättä, arka se vieläkin on ja välillä vähän kipeekin. Mutta metallilevyn ja ruuvien pitäis kyllä pitää ranne ehjänä. Mut kyllä tää on ihan kivaa kun voi käyttää molempia käsiä. Toki oikeaa ei kaikkeen pysty vieläkään käyttämään, mutta joihinkin asioihin kuitenkin. 2,5 viikkoa niin sitten pitäisi olla tältä erää sairaslomat "lomailtu" ja paluu töihin koittaisi. Tosin mulla on aika paljon pitämättömiä lomia, joten vapaapäiviäkin on tulossa. 

Ihanaa mekin saatiin sitä lunta viikonloppuna ja nyt onkin tulleet kovat pakkaset. Mitkä ei tosin mua haittaa, koska mä rakastan pakkasta. Sais vaan tulla vähän enemmän viel lunta, mä niin tahtoisin hiihtämään. Tosin en tiiä onko se viisasta tällä kädellä, mut haaveilen kuitenkin. :)

Viikonloppuna kävi mun rakas ystäväkin moikkaamassa mua. Ja mä sain häneltä ihanan kännykkäpussukan. Sellast mä oon kaivannut jo monta viikkoa, on niin paljon kivempi kun laittaa takin taskuun kännykän et se on pussukan sisällä, kun nuo nykyajan puhelimet ei tykkää yhtään kosteudesta ja nyt kun oli tää koko syksy ja alkutalvi sellast kosteaa niin puhelin hikos aina taskussa ollessaan. Ja on sitä nyt muutenkin mukavampi kantaa hienossa pussukassa. Joten käyttöön tulee. Että iso kiitos siitä! <3

Täällä elellään päivä kerrallaan ja tuntuu ettei oikein juttua riitä tänne blogiin saakka. Joten tääkin vuosi aloitetaan samaan malliin kuin viime vuosi eli aika hiljaista täällä voipi olla. Toivottavasti jossain vaihees kevättä alkais jotain tapahtuu niin, että blogikin pääsis elää vähän kiireisempää aikaa. Toivottavasti jaksatte oottaa sitä aikaa. Vaikka suurimmaks osaks mä tätä kuitenkin itseni vuoksi kirjoitan, niin silti sitä aina miettii, etten teille rakkaille lukijoilleni ole taaskaan mitään saanut tänne rustattua. 

Mutta kaikesta huolimatta kaunista kirpsakkaa tammikuuta! :)

Vuosi 2013

Alkuvuodesta olin hyvin hyvin onnellinen. Odotimme esikoistamme ja ensimmäinen kolmannes ohitettiin onnellisesti tammikuussa. Ajattelimme mieheni kanssa tästä vuodesta tulevan onnellisin vuosi. 

Helmikuussa aloitin karusellikodissa bloggaamisen ja vanha blogi sai hiljentyä. Kevät menikin vauvajuttujen hankinnoissa ja onnellisessa odotuksessa. 

Kunnes saapui kesäkuu ja mustaa mustempikin loppuvuosi alkoi. Kesäkuussa synnytin esikoisemme, hän syntyi kuolleena hapenpuutteeseen. Koko kesä meni harmaan verhon alla. Kesästä en juurikaan muista mitään. 

Kiitos teille kaikki rakkaat ystävät jotka ootte olleet mun tukena, en ole teitä muistanut kiittää. Ystävistäni tiedän nyt, ketkä ovat todellisia ystäviäni, ne jotka lapsemme kuoleman jälkeen eivät unohtaneet meitä vaan uskalsivat olla lähellämme. <3

  

Tutustuin uuteen aivan ihanaan ihmiseen ja meistä tuli hyvät ystävät. Ilman uutta ihanaa ystävääni, jolta saan vertaistukea olisi loppuvuosi ollut varmasti vieläkin hankalampi. Kiitos ystävyydestäsi. <3

Olen saanut uusia lukijoita matkalleni mukaan, lämpimästi tervetuloa teille kaikille, toivottavasti jaksatte kulkea mukanani ensi vuonnakin. 

Äitiysloman jälkeen palasin töihin, mutta meninkin päiväkotiin, enkä jatkanut perhepäivähoitajana. Työ auttoi saamaan paremmin arjesta kiinni, mutta raskasta se oli. Olin koko syksyn hyvin väsynyt. Joulukuu kun koitti, menin kaatumaan käteni päälle. Oikean käden ranne murtui pahasti, joka nyt on ennen joulua leikattu. Joulu oli haikean surullinen, jotakin hyvin rakasta puuttui. 

Voisin sanoa, että vuosi 2013 ei ollut mielestäni hyvä vuosi ja toivonkin, että ensivuodesta tulisi parempi ja valoisampi. 

Lähetän rakkaalle esikoiselleni sinne pilvenreunalle paljon suukkoja ja haleja. Äiti ei sinua unohda vaikka vuosi vaihtuukin. Sama suru, ikävä ja kaipaus ja rakkaus sinua, enkelipoikaani, kohtaan kulkee sydämessäni. Koskaan en unohda sinua lapseni. <3

Oikein hyvää ja onnellista uutta vuotta 2014 kaikille!

Haaste

Sain haasteen vekaroiden valtakunnan Venlalta ja yritän nyt saada tehtyä tän näin vasemmalla kädellä yksikätisesti. :)

Haasteen tarkoitus on löytää uusia blogeja ja auttaa huomaamaan heitä, joilla on alle 200 lukijaa. 1. Jokaisen haastetun pitää kertoa 11 asiaa itsestään. 2. Pitää vastata haastajan 11 kysymykseen. 3. Haastetun pitää keksiä 11 kysymystä uusille haastetuille. 4. Heidän tulee valita 11 bloggaajaa, joilla on alle 200 lukijaa. 5. Sinun tulee kertoa kenet olet haastanut. 6. Ei takaisin haastamista.

11 asiaa minusta: 

1. Olen 27-vuotias

2. Olen äiti enkelipojalle

3. Asun omakotitalossa, rakkaan avomieheni kanssa

4. Meillä on 2 kissaa

5. Olen ammatiltani lastenohjaaja

6. Rakastan hiihtämistä, kumpa vain olisi lunta ja kunnon latumaastot

7. Olen sisko, isosiskolle ja pikkuveljelle

8. Olen kummitäti, kahdelle ihanalle kummilapselle

9. Rakastan joulunaikaa (vaikka tänä vuonna en olekaan oikein jaksanut innostua)

10. Haluaisin joskus ison, vaalean kodin, jossa kaikki asiat on suunniteltu niin, että asiat on helppo tehdä ja on avaraa ja valoisaa

11. Haluaisin olla joskus äiti elävällekkin lapselle

Kysymyksiin vastaukset:
1.Kuinka isosta perheestä haaveilet? Olen aina haaveillut nelihenkisestä perheestä, mutta kesän jälkeen ehkä viisihenkinen perhe on tullut haaveeksi. Haaveena olisi siis kaksi elävää lasta lisää perheeseen.

2.Unelma ammattisi? Perhepäivähoitaja tai sitten lastenvaatemyyjä

3.Onko sinulla lemmikkejä? Kaksi kissaa

4.Millainen olisi unelmien kotisi? Avara, valoisa, vaalea ja käytännöllinen

5.Missä tapasit nykyisen kumppanisi? Ollaan ekaa kertaa tavattu samassa työpaikassa

6. Onko sinulla harrastuksia? Tällä hetkellä ei oikeen oo mitään säännöllisiä harrastuksia

7. Makeaa vai suolaista? Riippuu kumpaa tekee mieli

8. Lempi joulu laulusi? Tulkoon joulu ja monta muuta

9. Kumpi teillä tekee enemmän kotitöitä? Tällä hetkellä ainakin mies, koska itse en pysty tekemään juurikaan mitään. Mutta muuten ehkä minä, vaikka molemmat tekee kyllä aika hyvin kaikkea

10. Lempi vuodenaika? Talvi, kun on oikeesti lunta ja pakkasta

11. Mitä pelkäät?

Yksinjäämistä...(en yksin olemista vaan sitä, että ei oliskaan omaa perhettä ympärillä)

En nyt tällä kertaa haasta ketään, koska tiiän et kakilla on joulukiireitä. Mutta jokainen joka haluaa niin voi ottaa haasteen itselleen tästä ja vastata Venlan laittamiin kysymyksiin.

 

Hyvää itsenäisyyspäivää!!!

Hyvää ja rauhallista itsenäisyyspäivää kaikille!

Me lähdemme viettämään itsenäisyyspäivää siskon ruokapatojen ääreen. Meillä on viimeiset kuusi vuotta ollut tapana. että minä olen tehnyt itsenäisyyspäivän ruuat meille. Mutta tännä vuonna päätettiin, että ollaan väillä siskon luona. Se olikin hyvä päätös, sillä itse en ruokaa juuri  ainakaan viiteen viikkoon tee tai mitään muutakaan, sillä oikea käteni on kipsissä. Menin sitten kaatumaan tuolla liukkailla jäillä ja sain oikean käden ranteen luun poikki. Joten tää bloggailukin on hieman hankalaa, ainakin vielä kun en oikein hallitse pelkästään vasemmalla kädellä kirjoittamista sekä kuvia en nyt juuri saa itse otettua. Joten saa nähdä kuinka hiljaisena tämä blogi edelleen jatkuu. 

Muistakaahan olla varovaisia ja viettäkää rauhallinen itsenäisyyspäivä!

Kesän loppu

Karnevaalikausi blogissa on kesän loppu-kuvakilpailu.

Käykää kurkkimassa sieltä lisää ja osallistukaa myös itse kisaan, jos ette oo vielä osallistuneet. Siellä on kivat palkinnot.

Ajattelin itse osallistua ylhäällä olevalla kuvalla kilpailuun. Auringonlaskun tuoma puna taivaalla, viljapellolla usvaa ja voin tuntea sen viljan tuoksun nenässäni joka tulee joka vuosi kun kesä on lopuillaan.
Olen tosi huono keksimään mitään nimiä tai muutakaan luovaa joten olen tässä pähkäillyt kuvan nimeä jo monta hetkeä ja en todellakaan mitään luovempaa keksinyt.

Joten nimeksi kuvalle annan tylsääkin tylsemmän "illan hämärtyessä".

Voit seurata karusellikotia myös bloglovinin kautta

<a href="http://www.bloglovin.com/blog/8481731/?claim=xdgjwkb7any">Seuraa blogiani Bloglovinin avulla</a>

Jostain syystä tuota linkkiä ei vaan saa tähän tekstiin toimimaan, mutta oikeasta reunasta löytyy tuo seuraa tätä blogia bloglovin, niin siitä kun painaa niin pääsee blogloviniin karusellikodin sivuille. 

Tervetuloa kaikille uusille lukijoille!

Blogistani on tullut..

minulle vähän kuin vauvan korvike. Niin julmasti kuin sen vain voi sanoa. Mutta kun sitä vauvaa ei ole, blogista on tullut minulle hirmuisen tärkeä. Tänne on helpompi tulla purkamaan tunteitaan ja ajatuksiaan kuin aina soittaisi jollekkin tai pyytäisi jotakin aina meille kuuntelemaan. Ja useinkaan vaikka minulla on monia jotka jaksavat kuunnella minua, en vain osaa kertoa niitä asioita joita täällä sitten osaan kuitenkin kertoa. Blogista on tullut yksia terapia muoto minulle. Eikä täällä onneksi yksin tarvitse puhella. Joten iso kiitos teille kaikille jotka jätätte kommentteja, laitatte sähköpostia tai facebookin kautta viestiä. Toivottavasti jaksatte edelleen kommentoida ja kirjoittaa minulle, sen avulla minäkin jaksan paremmin.

Vauvaperheessä kun pestään vauvapyykkiä, syötetään vauvaa ja nukutetaan vauvaa. Niin minä kirjoittelen tänne ja päivittelen blogilistojani, sekä muita asioita blogin ulkomuodossa sekä käyn vähän kerrallaan lukemassa muiden blogien postauksia. En olisi koskaan aiemmin voinut uskoa että vertaan blogia vauvaan. Tai että tälläisestä blogista voisi tulla vauvan korvike. Mutta kun asiat menee niin kuin minulla on mennyt niin eipä tässä enää osaa ajatella yhtään mitään järkevää. 

Vielä loppuun kaunis ja herkkä laulu: 

Kiitos Turnip sinulle kun vinkkasit tämän minulle, tämä tuo kyyneleet silmiin, mutta on niin kaunis ja herkkä ja sopii prinssillekkin vaikka laulun nimi onkin prinsessalle. 



Äidillä on niin kova ikävä äidin rakasta Oliveria, äidin enkelipoikaa, taivaan kauneinta prinssiä, esikoistani. 
 

Edellisviikolta...

Anteeksi hiljaiseloni. Olen ollut viime aikoina vähän väsynyt. Tai jaksan hyvin päivän ja kun ilta koittaa ja on koko päivän touhuillut niin väsymys iskee. Enkä ole saanut aikaiseksi tulla päivittelemään tänne. Nyt ajattelin, että on aika vaikka kuinka paljon väsyttäisi. 

Edellisviikolla olin siskoni kanssa hulluilla päivillä. Voi kamala sitä tungosta sanon minä. Mua ei ihan heti saa uudestaan sinne. Tai sitten menen yksin, sanoin siskollekkin, että ehkä siellä on helpompi mennä yksin kun porukassa kun koko ajan kadottaa seuransa siinä väen tungoksessa. Ja voipi olla et tää raskauskin vaikuttaa siihen, että menee ihan hermo ja tulee ahdistus kun ei enää nääkään missä se sisko menee. Ja kun yrittää jonnekkin päin mennä niin aina joku tukkii reitin.Olin ainakin kaksi päivää tämän reissun jälkeen ihan puhki. No eihän me oltu koko päivää toki hulluilla päivillä. Käytiin me ekaks vähän mun lääkärireissulla, mulla oli ultra ja joo, meidän pikkukaveri ei taaskaan tahtonut näyttää kumpi on. Se ehkä haluaa pitää mua jännityksessä loppuun saakka. Tai sitten se tietää et jos hän näyttää kumpi hän on niin tällä äidillä karkaa shoppailumopo käsistä. Et ehkä hän vaan tahtoo säästää äitinsä rahoja. 

Hulluilla päivillä vauvanvaatetarjontakin oli melkeistään kaikki tytölle tai pojalle. Joten aika pieneksi jäi minun saaliit. Ostin yhden benettonin bodyn, matkalautasen, jossa haarukka ja lusikka, harsoja, hyttysverkon matkarattaisiin ja purulelun. 

Lauantaina käytiin miehen kanssa prismassa ja mä ostin alesta kauan himoitsemani toppapuvun vauvalle. Se oli 70% alenuksessa ja hintaa jäi alle 12 euroa. Olisin tahtonut ostaa ihanan toppahaalarin, joka olisi ollut remun, mutta kun värit oli pinkki tai sininen ja toisaaltaan ensi talveksi meillä on jo kotona kaksi toppahaalaria ja sitten yksi on tulossa äitiyspaketin mukana ja nyt sitten tämä haalari ja takki. 

Lauantaina meillä kävi kylässä myös minun rakas ystäväni, poikansa kanssa ja minun kummitätini. Kummitäti oli kutonut ihanat pikkuiset lapaset, jotka meidän vauva sai. Sopii hyvin tuon uuden toppapuvun kanssa jos menee vaikka auton kanssa kauppaan, eikä tarvitse paksumpia hanskoja. 

Ostin myös ystävältäni hänen lapsensa vanhan pinnasängyn, joten pinnasänky asiat on tässä talossa päätetty. Ystävälläni oli juuri sama sänky kuin se jonka halusin ikeasta vain vanhempaa mallia ja eri värinen. Mutta pohdintojeni jälkeen päädyin siihen enkä uuteen. Ja nyt täytyy myöntää, että olen enemmän kuin tyytyväinen, että päätin tämän meille ottaa. Se täytyi tietenkin koota heti tuonne vauvan huoneeseen. :)  Niin ja siis otetaan varmaan toiseksi pinnasängyksi se mieheni vanha. Vaikka tänään just mietin et haloo kuinka monella on oikeesti kaks sänkyy. No, joo mut kun mä haluun. ;) On siinä järkeä tai ei. On tuo pinnasänky vaan niin kaunis. Paljon parempi kuin se valkoinen, tuo tulee niin kauniisti esille tuosta valkoisesta seinästä.

Niin ja älkää pelästykö ei mulla ole vielä vauvaa odottamassa lakanat valmiina siinä. Laitan vauvan lakanat vasta kotiuduttuani sairaalasta, jotta niihin ei kerry huonepölyä. Siinä on nyt päiväpeitto patjan suojana. 

Ja tässä vielä kuva mahastani kun viikkoja tuli täynnä tasan 25. 

Niin ja miksen mä älynnyt tuota mekkoa laittaa lauantaina päälle kun ystäväni otti musta masukuvia. Mulla oli vaan tylsä musta toppi ja rumat äitiyshousut. No ei aina voi kaikkee muistaa mitä kaapista löytyy. ;) Mieheni sitten joutui ottamaan mahakuvia seuraavana päivänä ennen kuin taas olin lähdössä. Olin vielä koko viikon päätteeksi viettämässä ihanaa, rentouttavaa ja hauskaa iltaa Partyliten kevätkiertueella.

Karusellikodin taustaa...

Nyt kerron karusellikodin taustoista eli siitä miten karusellikoti syntyi. Olen jo ennenkin siis kirjoitellut blogia, osa onkin käynyt lueskelemassa sitä, mutta nyt tuntui että mansikka-raparperi blogi on jo kulkenut tiensä loppuun ja olisi aika aloittaa uusi blogi. Olin jo kauan miettinyt uutta alkua ja siitä blogissakin kirjoitellut. Mutta oikeaa uutta nimeä en vaan mitenkään keksinyt ja uuden blogin aloittaminen tyssäsi aina siihen. Kunnes rakas ystäväni karnevaalikausi blogin takaa kertoi olevansa niin ihana minulle, että ideoi minulle uuden blogin. Ja siitä kaikki sitten lähti Sonja keksi minun blogille muutamia nimiehdotuksia, joista ehdottomasti paras oli karusellikoti. 

Blogin nimi ja ulkoasu ovat siis ystäväni käsialaa, joten haluan vielä tätäkin kautta kertoa hänellä suuren kiitoksen! Olen niin onnellinen, kun sain apua ja sen vuoksi olen taas uudestaan innostunut bloggaamisesta ja toivon mukaan tämä innostus säilyy. Kaikki jotka eksytte tänne lukemaan tarinointejani, niin kommentoikaa ja kertokaa mielipiteitänne ja ehdotuksia siitä mistä haluatte minun kertovan teille.

Tervetuloa karusellikotiin!

Karusellikoti on uusi blogini.  Tänne on tulossa juttuja söpöisistä vauveleista ja söppänistä vauvatavaroista, kauniista tai vähemmän kauniista käsitöistä sekä maukkaita leipomuksia. Siinä samalla sisustusjutuista, jos niitä niin voi tässä karusellikodissa kutsua. ;) Tervetuloa mukaan viihtymään rennolla asenteella kirjoitettuun elämänmakuiseen ja aitoon blogiin. Muistakaa että kommenteja ja terveisiä saa aina jättää ja lukijaksi ovat kaikki tervetulleita! 

Siis lämpimästi tervetuloa KARUSELLIKOTIIN!