Viimepäivien tunteet ovat olleet onni, pelko, suru ja ikävä.
Onni
Olen hirvittävän onnellinen mahassa kasvavasta pikkusisaruksesta. Pikkusisaruksen liikkeistä, potkuista, pepun työnnöistä ja hikasta. On ihanaa nähdä hänet säännöllisin väliajoin ultrassa. Kuulla hänen sydämensykkeet.
Olen onnellinen esikoisestani, jonka kautta opin mitä on rakkaus omaa lasta kohtaan.
Pelko
Pelkään menettäväni pikkusisaruksen.
Suru
Olen äärettömän surullinen esikoiseni menetyksestä. Surullinen kaikista menetetyistä hetkistä hänen kanssaan. Surullinen ettei pikkusisarus saa koskaan täällä maan päällä tutustua isoveljeensä. Olen myös surullinen siitä, etten koskaan saa ehjää valokuvaa perheestäni tai sisaruskuvaa lapsistani. En nää esikoiseni ensimmäistä hymyä, hänen leikkejään tai mitään mitä hän tekee. Suru siitä olemmeko koskaan ehjä perhe, aina yksi puuttuu. Mieheni lohdutti minua yksi ilta ja sanoi, että on esikoisemme aina meidän kanssamme, sydämissämme. Mutta se ei silti vie sitä surua pois.
Ikävä
Ikävä esikoista on hirvittävän suuri. Viime aikoina useasti on tullut ikävän kyyneleet silmiin.
Yksi päivä olin äärettömän kiitollinen pikkusisaruksesn tuomasta rakkaudesta ja minulla oli niin vahva rakkauden tunne häntä kohtaan, tiedän kumpaa (poikaa vai tyttöä) odotamme ja siksi minulle tuli niin konkreettinen olo siitä, että sisälläni on uusi elämä. Mutta samalla siitä tunteesta tuli kamala ikävä Oliveria kohtaan, se sama tunne valtasi minut kaksi päivää ennen kuin kuulimme Oliverin sydämen pysähtyneen. Minulle tuli valtava itku. Miten olinkaan sen tunteen unohtanut. Sydämeeni tuli niin kamala ikävä esikoistani, vaikka se ikävä on siellä koko ajan ei se kuitenkaan koko ajan ole niin vahvana läsnä kuin se sillä hetkellä oli. Voi kunpa voisin saada sen onnellisen päivän takaisin milloin esikoiseni vielä eli.
