Kohtukuolema

Ajattelin kirjoittaa vähän minun kokemuksestani miten koin kohtukuoleman ja siitä, että minä olen oikeasti synnyttänyt oikean vauvan.  Menettänyt oman lapseni, esikoiseni ja joutunut hänet hautaamaan.

Kohtukuolema ja keskenmeno ovat eri asiat. Toivoisin, että kaikki ihmiset voisivat ymmärtää tämän eron. Minä olen oikeasti odottanut meidän pientä yli seitsemän kuukautta ennen kuin hän kuoli kohtuuni. Keskenmeno tapahtuu ennen raskausviikkoja 22 tai jos sikiö painaa alle puoli kiloa. Minun raskauteni oli jo kestänyt tuon viikon 22 rajan ylitse yli kymmenellä viikolla. Meillä oli jo ihan oikea vauva kohdussani. Ja luultavasti jos hän olisi syntynyt ennen kuolemaansa hänellä olisi ollut hyvät mahdollisuudet elämään. Tosiaan lopullisia ruumiinavaus sekä muita tuloksia emme vielä ole saanet. Niitä saamme odottaa tämän kuun loppuun saakka. Keskenmenon ja kohtukuoleman erona on myös se, että jos saat keskenmenon ei sinun ole pakko/tarvitse haudata sikiötä. Mutta kun on kyseessä kohtukuolema tulee sinun haudata oma lapsesi ja synnyttää hänet. Suurimmassa osissa keskenmenoja kuitenkaan ei tarvitse synnyttää, riippuu varmasti sekin vähän siitä kuinka paljon on raskausviikkoja.Mikään asiantuntijahan minä en näissä asioissa ole vaan kirjoitan siitä mitä minulle on selvinnyt näiden päivien aikana ja omista kokemuksistani. Jos haluaa lukea enemmän kohtukuolemasta suosittelen näitä sivuja, ne ovat erittäin kattavat ja hyvät tästä aiheesta.

 En vähättele mitenkään keskenmenoa. Kerroin vain millaiset erot näihin kahteen on vedetty. Keskenmenon kokeneella voi olla yhtä syvä ja suuri suru sekä hän on myös jotakin menettänyt, enkä tässä tekstissäni ole halunnut mitenkään sitä vähätellä.  

Tässä minun tarinani:

Minulla oli siis sinä erittäin ikävänä päivänä raskausviikkoja 32+5, kun menimme tarkastamaan vauvamme tilannetta, koska en ollut tuntenut liikkeitä mielestäni koko päivänä. Tunsin liikkeitä aina tosi vaimeasti ja hiljaisia hetkiä oli usein. Minulla oli istukka etuseinämässä, joka vaimensi paljon liikkeitä ja vauvan asento kohdussa vaikutti paljon siihen. Voimakkaammista potkuista ehdin nauttia vasta ihan muutamia kertoja ennen kuin esikoisemme oli jo alkanut matkansa taivaaseen enkelinä. Mutta tuona perjantaina olin vähän huolissani ja halusin mennä tarkistamaan tilanteen, jotta saa viikonlopun olla rauhassa ja nauttia. Mutta kaikki menikin toisin, vauvamme sydän ääniä ei kuulunut sydänkäyrällä, itse aloin jo tässä vaiheessa itkeä, vaikka en osannutkaan ajatella vauvamme kuolleen. Kätilö rauhoitteli, että laitteessa voi olla vikaa ja hän hakee toisen kätilön auttamaan. Toinen kätilökään ei löytänyt joten minut siirrettiin lääkärin huoneeseen ultraan. Lääkäri etsi vauvan sydäntä kauhealla kiireellä ja löydettyään sen, totesi kylmän rauhallisesti: valitettavasti sydän ei enää syki. Se oli elämän kamalin hetki, aloin huutamaan ihan hysteerisesti ja itkemään. Koskaan aiemmin en ole missään julkisessa paikassa kehdannut huutaa kovaan ääneen, mutta tuossa tilanteessa aloin vain huutamaan ja itkemään olin hysteerinen. Mitä muutakaan äiti voisi olla kun kuulee lapsensa kuolleen. Onneksi rakas mieheni oli mukana en olisi sitä tietoa pystynyt yksin vastaanotaamaan. Tunsin syyllisyyttä, koska en mitenkään ollut tiennyt, että vauvalla on kaikki huonosti. Oloni oli ollut siihen saakka tosi hyvä eikä mitään hälyyttävää ollut, paitsi se liikkeiden vähäisyys. Pyysin anteeksi, mieheni ja lääkäri sekä kätilö totesivat kaikki siihen ettei se ollut minun syyni. Lääkäri sanoi ettei sitä varmasti olisi pystynyt estämään vaikka olisin ollut koko ajan sairaalassa ja etten pysty tekemään itse mitään sellaista minkä takia vauvamme menehtyi. Lääkäri vielä totesi, että onneksi olette nuoria teillä on vielä mahdollisuus saada lapsia. Mutta ei se tuo omaa esikoista takaisin eikä se korvaa sitä menetystä. Minä nään tällä hetkellä punaista jos joku toteaa, että onneksi olette nuoria, heti vaan uutta tulemaan. Miten se uusi lapsi muka korvaa esikoisen. Ei mitenkään. Uusi lapsi voi täyttää tyhjän sylin, mutta se ei tuo esikoistani takaisin. 

Lähdimme vielä tuona perjantaina kotiin yöksi. Minulla oli tarve päästä kotiin hakemaan pojalle jotakin omaa mukaan sekä itsellekkin. Eihän minulla ollut mitään mukanani, koska olin vaan mennyt tarkistamaan, että kaikki on kunnossa ja sitten meidän piti tulla takaisin kotiin onnellisina tietäen, että vauvalla on kaikki hyvin. Mutta me jouduimme palaamaan kotiin surun murtamina. Kotona oli pakottava tarve saada katsella ja käydä läpi pojalle ostettuja juttuja ja päättää mitä otamme mukaan sairaalaan. Olimme saaneet lääkettä mukaan, joka auttaa unen saamiseen. Sillä seuraavat päivät tulisivat olemaan elämämme raskaimpia ja voimaa ja unta olisi kerättävä. Eipä siinä niin kauhean hyvin se uni maistunut ja aamulla oli taas kamala herätä siihen todellisuuteen. 

Lauantaina menimme sairaalaan takaisin. Sain sinä päivänä lääkkeen joka valmisteli synnyksen käynnistämistä. Synnytystä alettiin käynnistämään sunnuntai aamuvarhaisella ja tiistai illalla esikoisemme syntyi. 

Monet kauhistelivat asiaa miksi käynnistymiseni kestää niin kauan ja miksi se kuollut lapsi pitää synnyttää ja miksei sitä vaan oteta pois. Minä itse en kokenut sitä kamalaksi. Ainut kamala asia minusta oli kuolema ja kipu. Minä tunsin jonkinlaista ylpeyttä siitä, että saisin synnyttää lapseni. Saan viettää hänen kanssaan hetken ennen kuin täytyy jättää jäähyväiset. Ja toipumiseni kannaltakin synnytys oli hyvä asia, en olisi kestänyt jos hänet olisi vain riistetty minulta pois. Rakastinhan minä omaa poikaani, esikoistani yli kaiken ja rakastan edelleen. Nyt voin oikeasti tuntea, että hän oli oikeasti oma poikani koska hänet synnytin. Olisin tietenkin toivonut, että olisin saanut hänet elävänä synnyttää ja elävänä pitää. Mutta se ei ollut kai tarkoitettu tällä kertaa niin vaikka sitä en itse ymmärrä miksei ollut tarkoitettu, että meidän lapsi saisi elää.

Lapseni syntymän jälkeen oli hiljaista. Kätilö kääri hänet liinaan ja sain hänet syliini. Maailman kauneimmain pojan, vielä lämpimän nukkuvan käärön. Hänellä oli niin pehmeä iho. Hän oli aivan isänsä näköinen, tummatukkainen poika. Äidiltä hän oli perinyt mutrusuun. Voi miten rakas hän onkaan. Otimme hänestä kuvia muistoksi, hän sai pupuhelistimen vierelleen ja olla siilipeittonsa lähellä ja kuunnella soittorasiaansa. Hän sai olla äidin sylissä ja isänsä sylissä. Me saimme pitää häntä ja silti samalla piti sanoa jäähyväiset. Hetki oli surullisen kaunis. Olisin niin hänet halunnut kotiin. Hetki jolloin oli päätettävä antaa viedä oma lapsi pois oli aivan kamala. En enää saa häntä lämpöisenä syliini, hetki jolloin esikoistani sain pitää oli ensimmäinen ja samalla viimeinen. Onneksi saimme kuitenkin edes sen pienen hetken. 

Seuraavan kerran synnytyksen jälkeen näin lapseni pienen arkun sisällä sairaalan kappelissa. Se hetki oli aivan kamala. Ei kukaan vanhempi halua nähdä omaa lastaan arkussa. Ei sen kuuluisi niin mennä. Pappi piti pienen hetken silloin siunasi vauvamme ja meidät vanhemmat ja lauloi Jumalan kämmenellä. Oli taas aika jättää kerran lapsensa ja lähteä pois. Päivää ennen hautajaisia haimme poikamme lähemmäs kotiaan, mutta kotiin kotiin hän ei koskaan päässyt. Hautajaispäivänä isä laski pojan arkun hänen viimeiseen leposijaansa. Se hetki oli hirveän tuskallinen ja varmasti isästä vielä kamalampi. Nyt jätimme viimeisen kerran pojan hänen viimeiselle leposijalleen, jossa voimme käydä lähempänä häntä. Jokaisena näinä päivinä kun olen käynyt hänen haudallaan, lähteminen on ollut aina yhtä vaikeaa sieltä. Aina tavallaan jätän hänet sinne. Vaikka oikeastaan vain hänen kauniit "kuoret" ovat siellä, esikoisemme on enkelinä taivaassa. 

Tämän kirjoituksen myötä tahtoisin, että myös ne ihmiset läheltäni jotka eivät välttämättä ole vielä ymmärtäneet mitä menetimme, niin ymmärtäisivät sen. En tarvitse mitään sääliä, mutta en myöskään niitä lohdutuksia joissa ajatellaan uuden vauvan korvaavan esikoiseni. Ei kukaan tai mikään korvaa esikoistani, Oliveria. 

Äidin pieni enkelipoika, minä rakastan sinua niin valtavasti ja minulla on niin kamala ikävä sinua.