perjantai 5. heinäkuuta 2013

Kohtukuolema

Ajattelin kirjoittaa vähän minun kokemuksestani miten koin kohtukuoleman ja siitä, että minä olen oikeasti synnyttänyt oikean vauvan.  Menettänyt oman lapseni, esikoiseni ja joutunut hänet hautaamaan.

Kohtukuolema ja keskenmeno ovat eri asiat. Toivoisin, että kaikki ihmiset voisivat ymmärtää tämän eron. Minä olen oikeasti odottanut meidän pientä yli seitsemän kuukautta ennen kuin hän kuoli kohtuuni. Keskenmeno tapahtuu ennen raskausviikkoja 22 tai jos sikiö painaa alle puoli kiloa. Minun raskauteni oli jo kestänyt tuon viikon 22 rajan ylitse yli kymmenellä viikolla. Meillä oli jo ihan oikea vauva kohdussani. Ja luultavasti jos hän olisi syntynyt ennen kuolemaansa hänellä olisi ollut hyvät mahdollisuudet elämään. Tosiaan lopullisia ruumiinavaus sekä muita tuloksia emme vielä ole saanet. Niitä saamme odottaa tämän kuun loppuun saakka. Keskenmenon ja kohtukuoleman erona on myös se, että jos saat keskenmenon ei sinun ole pakko/tarvitse haudata sikiötä. Mutta kun on kyseessä kohtukuolema tulee sinun haudata oma lapsesi ja synnyttää hänet. Suurimmassa osissa keskenmenoja kuitenkaan ei tarvitse synnyttää, riippuu varmasti sekin vähän siitä kuinka paljon on raskausviikkoja.Mikään asiantuntijahan minä en näissä asioissa ole vaan kirjoitan siitä mitä minulle on selvinnyt näiden päivien aikana ja omista kokemuksistani. Jos haluaa lukea enemmän kohtukuolemasta suosittelen näitä sivuja, ne ovat erittäin kattavat ja hyvät tästä aiheesta.

 En vähättele mitenkään keskenmenoa. Kerroin vain millaiset erot näihin kahteen on vedetty. Keskenmenon kokeneella voi olla yhtä syvä ja suuri suru sekä hän on myös jotakin menettänyt, enkä tässä tekstissäni ole halunnut mitenkään sitä vähätellä.  

Tässä minun tarinani:

Minulla oli siis sinä erittäin ikävänä päivänä raskausviikkoja 32+5, kun menimme tarkastamaan vauvamme tilannetta, koska en ollut tuntenut liikkeitä mielestäni koko päivänä. Tunsin liikkeitä aina tosi vaimeasti ja hiljaisia hetkiä oli usein. Minulla oli istukka etuseinämässä, joka vaimensi paljon liikkeitä ja vauvan asento kohdussa vaikutti paljon siihen. Voimakkaammista potkuista ehdin nauttia vasta ihan muutamia kertoja ennen kuin esikoisemme oli jo alkanut matkansa taivaaseen enkelinä. Mutta tuona perjantaina olin vähän huolissani ja halusin mennä tarkistamaan tilanteen, jotta saa viikonlopun olla rauhassa ja nauttia. Mutta kaikki menikin toisin, vauvamme sydän ääniä ei kuulunut sydänkäyrällä, itse aloin jo tässä vaiheessa itkeä, vaikka en osannutkaan ajatella vauvamme kuolleen. Kätilö rauhoitteli, että laitteessa voi olla vikaa ja hän hakee toisen kätilön auttamaan. Toinen kätilökään ei löytänyt joten minut siirrettiin lääkärin huoneeseen ultraan. Lääkäri etsi vauvan sydäntä kauhealla kiireellä ja löydettyään sen, totesi kylmän rauhallisesti: valitettavasti sydän ei enää syki. Se oli elämän kamalin hetki, aloin huutamaan ihan hysteerisesti ja itkemään. Koskaan aiemmin en ole missään julkisessa paikassa kehdannut huutaa kovaan ääneen, mutta tuossa tilanteessa aloin vain huutamaan ja itkemään olin hysteerinen. Mitä muutakaan äiti voisi olla kun kuulee lapsensa kuolleen. Onneksi rakas mieheni oli mukana en olisi sitä tietoa pystynyt yksin vastaanotaamaan. Tunsin syyllisyyttä, koska en mitenkään ollut tiennyt, että vauvalla on kaikki huonosti. Oloni oli ollut siihen saakka tosi hyvä eikä mitään hälyyttävää ollut, paitsi se liikkeiden vähäisyys. Pyysin anteeksi, mieheni ja lääkäri sekä kätilö totesivat kaikki siihen ettei se ollut minun syyni. Lääkäri sanoi ettei sitä varmasti olisi pystynyt estämään vaikka olisin ollut koko ajan sairaalassa ja etten pysty tekemään itse mitään sellaista minkä takia vauvamme menehtyi. Lääkäri vielä totesi, että onneksi olette nuoria teillä on vielä mahdollisuus saada lapsia. Mutta ei se tuo omaa esikoista takaisin eikä se korvaa sitä menetystä. Minä nään tällä hetkellä punaista jos joku toteaa, että onneksi olette nuoria, heti vaan uutta tulemaan. Miten se uusi lapsi muka korvaa esikoisen. Ei mitenkään. Uusi lapsi voi täyttää tyhjän sylin, mutta se ei tuo esikoistani takaisin. 

Lähdimme vielä tuona perjantaina kotiin yöksi. Minulla oli tarve päästä kotiin hakemaan pojalle jotakin omaa mukaan sekä itsellekkin. Eihän minulla ollut mitään mukanani, koska olin vaan mennyt tarkistamaan, että kaikki on kunnossa ja sitten meidän piti tulla takaisin kotiin onnellisina tietäen, että vauvalla on kaikki hyvin. Mutta me jouduimme palaamaan kotiin surun murtamina. Kotona oli pakottava tarve saada katsella ja käydä läpi pojalle ostettuja juttuja ja päättää mitä otamme mukaan sairaalaan. Olimme saaneet lääkettä mukaan, joka auttaa unen saamiseen. Sillä seuraavat päivät tulisivat olemaan elämämme raskaimpia ja voimaa ja unta olisi kerättävä. Eipä siinä niin kauhean hyvin se uni maistunut ja aamulla oli taas kamala herätä siihen todellisuuteen. 

Lauantaina menimme sairaalaan takaisin. Sain sinä päivänä lääkkeen joka valmisteli synnyksen käynnistämistä. Synnytystä alettiin käynnistämään sunnuntai aamuvarhaisella ja tiistai illalla esikoisemme syntyi. 

Monet kauhistelivat asiaa miksi käynnistymiseni kestää niin kauan ja miksi se kuollut lapsi pitää synnyttää ja miksei sitä vaan oteta pois. Minä itse en kokenut sitä kamalaksi. Ainut kamala asia minusta oli kuolema ja kipu. Minä tunsin jonkinlaista ylpeyttä siitä, että saisin synnyttää lapseni. Saan viettää hänen kanssaan hetken ennen kuin täytyy jättää jäähyväiset. Ja toipumiseni kannaltakin synnytys oli hyvä asia, en olisi kestänyt jos hänet olisi vain riistetty minulta pois. Rakastinhan minä omaa poikaani, esikoistani yli kaiken ja rakastan edelleen. Nyt voin oikeasti tuntea, että hän oli oikeasti oma poikani koska hänet synnytin. Olisin tietenkin toivonut, että olisin saanut hänet elävänä synnyttää ja elävänä pitää. Mutta se ei ollut kai tarkoitettu tällä kertaa niin vaikka sitä en itse ymmärrä miksei ollut tarkoitettu, että meidän lapsi saisi elää.

Lapseni syntymän jälkeen oli hiljaista. Kätilö kääri hänet liinaan ja sain hänet syliini. Maailman kauneimmain pojan, vielä lämpimän nukkuvan käärön. Hänellä oli niin pehmeä iho. Hän oli aivan isänsä näköinen, tummatukkainen poika. Äidiltä hän oli perinyt mutrusuun. Voi miten rakas hän onkaan. Otimme hänestä kuvia muistoksi, hän sai pupuhelistimen vierelleen ja olla siilipeittonsa lähellä ja kuunnella soittorasiaansa. Hän sai olla äidin sylissä ja isänsä sylissä. Me saimme pitää häntä ja silti samalla piti sanoa jäähyväiset. Hetki oli surullisen kaunis. Olisin niin hänet halunnut kotiin. Hetki jolloin oli päätettävä antaa viedä oma lapsi pois oli aivan kamala. En enää saa häntä lämpöisenä syliini, hetki jolloin esikoistani sain pitää oli ensimmäinen ja samalla viimeinen. Onneksi saimme kuitenkin edes sen pienen hetken. 

Seuraavan kerran synnytyksen jälkeen näin lapseni pienen arkun sisällä sairaalan kappelissa. Se hetki oli aivan kamala. Ei kukaan vanhempi halua nähdä omaa lastaan arkussa. Ei sen kuuluisi niin mennä. Pappi piti pienen hetken silloin siunasi vauvamme ja meidät vanhemmat ja lauloi Jumalan kämmenellä. Oli taas aika jättää kerran lapsensa ja lähteä pois. Päivää ennen hautajaisia haimme poikamme lähemmäs kotiaan, mutta kotiin kotiin hän ei koskaan päässyt. Hautajaispäivänä isä laski pojan arkun hänen viimeiseen leposijaansa. Se hetki oli hirveän tuskallinen ja varmasti isästä vielä kamalampi. Nyt jätimme viimeisen kerran pojan hänen viimeiselle leposijalleen, jossa voimme käydä lähempänä häntä. Jokaisena näinä päivinä kun olen käynyt hänen haudallaan, lähteminen on ollut aina yhtä vaikeaa sieltä. Aina tavallaan jätän hänet sinne. Vaikka oikeastaan vain hänen kauniit "kuoret" ovat siellä, esikoisemme on enkelinä taivaassa. 

Tämän kirjoituksen myötä tahtoisin, että myös ne ihmiset läheltäni jotka eivät välttämättä ole vielä ymmärtäneet mitä menetimme, niin ymmärtäisivät sen. En tarvitse mitään sääliä, mutta en myöskään niitä lohdutuksia joissa ajatellaan uuden vauvan korvaavan esikoiseni. Ei kukaan tai mikään korvaa esikoistani, Oliveria. 


Äidin pieni enkelipoika, minä rakastan sinua niin valtavasti ja minulla on niin kamala ikävä sinua.

21 kommenttia:

  1. Niin, ei sille aina voi mitään vaikka sairaalassa olisikin... Minä olin. Klo 21 oli otettu sydänkäyrä, kaikki ok, klo 23.00 pikkusisko potki vielä kovasti. Klo 01 heräsin ja en enää liikkeitä tuntenut. Ja mitään vaaraa ei pitänyt olla. :( Minustakin oli tärkeää saada synnyttää pieni tyttöni. Hän syntyikin jo samana iltana klo 22.00 Ihmisten on vaikea käsittää kohtuvauvan menetystä, koska nämä pienet eivät ole kohdun ulkopuolella eläneet. Kaikkein todellisempia he ovat olleet meille äideille, joissa he elivät koko elämänsä.

    Halaus Laura <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sinun tapauksesi juuri vahvistaa sen ettei se sairaalassa olokaan siihen auta, jos kohtukuolema tulee se vain tulee. Potkiko pikkusisko öisinkin paljon tai tunsitko yöaikaan liikkeitä myös? Meidän poika kun nukkui aina yöt joka ilta noin puol kymmenen aikaan alkoi selvästi nukkumaan ja vasta yhdeksän jälkeen aamuisin heräili. Öisin häntä ei kyllä saanut hereille, öitä jolloin tunsin pari potkua oli alle viisi. Eikä häntä hereille yöaikaan saanut vaikka miten olisi herätellyt samoin oli päiväuniaikaan 12-15. Neuvolantätikin aina sanoi, että varmasti syntymän jälkeen vauvalla on hyvä rytmi kun kohdussakin jo on. Se jää aina arvoitukseksi. Niin se taitaa olla ettei vaan kaikki voi ymmärtää tätä menetystä vaikka kuinka niin haluaisin.

      Halaus sinulle <3

      Poista
    2. Pikkusisko oli aina hirveän aktiivinen, jos hetken oli paikallaan niin ei montaa minuttia tarvinnut odottaa kun hän jo ilmoitti olemassaolostaan. Siksi tuona yönä tiesin samantien, että kaikki ei ollut niinkuin piti...

      Poista
    3. Turnipin viimeinen lause on hyvä.

      Muistan kuinka "mammakerhossa" esikoiseni vauva-aikana mukana oli äiti, joka esittelytilaisuuksissa kertoi olevansa kahden tyttären äiti. Kun esikoisen perään kyseltiin, hän kertoi kohtukuolemasta. Yksi nainen, äiti, sanoi vähättelevästi, että niin, sulla on siis yksi lapsi. Mun tuttuni vastasi, että kyllä hänellä on yksi lapsi, mutta hän on kahden lapsen äiti.

      Aina.

      Jos vaikka murrosikäinen lapsi kuolee, äiti varmasti muistaa mainita myös hänet esitellessään itseään. Se voi olla ulkopuolisille helpompi käsitellä. Mä toivon, että tän kirjoituksen myötä muut osaavat ottaa huomioon myös sen vauvan. Yhtälailla sitä on kannettu, rakastettu.

      Toivottavasti, Laura, saat vertaistukea paljon. Meikäläiset varmasti ymmärtävät tuskan, mutteivat tiedä mitä se on, mitä se todellisuudessa on.

      Mä pahoittelen mun ajatuksia, koska niissä on sääliä. Mä tiedän, ettet sä kaipaa sitä, mutta on vaikea ymmärtää miksi sun (tai teidän, mutta kun mä tunnen vaan sut) vauva ei saanut elää pidempään. Osa mauttomista kommenteista on ehkä tietämättömyyttäkin. Tuskaa sun puolesta, tietämättä edes mikä sun tuska on. Onko se sääliä vai vaan hellää tunnetta sua kohtaan, en osaa sanoa.

      Sä olet ollut ajatuksissani useasti.

      Mä ihailen sua. Sitä, miten sä jaksat keskittyä kirjoitukseesi. Hienosti kirjoitettu toi, ettet kaipaa lohdutusta jossa toivotaan uutta vauvaa ja mainostetaan nuoruutta. Nuoruus ei tarkoita automaattisesta hedelmällisyyttä, eikä toinen lapsi milloinkaan voi korvata toista. Sä jaksat silti kirjoittaa asiallisesti, vaikka sun sydämessä varmaan myllertää ymmärtämättömät kommentit.
      Jotenkin latteeta sanoa, että aika parantaa ja kenellekään ei anneta enempää kuin jaksaa kantaa. Jotain sitä tahtoo silti sanoa. Että sä tiedät kuinka tärkeä olet.

      Sä olet vahva, ihana ihminen. Huomaavainen ja huumorintajuinen. Sä olet äiti. Näitä sulta ei voida ikinä ottaa pois. Lisäksi sä olet kaunis, mun merenneitoni. Vaikka ulkoinen kauneus on katoavaista ;) , sisäisesti sä olet aina ihana. Hieno ihminen.

      Poista
    4. Voi kunpa jos joskus olen vielä raskaana, istukkani sijaitsisi sellaisessa paikassa, että tuntisin potkut ja liikkeet paremmin, jotta ei tarvitsisi aina olla hysteerisenä ja vauva voisi olla myös vauhdikas ei haittaisi vaikka ei saisi edes nukutuksi kunhan vaan tietää että elossa ollaan. Mieleeni kun on niin syvänä nyt painunut Oliverin hiljaisuus vatsassa, se tunne tuo mieleen suuren pelon tällä hetkellä.

      Kohtukuolema on varmaan edelleen vähän sellainen hiljainen asia, eihän siitä neuvolassakaan puhuttu tai äitiyspoliklinikalla koskaan ennen kuin se tapahtui. Olin kyllä raskauden aikana asiasta lukenut, mutta ajattelin ettei meille niin voi käydä. Siksi varmaan ihmiset eivät ymmärrä sitä menetystä, vauvan kuolemaa, koska asiasta ei ole paljoa puhuttu tai kerrottu missään. Ja onhan se ihan sama minkä ikäinen se lapsi on kun hänet menettää, ei sitä vanhempana, äitinä ja isinä, koskaan unohda tai halua salata. Kurjaa kun jotkut ihmiset juurikin vähättelevät sitä menetystä.

      Ei sinun ajatuksissa tai kirjoituksissa Anne minun mielestäni ole sääliä. Mä lähinnä ajattelen säälinä sitä, että voivotellaan että voi voi kun teille kävi näin. On eri asia kertoa ja ihmetellä miksi meille kävi näin. Sitähän aina itsekin kirjoituksissani ihmettelen, miksi juuri meille kävi näin. Mielestäni sun ajatukset on ollut hellää tunnetta mua kohtaan eikä sääliä. Joten kerro vastaisuudessakin sun ajatuksia mulle, saan niistä lohtua ja sen kautta jaksan taas paremmin surussani. Joten iso kiitos kun jaksat käydä kommentoimassa täällä. Sun kirjoitukset on aina jotenkin koskettanut mua, jo ennen kuin meille kävi näin, oonhan mä sun merenneitosi, aina.

      Niinpä juurikin tuota kun tuo nuoruus ei aina tarkoita sitä hedelmällisyyttä ja vaikka poikamme sai alun nopeasti ja helposti ei silti voi tietää miten seuraavaksi käy. Mä oon monesti miettinyt nyt tuota lausetta ettei kenellekkään anneta enempää kuin se jaksaa kantaa. Miten minut oli juuri valittu että minä jaksan kantaa tämän taakan, olenko minä oikeasti niin vahva että jaksan tämän taakan kanssa. Aina ennen mietin etten kestäisi jos menettäisin lapseni, mutta enhän minä edes tiennyt miltä se tuntuisi. Nyt tiedän miltä se tuntuu, mutten edelleenkään tiedä kestänkö sitä menetystä. En tiedä tiedänkö koskaan ja mitä se menetyksen kestäminen sitten on.

      Kiitos Anne tuhannesti sun kauniista sanoista, taas jaksan paremmin elää tätä elämääni. <3 Halaus <3

      Poista
  2. Musta on ihan tosi pyöristyttävää vähätellä surua kohtukuoleman kohdalla, ihan yhtälailla siinä äiti ja isä menettävät lapsensa kuin jo tänne maailmaan ehtineen lapsen kohdallakin. Surussa ja suremisen kohteissa voi mun mielestä olla eroja, mutta surua itseään tai sen voimakkuutta ei mun mielestä voi verrata. Jokainen kokee sen omalla tavallaan, aina se silti taatusti sattuu. Mä en voi kuin aavistaa miltä teistä tuntuu, mutta vahvoja te todella olette!

    Ikään vetoaminen on mun mielestä myös tosi loukkavaa. Meillä on kaksi lasta, ensimmäinen sai alkunsa nopsasti, mutta toista odotettiin pitempään. "Kyllä te ehditti" ja "ootte vielä niin nuoria" oli ne kuulluimmat lauseet. Että ne ärsytti. Mulla oli yksi keskenmeno lasten välissä ja siis eihän sitä voi kohtukuolemaan verrata kuten itsekin sanoit, mutta jotenkin ehdin siinäkin raskaudessa silloin jo odottaa pientä kotiin. Kai se oli mulle niin konkreettinen menetys, kun oli pitkään toivottu ja kuitenkin kotona esikoinen jo oli ja tiesi mitä siinä vuodon mukana menetti. Pitkään sitäkin surin, vaikka toisille keskenmeno on ihan läpihuutojuttu.

    Mikään ei koskaan korvaa teidän esikoista, eikä minkään koskaan tarvikaan korvata. Te ootte äiti ja isä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.

      Poista
    2. Mitähänn nyt häsellän, poistin vahingossa äskeisen viestin! No mutta siis rupesin miettimään, että eikai mun edellinen viesti ollut loukkaava. Tai että eikai se pahastuttanut sun mieltä entisestään. Toivottavasti ei, se ei ollut tarkoitus!

      Poista
    3. Tää kellonaika saa säheltämään ja mulla ainakin tuntuu noita kirjoitusvirheitä tulevan ja ihan ihmeellisiä lauseita. Ja mihin ihmeeseen munkin vastaus on mennyt, kirjoitin pitkän pätkän jo vähän aikaa sitten, tai siis olithan sä ehtinyt sen käydä lukemassa kun mun sähköpostiin tuli tuo sun aikaisempi tekstikin, hassu tää blogger nyt on. Eli mun eka vastaus sähköpostista kopsattuna tässä:

      Mun mielestä juuri tuossa surun kohteissa voi olla eroja ja suru voi olla erilaista. Mutta ei se katso lapsen ikää voiko sitä surra vai ei. Ja juurikin jokainen kokee surun niin eri tavalla.

      Joo mä en ymmärrä miten tuohon ikään aina vedotaan ja sellaisetkin ihmiset ovat vedonneet jotka tietää ettei raskaaksi tulo olo itsestään selvyys. Kyllä mäkin varmasti surisin keskenmenoa, enkä pystyisi vain pyyhkimään sitä mielestäni, onhan siinäkin lapsen alku menetetty. Ja ei kuitenkaan voi silloin tietää tuleeko koska tai koskaan uutta mahdollisuutta. Ja kun lapsi on toivottu niin aina menee se sitten kesken tai kuolee niin se on itselleen menetys. Surun aika vaan ehkä eripituinen. Itse en taas voi keskenmenon kokemuksesta puhua, koska en ole koskaan sitä kokenut. Niin en oikeasti osaa kuvitella miten sen kokee ja mitä silloin tuntee ja mitä sen jälkeen tuntee.

      Olen muuten jo pitkään seuraillut sun kasvukautta, sulla on aivan ihanat lapset ja blogisi on myös ihana. Nyt vaan on mennyt muutama postaus tässä surun aikana ohi, mutta taas kun vaan jaksan niin käyn lukemassa.

      Ei sun viestisi ollut mitenkään loukkaava tai mä en ainakaan sitä niin osannut ottaa. Musta on ihanaa kun käyt kommentoimassa, kommentteja on aina mukava saada ja sä kirjoitat oikeesti ihan asiaa ja kauniisti. Mulle merkitsee tosi paljon se kun täällä käydään kommentoimassa tai sitten laitetaan viesti jonkun muun kautta. Mutta on ihanaa, että oikeesti uskalletaan kommentoida vaikka olenkin suuren menetyksen kokenut.

      Poista
    4. Niin ja siis munkin piti vielä lisätä, että mäkin oon aina tullut ennen sun sivuille Sonjan blogin kautta ja nyt tässä viime päivinä oon vasta alkanut päivitellä tuota mun lukulistaa ja nyt illalla kävin itseni laittamassa sun blogin lukijaksi. Helpottaa täst edes lukemista kun näkee bloggerissa aina nuo uudet postaukset eikä tarvii toisten blogien kautta muistaa seurailla. Tuo mun muisti kun ei oo mitään parasta laatua tällä hetkellä.

      Poista
    5. Onpas hyvä, että sulla tulee kommentit myös sähköpostiin! Mulla se asetus on pois päältä, eli jos ite sähellän tai blogger tökkii niin kommentit häviää, kun ei niitä missään sitten tallessa ole. Kiva, kun tulit blogiin lukijaksi, tervetuloa :)

      Poista
    6. Juu mulla on se asetus ja sen kautta saa kätevästi puhelimenkin kautta käytyä lukemassa viestit/kommentit, ilman että tarvii mennä bloggeriin, kun se on jotenkin välillä niin hankala pienellä näytöllä.
      Kiitos ja tervetuloa myös tänne lukijaksi :) ja kiitos siitä, että jaksat lukea minun blogia vaikka hyvin surullisia kirjoituksia pääsääntöisesti tällä hetkellä täällä on.

      Poista
  3. Olet ajatuksissani. <3

    VastaaPoista
  4. <3 Rakas Sisko! Kirjoitit tyhjentävästi tunteista ja ajatuksistasi. Voi kun osa ihmisistä todellakin ymmärtäisivät että siskostani on tullut ÄITI! Ja Oliverin isästä ISÄ! Ja kaikesta huolimatta olen ylpeä saadessani kertoa että olen TÄTI/kummitäti pienelle kauniille tumma tukkaiselle Oliverille, enkelipojalle! Poikani tulevat muistamaan heidän enkeliserkkunsa!
    -sisko- <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinpä siskoni <3 Ne ihmiset vaan joiden haluaisin sen ymmärtävän ei taida käydä lukemassa tätä mun blogia tai jos käy niin suuresti ihmettelen.

      Poista
  5. Kirjoitat jotenkin kovin todentuntuisesti niin, että fiilikset välittyvät, vaikka niitä ei erityisemmin kuvailisi. Tai sitten eläydyn liikaa, kun joka kerta kyyneleet vierivät, kun tänne eksyn.

    Itse kauhistelin joskus, että kohtuun kuolleen lapsen joutuu synnyttämään. Neuvolantädiltä (joka tekee keikkaa TYKS:ssä kätilönä) joskus kysyin, että miten sellaiseen voi kätilönäkään suhtautua. Neuvolantäti kertoi kerran elämässään olleen kyseisen tilanteen äärellä ja miten kaunis se tilanne kaikessa kauheudessaan voikaan olla. Pitkään juteltuani asiasta kyseisen henkilön kanssa ymmärsin, miten tärkeää juuri se synnyttäminen on.

    Muuten neuvolassa ei kohtukuolemaa otettu puheeksi, mitä olisin toivonut, koska niin harvinaista kuin se onkin, niin jonkun eteen se aina osuu... Hyllyssä oli Käpy-niminen kansio ja ihmettelin sitä koko raskausajan. Joskus 30+ viikoilla rohkenin kysyä, että mikä ihme tuo kansio on. Vastaukseksi sain kovin ympäripyöreän selityksen ja sitten vaihdettiinkin puheenaihetta :/

    Toivon, että edessäsi on paljon aurinkoisia päiviä, joissa Oliver voi elää ajatuksissane mukana.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä olen myös kauhistellut sitä ajatusta, että tietoisesti synnyttää kuolleen lapsen, mutta ehkä siinä konkretisoituu se vanhemmillekin, että susta on oikeasti tullut äiti ja etenkin isälle, jolla ei ole ollut mitään fyysistä tuntumaa vauvaan.

      Musta tuntui, että silloin aikoinaan, ettei mies päässyt edes henkisesti kovinkaan pitkälle odotusaikana. Jos muutaman potkun tunsi mahaa silitellessä. Itellä oli ollut monta kuukautta aikaa valmistautua ja tuntea pahoinvointia, nipistelyä, venymistä ja lopulta niitä liikkeitä.

      Kyllä tämä on aihe, joka olisi syytä nostaa neuvoloissa pöydälle! Odottaja, laske päivittäin vauvan liikkeet!
      Tämä ei saa olla tabu.

      Hormonihuuruiselle naiselle kun lykkäisi vaikka tämän Lauran blogin luettavaksi neuvolassa, he ehkä ymmärtäisivät tarkkailla tilannetta. Tämä on niin valtavan tunteita herättävä kirjoitus itsellekin, vaikkei aiheen ajankohtaisuus on mennyt mun ohi jo vuosia sitten.

      Poista
    2. Kiitos Nadalna, vaikka munkirjoitus taidot on aina olleet tosi huonot niin on mukavaa, että olen tästä aiheesta osannut kirjoittaa niin että teillekkin välittyy fiilikset vaikka eihän tälläisestä asiasta oikeasti haluaisi kirjoittaa.

      Tuo synnyttäminen auttaa tässä surutyössä ja on jotain mitä voi jälkeenpäin muistella toisten äitien kanssa. Minulla on edes jotain mitä toisillakin äideillä vaikka vauvaamme en tänne saanut. Mutta synnytyskertomus ja synnytyskokemukset minulla on. Ja vauva tulee paljon todellisemmaksi niin isälle kuin äidillekin kun saa kokea synnytyksen normaalina.

      Anne juuri tuo synnytys on miehellekkin kokemus jossa se vauva tulee konkreettiseksi. Kun niitä potkuja miehen on vaikea tuntea ja pahoinvoinnista ynnä muistakaan se ei joudu kärsimään. Paitsi kuuntelemalla äidin valituksia. Tosin mulla ei ollut koskaan pahoinvointia, alkuraskaudessa ja nyt lopussa oli vähän närästystä ja selkä oli kipeä sekä niskat jumissa, mutta muuten voin melkein paremmin kuin koskaan aikaisemmin.

      Minusta olisi ollut mukavaa, että asiasta olisi oikeasti kerrottu neuvolassa. Tosin meidän tilanteessa sekään ei olisi mitään varmastikaan auttanut. Olihan minun jo käsketty liikelaskentaa tehdä ainakin parin kuukauden ajan, mutta koskaan ei kerrottu miksi. Vaikka kuinka kerroin ettei meidän vauva muutenkaan liiku niin paljon että tuntisin niitä liikkeitä, että se on vaikeaa ja vaikka kuinka herättelisi ei välttämättä ne liikkeet tule minun tuntoniaisti alueelle saakka. Mutta koskaan ei sanottu miksi sitä pitää tehdä, käskettiin vain laskea liikkeitä. Miten ensisynnyttäjä voi oikeasti tietää näistä asioista jos ei kerrota ja netin ihmeelliseen maailmaan jos menee tietoa etsimään niin sitä saa pelätä koko ajan. Mielestäni neuvolassa voitaisiin asiasta kertoa mikä se kohtukuolema on enempää pelottelematta.

      Toinen josta olisin halunnut myös tietää on raskauskolestaasista, siitäkään ei missään opuksissa mitä sieltä neuvolasta sai tai neuvolassa kertakaan sanottu. Opuksissa kyllä kerrotaan kaiken maailman muita juttuja mutta ei todellisia tärkeitä asioita joita voi tulla raskauden aikana tai kyllähän siellä nyt raskausmyrkytys kerrottiin mutta siitä on kuitenkin aina ollut tietoinen ja siitä kuulee monesta muustakin paikkaa. Mutta kun on harvinaisempia juttuja, joita kuitenkin tapahtuu niin sitä ei voida kirjoittaa tai kertoa neuvolan taholta minnekkään.

      Poista
    3. Jotenkin hämmentävää, ettei neuvolassa (toki käytännöt on erit ihan jo neuvolatädistäkin riippuen) puhuta oikein mistään negatiivisista hommista. Joka kerta käynnin yhteydessä annetaan pissanäyte, mutta syyn siihen saa vain kysymällä...

      Ymmärrän, ettei kukaan toivo mitään muuta kuin, että kaikki menisi hyvin, mutta olisi tarpeellista puhua myös siitä toisesta vaihtoehdosta. Tuntuu, että liian paljon joutuu turvautumaan Googlen apuun ja usein miettii, että miten äidit ovatkaan selvinneet ennen internetiä...

      Poista
    4. Juurikin nuo neuvolankäytännöt eroaa neuvolantätien mukaan. Huomaa hyvin kun on siskon ja ystävän kanssa jutellut mitä on neuvolassa ollut kun meillä kaikilla kolmella lasketut ajat tänä vuonna ja kaikki käy eri neuvolassa, niin hyvin eri asioita on puhuttu ja neuvottu. Ja juuri noista negatiivisista asioista ei kyllä puhuta. Tosin osa odottajista voisi tulla hysteerisiksi jos niille kerrotaa etukäteen, mutta kyllä se neuvolantätikin varmaan oppii tuntemaan odottajaa ja huomaisi kenelle ei kannata kertoa, koska niitä hysteerisiä ei kuitenkaan kaikki ihmiset tulisi olemaan vaikka saisi negatiivisia juttujakin kuulla. Olipas tosi vaikeesti ja epäselvästi kerrottu.

      Tuohon googlen apuun kyllä joutuu liiankin usein turvautumaan ja aina se ei ole hyvä, koska osa jutuista voi olla niin kärjistetysti ja epärealistisesti kirjoitettu, joten ne voivat lietsoa sitä paniikkia ja jos herää lisäkysymyksiä niin niille ei välttämättä löydy mitään vastausta tai sitten voi löytää väärää tietoa. Mutta ihmettelen kyllä kanssa välillä miten entisajan äidit ovat selvinneet ilman internetin ihmeellistä maailmaa...

      Poista