Nyt on kulunut neljä viikkoa synnytyksestä. Syli huutaa edelleen kovasti tyhjyyttään ja ikäväänsä. Ikävä on oikeastaan alkanut vielä enemmän raastamaan sydämessä. Jotenkin ensimmäisillä viikoilla ja päivillä oli vielä toivoa, että kaikki olisi unta, pahaa painajaista. Mutta nyt se todellisuus on iskenyt ja ymmärrän etten koskaan enää Oliveriani tänne maan päälle saa kanssani. En vaan edelleen ymmärrä miksi minun pieni vauvani ei saanut tulla tänne maan päälle rakkauttani kokemaan. Sydämessä on kamala ikävä, esikoistani kohtaan. Jos mietin, että saanko koskaan tätä tyhjää syliäni täytettyä, alkaa sydämessäni kamala riistävä tunne. Koska ymmärrän etten koskaan saa sitä täytettyä esikoiseni kosketuksella. Kukaan tai mikään ei korvaa esikoistani. Sitä pientä ihanaa nyyttiä, jonka neljä viikkoa sitten syliini sain liian pieneksi hetkeksi.
Tänään kävin pikaseen hakemassa synttärilahjarahoilla nomination korun itselleni. Nyt minulla on pala Oliverin muistoa aina mukanani tuon korun kautta. Ostin kirjain paloja niin, että siinä lukee nyt Oliver ja viimeisen kirjaimen perään tuli Oliverin mummilta saamani vauva jolla on siivet selässä. Nimen eteen olisin ostanut vaaleansinisen tähti palan, mutta niitä ei ollut liikkeessä yhtään. Siskoni lupasi käydä katsomassa, jos vaikka heidän kultaliikkeessä olisi tuo pala tai sitten mun vaan täytyy se käydä tilaamassa. Ja onhan tässä aikaa sitä etsiä, tärkeimmän kuitenkin sain Oliverin nimipalat.
Voi miten äidillä voikin olla niin kova ikävä omaa poikaansa, rakasta enkelipoikaa.
Neljä viikkoa olen ollut täti enkelipojalle. Kaksi ensimmäistä viikkoa meni sumussa ja kaksi jälkimmäistä on mennyt enemmän tai vähemmän kyyneleet silmä kulmassa. Ikävä pikkuista Oliveria on kova ja ihmetys suuri edelleen ettei ole meidän kanssa täällä tallustamassa. Vieläkin tuntuu hetkittäin että tämän täytyy olla pahaa unta. :( Mutta se ei valitettavasti ole. Ja jotenkin harmittaa ettei enää muista kunnolla ilman kuvaa miltä Oliver oikeasti näyttää, hetki jonka sai olla lähellä pientä oli liian lyhyt. Ajatuksissa on usein eikä sieltä ja sydämestä unohdu koskaan Rakas Kummipoika Oliver. <3
VastaaPoista-Sisko-
<3
PoistaSaat kuvan kummipojastasi kunhan vaan ehdin niitä teettää, yritän saada itseäni niskasta kiinni ja tehdä oikeasti sen valokuvatilauksen pikapuoliin. <3
Mummilla on myös ikävä Oliveria. Olisin niin halunut saada hänet syliini ja kertoa miten olen häntä odottanut. Ei tätä kaipausta osaa edes muuttaa sanoiksi. Voimia rakas tyttäreni ja Joni <
VastaaPoista<3
PoistaOlen jokaisen kirjoituksesi lukenut ja jokaiseen halunnut jotain kommentoida, mutta en ole tiennyt millä sanoilla sen kirjoittaisin.
VastaaPoistaPäätin nyt kuitenkin kirjoittaa....
Olin niiin onnellinen teidän puolesta kun kuulin ilo uutisen teidän masuasukista ja onnellinen nähdessäni sinut hyvin kasvaneen masusi kanssa ja sen kuinka onnellinen olit.
Ja kun luin kuinka vauva oli teiltä "viety", en voinut kuin itkeä .... Olen todella pahoillani teidän puolesta ja haluaisin niin kovin antaa ison ja pitkän halauksen sinulle, sekä jakaa pohjattoman surunne kanssani.
Vaikka minulle ei ole suotu omaa lasta yrityksistä huolimatta, niin tiedän kuinka suuri suru teillä on. Tosin en voi mitenkään verrata teidän surua minun suruuni. " Siitä on vuosi kun menetin ensimäisen kummipoikani päivän vanhana... kuinka seurasin hänen kasvua äitinsä mahassa ja kuinka se suuri odotus päättyi siihen kun seurasin hänen pienen arkkunsa laskemista viimeiseen lepopaikkaansa. Jossa olen käynyt aina silloin kun kerkeen häntä katsomassa ja sytyttämässä kynttilät hänen haudalle. Kuinka kaipaankaan rakasta kummipoikaani joka päivä vaikka en häntä elävänä nähnytkään vaan valokuvista. Olen onnellinen että sain hänen vanhemmilta valokuvan pikkuisesta josta saan katsella kuinka suloinen hän on.
Vaikka siitä on vuosi kun hän oli keskuudessamme on silti suru vielä pinnassa , aina silloin tällöin yksin ollessani varsinkin haudalla ollessani itken hänen muistolle ,vaikka tiedän että hänen on hyvä olla Jumalan vierellä ". Lepää rauhassa lapsi pienoinen. <3 .
Anteeksi että tämä menin enimmäkseen minun menetykseni puolelle..
Ei se suru koskaan katoa tai häviä... se ajan kanssa haalenee. Kyllä Oliver tietää kuinka paljon te häntä rakastatte, hän tyytyväisenä ja onnellisena kuunteli puhettanne suojassa maailmalta ollessaan ja kasvaessaan mahassasi . Nyt seuraa elämäänne tuolta taivaasta sekä varjelee matkaanne. Mikään maailmassa ei tule korvaamaan häntä esikoistanne.
Sinulla ja teillä kummallakin on oikeus surra niin kauan kuin haluatte, sekä purkaa tunteitanne silloin kun siltä tuntuu .
Luen jatkossakin kirjoituksiasi ja jaan surunne kanssanne vaikka en ole saanutkaan tilaisuutta tutustua teihin / sinuun sen enempää kuin olen Kojoottien kautta tutustunut.
Voimia ja jaksamisia jokaiselle päivälle eteenpäin. Kyllä se aikanaan helpottaa, vaikka nyt ei siltä tunnu.
Teillä on kuitenkin paikka jossa käydä juttelemassa ja kertomassa tapahtumia lapsellenne.
Olette ajatuksissa aina. <3
Terveisin : Tanja
P.s. toivottavasti en kuullostanut itsekkäältä. Tarkoitus ei ainakaan ollut.
Mukavaa kun kommentoit ja kiva kuulla, että jaksat käydä lukemassa mun kirjoituksia.
PoistaIhanaa kuulla, että olet oikeasti ollut onnellinen meidän puolesta kun kuulit meidän tulevasta vauvasta. Mietin silloin monesti etten halua kokouksissa "hössöttää" vauvasta etten vain pahoita sinun mieltäsi kun olin kuullut ettei teille vauvaa ole yrityksistä huolimatta suotu. Sinullekkin niin tahtoisin sen onnen, että saisit oman vauvan. On tämä maailma vaan niin julma sellaiset joille oikeasti voisi suoda ja antaa sen pikkuisen niin ei sitä saa kun taas sellaiset joilla ei ole edellytyksiä hoitaa vauvaa niin useasti sen vauvan saa. Sitä en voi mitenkään käsittää.
Minä tässä yksi päivä juuri mietin sitä, kun kerroit joskus kummipojastasi. Mukavaa, että kerroit tarinan täällä. Kommenttilaatikko on aivoinna aina kaikille tarinoille ja kommenteille, joten ei haittaa yhtään että kirjoitit omasta menetyksestä, päinvastoin on oikein mukavaa että jaksoit siitä kirjoittaa. Tämä suru kun tuntuu niin pohjattomalta niin on mukavaa kun saa lukea toisten tarinoita, vaikka kuitenkin mielummin haluaisin ettei niitä tarinoita olisi koskaan syntynyt vaan ne olisivat saanet olla iloisempia. Että nämä pienet odotetut vauvat olisivat saaneet tulla elävänä tänne maailmaan.
Eihän tämä suru varmasti koskaan häviä muuttaa vain muotoaan. Oliver on aina esikoiseni ja aina lähellä sydäntäni. <3
Kiitos sinulle Tanja kun uskalsit kirjoittaa tänne, se merkitsee minulle todella paljon ja nyt tiedän oikeasti, että sinä olet mukana aidosti surussani. <3 Voimia myös sinulle. Etkä kuulostanut yhtään itsekkäältä, kirjoituksestasi aistii sen, että se tuli suoraan sinun sydämestäsi. <3
Sitä yritin ja kirjoitus todella tuli sydämestäni. Olen silti onnellinen toisten onnesta vaikka itselleni ei sitä ole suotu ( satuttaa kyllä, mutta kestän sen ). Ajattelen että joskus minullakin on vauva on sitten biologinen tai ei.
VastaaPoistaSen aika tulee joskus tosin näiltä näkymin myöhemmin, mutta tulee kuitenkin.
Ihanaa kun olet jo uskaltanut ajatella tulevaisuutta ja pikkusisarusta. kuten kirjoitit: tulevaisuutta ajatellaan sitten kun se on käsillä.
Tänään tosiaan sain tuta miltä tuntuu kun menettää oman rakkaan kasvattinsa. Vaikka puhunkin vain koirasta. Mutta Pinja oli koko elämäni, jonka sain itselleni kun oli vain 8 viikkoa, olen ollut sen elämässä mukana jo kun oli vain 1 päivän ikäinen pieni musta karvanen vinkuva pallo. siitä on kulunut jo 10v. 5kk. silti tämä päivä tuli kuin puskista. Vieläkin vaikea ymmärtää ettei se ole vaan yökylässä ja tule huomenna kotiin.... Voi kuinka sattuu kun ajatteleekin asiaa. vielä päivällä se oli kanssamme ja nyt ei. :´-(. Mitä teenkään ilman omaa pinjaani.
Siksi siis ymmärrän hyvin tuskaasi, oikein hyvin vaikka on eri asia oikea ihmisvauva koiraan verrattuna. Suru kuin suru, tuntuu aina yhtä kauheelta ja joka kerta särkee sydämen. jonka aika vaan parantaa... tavallaan. mutta ei vie muistoja eikä kokemuksia.
Voimia teille jokaiseen päivään.
Aina suru on suru, on se sitten ihmine tai eläin jonka menettää. Vai surun muoto ja kesto ovat ehkä erilaisia. Kyllä minäkin varmasti surisin jos kissamme kuolisivat. Mutta luulen, että se olisi erilainen suru kuin poikani menetyksestä tullut suru. En vielä osaa sanoa, koska kumpikin kissoistani elää vielä, mutta näin luulisin. Mutta onneksi sinullakin on muistoja Pinjan kanssa, joita voit vaalia ja muistella. Ja suru tarvitsee aina aikaa sen hellitämiseen, sitten jää toivon mukaan vain jäljelle ikävä, toki surukin sinne taustalle varmasti jossain muodossa jää.
PoistaVoimia myös teille jokaiselle päivälle.