Syntymäpäivä

Synnyin tasan 27 vuotta sitten kello 8.34, päivä oli sunnuntai ja säätila oli sateinen. 

 Minä kuukauden ikäisenä.

Tänään on siis syntymäpäiväni, päivä jota en ole tänä vuonna odottanut laisinkaan. No viime vuosina en tuota syntymäpäivää ole enää odottanut ollenkaan niin kuin lapsena odotettiin. Mutta on ollut kiva kesäisin kun on yksi päivä jolloin voi leipoa kaiken maailman herkkuja ja läheisiä tulee käymään kahvilla. Mutta tänä vuonna sanoin heti vauvani kuoleman jälkeen, että minun syntymäpäiviäni ei sitten tänä vuonna vietetä. Ei ole mieltä mihinkään juhlaan tai juhlimiseen ylipäätään. Suurin lahja mitä tällä hetkellä voin saada on läheisten tuki ja eleet suruani kohtaan. On se sitten kuuntelemista, surunvalitettelu kortti tai jokin muu muoto millä tuo suoraan minulle esille oman surunvalittelunsa, sen kautta minä tiedän, että olen oikeasti tärkeä heille. En tarkoita sillä nyt sitä, että minua tarvisi sääliä tai tarvitsen koko ajan osanottoja menetyksestäni, se yksi kerta riittää. Suuri ja lämmin kiitos teille kaikille jotka olette lähettäneet meille surunvalittelukortteja/adresseja, enkeleitä, kukkia, kirjoja kauniilla teksteillä ja käyneet meillä, ottaneet osaa meidän suruumme. Nämä asiat/eleet ovat tuoneet lohtua suuren surumme keskelle.

Mitä näiden vuosien varrella sitten on tapahtunut. Kaikenlaista. Olen käynyt pikkuisena kerhoa, kerhon jälkeen koulun. Peruskoulun jälkeen lähdin opiskelemaan ja valmistuin lastenohjaajaksi. Tapasin maailman parhaimman ja ihanimman mieheni, josta en koskaan tahdo luopua. Muutin hänen luokseen. Olen saanut vakituisen työpaikan perhepäivähoitajana, ehdin tehdä perhepäivähoitajan töitä pikkuisen vajaa 2,5 vuotta ennen kuin minusta tuli äiti. Olen enkelipojan äiti

 Näiden asioiden lisäksi elämässäni on tapahtunut muitakin monenlaisia asioita ja ollut monia erilaisia töitä ym., mutta tuossa listassa kaikki tärkeimmät ja suurimmat asiat.

Muutama ystävistäni, jotka ovat jo lapsuudesta olleet rinnallani, ovat edelleen menetyksestä huolimatta rinnallani. Sisko ja serkkuni ovat hienosti jaksaneet tukea minua suruni keskellä. Ilman heitä ystäviäni, siskoani, serkkuani ei minulla olisi ollut ketään jonka kanssa puhua kasvotusten lapsestani ja sen tuomasta menetyksestä, oman mieheni lisäksi. Kaikkien läheisten ihmisten kanssa ei vain ole helppo puhua tällä hetkellä ja toivon heidän ymmärtävän sen. Aikaa kun kuluu ja "haavat" eivät ehkä ole enää niin kipeät toivoin pystyväni puhumaan kaikille samalla tavalla. Toivon myös, että saan aina esikoisestani puhua ääneen. Esikoiseni on ihan totisinta totta ei mikään salaisuus eikä muukaan ihmeellinen asia vaan minun vauvani, lapseni. 

Tänä vuonna siis en toivo lahjaksi mitään muuta kuin ymmärrystä, että minulla on valtava suruaika ja näin voimani vain yksinkertaisesti ei riitä kaikkeen.