Eilen

Eilen tämän blogin perustamisesta on kulunut seitsemän vuotta! Tuntuu, että aika olisi pitkä jos ajattelee, että seitsemän vuotta, mutta toisaalta tämä on mennyt nopeaan. Viime vuodet tämä on ollut vähän hiljaisempi, mutten silti osaa päästää irti tästä. Tämä on kuin yksi lapsistani.

Onhan tämän seitsemän vuoden aikana ehtinyt tapahtumaan vaikka ja mitä. Ensin tämä alkoi siitä onnellisesta esikoisen odotuksesta. Joka päättyi kuolemaan, suureen suruun. Isosiskon syntymä toi iloa kaiken harmauden keskelle. Pikkusisko syntyi reilu kolme vuotta myöhemmin tämän perustamisesta, jolloin allekirjoittanut taisi taas vähän käydä harmaissa vesissä. Mutta sieltäkin noustiin. Muutettiin kotiin joka tuntunut siitä asti siltä omalta kodilta, tänne meidän kuului tulla. Viime vuonna syntyi pikkuveli, jonka kasvua saamme isosiskojen ja isin kanssa nyt seurata onnellisesti siellä missä meidän kuuluukin olla. En kuitenkaan kokonaan pysty sanomaan, näin tämän kuului mennä, koska mielestäni esikoisemme ei kuulunut kuolla. Mutta näin me tämä elämä eletään, otamme sen minkä saamme.

Meidän vauvamme on helppo, mutta valvottaa öisin välillä. Itse hän varmasti nukkuu hyvin, mutta minä taas en saa nukutuksi kun kuuntelen miksi hän on levoton. Mutta en kuitenkaan voi sanoa, että hän olisi vaikea vauva, viime aikojen levottomien öiden syynäkin luultavasti on ollut puhjennut hammas.

Minä olen myös hurahtanut uuden harrastuksen pariin kokonaan tai en tiedä onko se uusi, mutta kuitenkin. Olen hurahtanut taas täysin ompelemiseen ja suurin osa ajasta kuluukin ompelukoneen ja saumurin takana, jos vain vapaa-aikaa kaikelta muulta jää. Mutta se on kyllä ihanaa hommaa, saa itse jotakin sellaista tekemistä ettei ehdi ajatella samaan aikaan muita juttuja, vaan voi ainoastaan keskittyä siihen hommaan mitä on tekemässä. Jospa saisi tännekin jotakin aikaiseksi esitellä tuotoksiani. :)

Mitä meille kuuluu

Mulla on viime aikoina pyörinyt päässä  paljon asioita mitä olisin tänne voinut postata. Mutta mistä ihmeestä mä revin aikaa siihen.. Sitä mä en oo vielä osannut taikoa...

Meillä menee siis oikein hyvin. Pikkuveli nukkuu, syö ja kasvaa. Nyt viimeisen parin viikon aikana on huomannut hänessä selkeän muutoksen, hän ei ole enää vastasyntynyt vaan hänestä kasvaa hurjaa vauhtia valloittava miehen alku. En kestä miten nopeaan vauva-aika menee. Miksei se vauva voisi olla sellainen vastasyntynyt edes kahden kuukauden ajan. Miten sitä voisi ehtiä nuuskia ja kerätä talteen sitä vastasyntyneen vauvan aikaa. Musta tuntuu ettei mitenkään, kaikkien kolmen kanssa se on mennyt ihan liian nopeasti ohi. Meidän pikkuveli on luultavammin meidän viimeinen vauveli ja välillä minulle tulee kyyneleet silmiin kun mietin, etten ehtinyt tallentaa sydämeeni tarpeeksi kaikkea sitä mitä vauva aikaan kuuluu. Tiedän vauvamme on vielä alle kaksi kuukautta ja vielä ehdin nauttia vauva-arjesta, mutta silti minulla on haikea olo ja olo etten muista sitä kaikkea ihanaa kymmenen vuoden päästä. 

Isosiskolla on nyt viiden vanhana kausi jolloin hän pohtii erityisen paljon asioita. Hän on aina ollut luonteeltaan pohtiva ja huolehtiva. Viime viikonloppuna hän taas autossa ollessamme, yhtäkkiä kertoi meille vanhemmille, että teillä on muuten neljä lasta, yksi taivaassa ja kolme autossa sekä kaksi kissaa yksi taivaassa ja yksi kotona. Hän myös muistaa kertoa, että pikkusisko eikä pikkuveli ole tavannut koskaan meidän toista kissaamme, koska se on mennyt taivaaseen ennen kuin he syntyivät, vain hän on nähnyt. Sitten hän laski, että perheeseemme kuuluu kahdeksan yhteensä. On hienoa, että hän osaa jo ajatella, että hänellä on isoveli ja isoveli on lapsemme siinä missä he muutkin. Mutta samalla niin surullista, että viisi vuotiaan lapsen pitää käsitellä lapsen kuolemaa. Mutta toisaalta, on hyvä oppia elämän realiteetteja, kaikki asiat vain eivät mene niin kuin me haluaisimme. Elämä antaa ja ottaa. Meidän perhe on erityinen ja silti ihan tavallinen. Kyllä olen silti monesti salaa toivonut, että me olisimme saaneet kaikki nämä neljä lasta elävänä pitää. Mutta olisiko heitä jokaista syntynyt perheeseemme juuri näinä vuosina kuin he nyt ovat syntyneet. Olisiko elämämme kuitenkin aivan erilainen. Niin pahalta kuin se kuulostaa on myös lapseni kuolema tuonut elämääni yhden erittäin tärkeän ystävän. Sekä toisen lapseni ansioista aloin käymään perhekerhossa juuri syksyllä 2014, josta vuotta myöhemmin muodostui elämääni kotiäiti porukka, josta löytyy monta mahtavaa tyyppiä ja ystävää. Joten jos ei olisi näin kirjoitettu meidän elämäämme, millainen se olisikaan ollut. Olen kiitollinen siitä mitä minulla nyt on ja tietenkin salaa silti toivon, että isoveli olisi silti täällä meidän kanssamme. Mutta koska asiat ovat nyt näin, niin tästä meidän pitää olla kiitollisia ja rakentaa elämämme tämän perheen kanssa. Meidän rakas kuusihenkinen perheemme plus kaksi kissaa.

Uusi vuosi 2019

Uusi vuosi alkoi minulla flunssan kourissa ja ääneni oli miltei poissa. Mutta nyt alkaa taas tuntua, että flunssat, olisiko ne hetkeksi selätetty. Toivon ainakin niin. 

Tämä vuosi on tuonut muutoksia jo tullessaan ja varmasti tuo uusia muutoksia vuoden varrella lisää. Pienin aloitti myös kerhotaipaleen. Näin aluksi sai vain yhden kerhokerran viikossa, mutta parempi kai se kuin ei ollenkaan. Hän vain kovasti tykkää mennä sinne ja on todella reipas. Nyt näiden kahden kerhon jälkeen minusta on tuntunut kuin tyttö kasvaisi ihan sillmissä, sieltä tullessaan. Olen myös havahtunut siihen tosiasiaan, että hän täyttää toukokuussa jo kolme vuotta. Minun pieni vauvani, miten hän voi olla jo kohta kolme! Hänestä on kasvanut ihana iloinen, hyvin määrätietoinen tyttö, joka saa jutuillaan naurun muidenkin suulle. Tarpeen tullessa on kuitenkin arkakin, jotta kaikkeen asioihin ei suhtaudu pää edelle mentäen. Aina sanavalmis hän kyllä on ja jutut ei kyllä lopu koskaan kesken. Ja kun jotakin päättää sen myös pitää. 

Isosiskonsa kun on toista lajia, hän on arempi asioiden suhteen ja vaatii enemmän aikaa kaikelle uudelle. Pohtiva iloinen sekä myöskin ihana tarinankertoja kunhan saa rauhassa kertoa juttujaan ilman liikaa hössötystä. Kantaa huolta paljon monista asioista ja pohtii erilaisia asioita paljon. Tykkää olla äidille avuksi ja usein auttaakin pienempiä esim. vaatteiden pukemisessa. Hänellä on vahva äidinroolin sydän jo nyt. Herkkä ihana tyttäreni. Hän käy edelleen kolme kertaa viikossa kerhossa sekä kerran viikossa hänellä on uintiharjoitukset. Hän onkin ihan valtavasti oppinut uusia asioita uinnissa. Itse kun opetan toista ryhmää samaan aikaan kun hän on omassaan, niin ei enää pysy kärryillä mitä kaikkea siellä on oppinutkaan. Ja usein kun ollaan menty uimaan yhdessä perheen kanssa, minä olen mennyt vesijumppaan ja isi on sitten sillä välin nähnyt nämä kaikki uudet taidot. Kun minä olen tullut jumpasta onkin laskettu liukumäkeä ja menty saunaan sen jälkeen. Olin nyt maanantaina tyttöjen kanssa yksin uimassa ja hän sai näyttää kaiken oppimansa minulle ja olin kyllä niin iloinen ja ylpeä äiti. 

Eli niitä uusia asioita joita meidän arjessä on, niin on oikeastaan samojakin kuin jo viime syksyllä on tullut. Minä käyn siis ohjamaassa lapsia uinneissa kerran viikossa nyt keväällä. Syksyllä minulla oli vielä toinenkin ilta, mutta sen jouduin nyt omista syistä jättämään tauolle. Tosin tykkään kyllä hirmuisesti vetää noita lasten uinteja, että olen miettinyt pitäiskö ihan käydä uimaopen koulutus. Mutta sitten en taas tiedä tahdonko tehdä sitä kokonaan työkseni niin paljon vai olisko kerta viikossa sellainen hyvä määrä kuitenkin. Kauheen vaikeeta kun ei sitten tiiä mitä oikeesti tahtoo isona tehdä. :D  

Innolla tähän vuoteen, odottaen mitä kaikkea tämä vuosi 2019 tuokaan tullessaan!

Lupa väsyä

Olen ollut hetken aikaa vähän väsynyt. Olen miettinyt onko minulla lupaa väsyä?!? 

Olen saanut kolme täydellistä lasta. 

Olen saanut kaksi niistä pitää täällä maan päällä. 

Yksi opetti minulle sen mitä on rakastaa jotakin eniten maailmassa ja samalla kuinka kamalaa on menettää se tärkein. 

Olen saanut kaksi kilttiä tyttöä. 

Onko näiden syiden jälkeen lupa väsyä?!? 

Jos saan itse vastata kysymykseen vastaan, että on. 

Minulle on ollut äärettömän vaikeaa tunnustaa se tosiasia, että minua väsyttää. Vauva antaa kyllä nukkua ja nukunkin aina yhden kolmen tunnin pätkän sikeästi ja saisin kauemminkin, mutta itse herään usein nälkään, vessahätään tai siihen että olen tottunut heräämään tiettyyn aikaan yöllä, mutta saan jatkaa usein untani heti herättyäni. Molemmat tytöt nukkuu yleensä puoli yhdeksään tai kymmeneen aamulla, joten jos ei ole menoa voin itsekin nukkua pitkään. Toki imetän vauvaa yöllä, mutta hän onneksi yleensä öisin syö nopeasti ja jatkaa uniaan. Toki on niitäkin öitä kun välillä sitten valvotaan kun uni ei tulekaan heti uudelleen. 

Mutta se miksi minua väsyttää on tuo taaperon ihana uhmaikä. Tiedän ettei hän sitä tahallaan tee ja rakastan häntä joka päivä enemmän ja enemmän, mutta kun aloitat joka päivän sillä, että meilkein jokaisesta asiasta väännetään ja uhma on kova, eikä äitiä nyt tykätä totella. Niin siinä alkaa omaa päätä kiristämään ja lapselle kuitenkin pitäisi olla se aikuinen edelleen ja jaksaa venyttää omaa pinnaa. Koska tiedän ettei hän sitä tahallaan tee. Kamala itku tulee äidin perään jos äiti poistuu jonnekkin. Silloin tätä äitiä taas itkettää, että miksi minä olen väsynyt siihen uhmaan kun taapero selvästi tarvitsee minua. Tiedän myös, että mustasukkaisuus on yksi minkä takia uhma tuntuu todella vahvalta. On vaikeaa kasvaa isosiskoksi kun sitä syliä hänkin vielä kaipaa usein. Ja kun se sylipula iskee yleensä samaan aikaan kuin vauvan nälkä, niin siitähän iskee itku ja harmitus. Toivon että tämä vaikein uhma lähtee seuraavaan paikkaan pian ja taas voin vaan ihmetellä miten olen voinut näin ajatella. ;)

Perjantai illalla pääsin yksin vauvan kanssa meikkikutsuille ja sen jälkeen saunaan rentoutumaan. Ja voi, että taas tuntuu siltä ettei se niin haittaa jos se taapero vähän uhmailee. 

 

Just nyt parasta

Nyt just on parasta tää hetki mitä meillä on. <3

Usein mietin, että vaikka olen just nyt tosi onnellinen, niin silti jossakin syvällä itsessäni olen surullinen. Tunnen etten pysty kokonaan iloitsemaan kaikista asioista, jokin puristaa sydämmessä. 

Kunnes tajusin, ettei vähän yli kolmessa vuodessa vaan voi millään tulla kokonaan ehjäksi. Kolme vuotta vaikka tuntuu toisaalta, että on mennyt jo kolme vuotta esikoisen kuolemasta, silti se on vain tosi lyhyt aika. Viimeiset kolme vuotta meille on tapahtunut paljon. Ensin suurin suru mitä voi tulla ja sitten maailman kaksi ihaninta pikkusiskoa, joista toinen on reipas isosisko samalla. 

On ihanaa nähdä siskojen olevan kuin samasta muotista, mutta silti omilla persoonillaan. Mutta millaista olisi jos meillä olisi myös elävä poika, olisko hänkin kuin siskonsa. Ulkonäöltään isoveli ainakin oli hyvin samasta puusta kuin siskonsa, pienin siskoista oli aluksi vähän eri muotista, mutta nyt jo samasta kuin isosisaruksensa. 

On uskomatonta ajatella, että kolmessa vuodessa ollaan saatu kolme täydellistä lasta syliin. Yksi vain hetkeksi ja kaksi kotiin saakka. <3 

Kolme vuotta sitten en voinut kuvitellakkaan, että sylissäni olisi vielä joskus elävä lapsi ja nyt on kummallista ajatella ettei heitä olisi. 

Saan olla onnellinen jokaisesta lapsestani. Pyrkimykseni on nauttia lasteni seurasta koko sydämestäni, vaikka sydämeni ei täysin ehjä olekaan esikoiseni menetyksen jälkeen. 

Kun on elettävä sillä mitä me saamme niin nyt kaikki on just niin hyvin kuin voi vain olla.