Mitä meille kuuluu

Mulla on viime aikoina pyörinyt päässä  paljon asioita mitä olisin tänne voinut postata. Mutta mistä ihmeestä mä revin aikaa siihen.. Sitä mä en oo vielä osannut taikoa...

Meillä menee siis oikein hyvin. Pikkuveli nukkuu, syö ja kasvaa. Nyt viimeisen parin viikon aikana on huomannut hänessä selkeän muutoksen, hän ei ole enää vastasyntynyt vaan hänestä kasvaa hurjaa vauhtia valloittava miehen alku. En kestä miten nopeaan vauva-aika menee. Miksei se vauva voisi olla sellainen vastasyntynyt edes kahden kuukauden ajan. Miten sitä voisi ehtiä nuuskia ja kerätä talteen sitä vastasyntyneen vauvan aikaa. Musta tuntuu ettei mitenkään, kaikkien kolmen kanssa se on mennyt ihan liian nopeasti ohi. Meidän pikkuveli on luultavammin meidän viimeinen vauveli ja välillä minulle tulee kyyneleet silmiin kun mietin, etten ehtinyt tallentaa sydämeeni tarpeeksi kaikkea sitä mitä vauva aikaan kuuluu. Tiedän vauvamme on vielä alle kaksi kuukautta ja vielä ehdin nauttia vauva-arjesta, mutta silti minulla on haikea olo ja olo etten muista sitä kaikkea ihanaa kymmenen vuoden päästä. 

Isosiskolla on nyt viiden vanhana kausi jolloin hän pohtii erityisen paljon asioita. Hän on aina ollut luonteeltaan pohtiva ja huolehtiva. Viime viikonloppuna hän taas autossa ollessamme, yhtäkkiä kertoi meille vanhemmille, että teillä on muuten neljä lasta, yksi taivaassa ja kolme autossa sekä kaksi kissaa yksi taivaassa ja yksi kotona. Hän myös muistaa kertoa, että pikkusisko eikä pikkuveli ole tavannut koskaan meidän toista kissaamme, koska se on mennyt taivaaseen ennen kuin he syntyivät, vain hän on nähnyt. Sitten hän laski, että perheeseemme kuuluu kahdeksan yhteensä. On hienoa, että hän osaa jo ajatella, että hänellä on isoveli ja isoveli on lapsemme siinä missä he muutkin. Mutta samalla niin surullista, että viisi vuotiaan lapsen pitää käsitellä lapsen kuolemaa. Mutta toisaalta, on hyvä oppia elämän realiteetteja, kaikki asiat vain eivät mene niin kuin me haluaisimme. Elämä antaa ja ottaa. Meidän perhe on erityinen ja silti ihan tavallinen. Kyllä olen silti monesti salaa toivonut, että me olisimme saaneet kaikki nämä neljä lasta elävänä pitää. Mutta olisiko heitä jokaista syntynyt perheeseemme juuri näinä vuosina kuin he nyt ovat syntyneet. Olisiko elämämme kuitenkin aivan erilainen. Niin pahalta kuin se kuulostaa on myös lapseni kuolema tuonut elämääni yhden erittäin tärkeän ystävän. Sekä toisen lapseni ansioista aloin käymään perhekerhossa juuri syksyllä 2014, josta vuotta myöhemmin muodostui elämääni kotiäiti porukka, josta löytyy monta mahtavaa tyyppiä ja ystävää. Joten jos ei olisi näin kirjoitettu meidän elämäämme, millainen se olisikaan ollut. Olen kiitollinen siitä mitä minulla nyt on ja tietenkin salaa silti toivon, että isoveli olisi silti täällä meidän kanssamme. Mutta koska asiat ovat nyt näin, niin tästä meidän pitää olla kiitollisia ja rakentaa elämämme tämän perheen kanssa. Meidän rakas kuusihenkinen perheemme plus kaksi kissaa.

Me

Tänään tulee kuluneeksi 11 vuotta siitä kun minä ja mieheni olemme aloittaneet yhteisen taipaleen. Aika tuntuu lyhyeltä, mutta kun miettii numeroita niin tuntuu, että oikeesti ollaanko oltu jo niin kauan. Ja toivon, että monen monta vuotta on vielä edessä. 

Me ollaan koettu vaikka ja mitä yhdessä ja silti me jaksetaan rakastaa toisiamme. Jossain on joskus sanottu, että jos pystyy kokemaan yhdessä lapsen kuoleman, kestää liitto yhdessä mitä vain. Me olemme pysyneet yhdessä, eikä missään kohtaa tätä 11 vuotta kumpikaan ole ajatellutkaan, että erottaisiin. Me tosi harvoin edes tapellaan mistään, kunnolla ei oikeestaan olla koskaan riidelty. Eri mieltä voidaan asioista olla tai kiusoitella toisiamme joistain asioista, mutta se on aika vähäistä. Joskus tietty ärsyttää jotkut toisen jutut, mutta se nyt kai on ihan normaalia. 

Reilu kaksi vuotta oltiin oltu yhdessä kun mentiin kihloihin. Me oltiin oltu suurin piirtein viisi ja puoli vuotta yhdessä kun esikois poikamme syntyi. Häntä me odotettiin niin paljon ja oltiin niin onnellisia, mutta sitten kohtasikin se suuri suru ja jouduimme viettämään hautajaisia. Elämä oli mullin mallin, mutta suhteemme ei. Eikä edes alettu kasvamaan erilleen vaikka aina ei jaksanut siitä omasta surusta omalle rakkaalle puhuakaan, mutta suurimmaksi osaksi kuitenkin jaksoi. Aloimme odottaa toista lastamme pelon sekaisin tuntein, pelkäsimme toivoimme parasta joka ikinen päivä. Kun tyttäremme pienenä keskosena syntyi, olimme onnellisia ja aloimme tutustua uuteen perheen jäseneen, olimme kahden lapsen vanhemmat. Aikaa kului vajaa kasi vuotta ensimmäisen tyttäremme syntymästä kun elämäämme syntyi sulostuttamaan toinen tyttäremme. Kolmannen lapsen syntymä sai mun mielen vähän taas järkkymään ja olin väsynyt ja vähän masentunutkin välillä, mutta silti suhteemme oli mitä parhain ja puolisoni paras tuki kaikessa ja auttoi minua kaikessa. Reilun vuoden päästä siitä me muutettiin yhteiseen omaan kotiin. Mä sain apua mun ajatusten kanssa ja olen voinut mitä parhaiten kuluneen viime vuoden. Joskus se vaan on sellanen, että kun muutaman kerran puhut sen tuntematton kanssa, saa se avamaan kaikki solmut. Yhteiseen kotiin muutto on varmasti ollut myös mun elämässä tosi iso juttu. Vaikka sain tehdä asiat niin kuin halusin edellisessä kodissamme, oli se silti koti johon muutin rakkaani luokse. Nyt meillä on yhteinen oma koti ja musta tuntuu, että me asutaan meidän kodissa onnellisena. 

Oon niin kiitollinen, mun ihanalle miehelleni, että hän on jaksanut mua katsoa nämä vuodet ja on vieläkin luvannut jaksaa katsoa. Taidamme siis kumpikin ihan rakastaa toisiamme. <3 

Vielä ei olla naimisissa, mutta hei ehkä sekin päivä vielä koittaa kun saadaan päätettyä milloin me oikeesti halutaan mennä naimisiin.