Minut on vallannut kauhea väsymys. Olen koko ajan hirmuisen väsynyt, mutta kuitenkaan en saa päivällä nukutuksi. Jos nukahdan hetkeksi, herään taas pienempäänkin kolahdukseen, ei tarvitse kuin kuulua pientä ääntä niin havahdun siihen heti. Kaippa tämä väsymys kuuluu tähän suruun. Peilistäkin katsoo minua hyvin surulliset kasvot, vaikka yrittäisin hymyillä suru paistaa sieltä läpi. Eikä ihme onhan minulla suuri ikävä poikaani.
Tänään taas itkin kun ymmärsin etten koskaan enää saa omaa poikaani syliin. En näe hänen ensimmäistä hymyään, en kuule ensimmäisiä jokelteluja. En koskaan saa antaa hänelle ruokaa, enkä lohduttaa häntä tai lukea hänelle iltasatua, peitellä häntä nukkumaan. En koskaan saa halata häntä enää. Enkä katsella hänen leikkejään tai kuunnella hänen kiukkuaan tai uhmaansa. Mistä kaikesta jäänkään paitsi poikani kanssa. Kaikesta, aivan kaikesta. Niin mielelläni kertoisin kaikille miten väsynyt olen yöheräämisistä ja vaikka siitä, että vauva haluaa olla koko ajan lähelläni enkä pysty tekemään mitään. Mutta en voi siitä kertoa, voin vain kertoa kuinka väsynyt olen surussani. Muutamia seuraamiani blogeja olen yrittänyt käydä lukemassa suruni keskellä, mutta hyvin nopeasti lopetan sen. Olen raskauden aikana seuraillut monia lapsiperhe - tai vauvanodotus blogeja. Mieleni tulee hyvin surulliseksi kun luen kuinka rankkaa on ollut lapsen/lasten kanssa tai miksi se vauva ei vielä ole syntynyt. Minä tekisin mitä vain jos saisin joko uhmaikäisen lapsen tai odottaisin enemmän kuin mielellään vielä poikaani. Mutta minun poikani on enkeli. Minulta vietiin kaikkein rakkain pois aivan liian aikaisin. Ymmärrän kyllä niitä jotka ovat väsyneitä uhmaikäiseen tai väsyneet odottamaan, eiväthän he tiedä miltä tuntuu kun esikoinen viedään liian nopeaan pois. Kun ei ole kokemusta oman lapsen menetyksestä, niin ei osaa samalla tavalla arvostaa lapsen kiukkua tai syntymättömän lapsen syntymisen odottamista. Toivon kuitenkin ettei kukaan loukkaannu tästä tekstistä, sillä varmasti jos en itse olisi enkelinä poikaani saanut, jossain vaiheessa olisin tullut "valittamaan" väsymystä uhmaikäisestä tai muusta lapsiperheen väsymyksen aiheuttajasta. Niinhän se elämä menee, ennen kuin ei ole kokenut jotain hyvin pysäyttävää itsellä tai läheisellään ei tule ajatelluksi elämän katoavaisuutta ja elämän haurautta.
Enkelipoikaani syvästi ikävöiden.
En tiedä saako näin sanoa, mutta olen huomannut, että olen viime aikoina jaksanut kuunnella E:n kiukutteluja huomattavasti paremmin. Kärsivällisyys varmasti tuplaantui. Oot ajatuksissa joka ikinen päivä ja hassua kyllä, kaikkein eniten silloin kun E kiukkuaa. Ajattelen aina, että "tee tai sano mitä vain, kunhan olet siinä". Eikä varmasti kukaan loukkaannu, kuten tuossa totesinkin niin nämä kauheat asiat tuovat aina sitä perspektiiviä omaan elämään. Vaikka tätä ei toivoisi kenellekään, niin on vaan niin surullista, että juuri teidän pitää käydä tämä läpi. <3 Ihanaa, että olet löytänyt tästä kirjoittamisesta hyvän kanavan purkaa surua.
VastaaPoistaSe on jotenkin kummallista, että jotkut asiat täytyy oppia vain surullisten asioiden kautta. Mutta kuten itsekin kirjoitin, jos en tätä kauheaa asiaa olisi koskaan kokenut, niin varmasti olisin tullut jossain vaiheessa valittamaan siitä kuinka vauva itkee tai kun hän olisi tullut uhmaikään. Mutta nyt vain toivoo kunpa olisin saanut kokea ne kaikki ei niin mukavat uhmatkin lapseni kanssa. Mutta meidän tarina oli kirjoitettu toisin. Olisin kyllä pärjännyt ilman tätä kohtaa. Olisin halunnut vain saada vauvani ja haluaisin häntä hoitaa, mutta elämässähän ei itse mitään pysty päättämään miten lopulta asiat menee.
PoistaEi siitä ole kuin hetki kun kuulin että minusta tulisi täti. Ensi kertaa. <3 Ja olimme samaan aikaan raskaana. Tästä kesästä piti tulla paras kesä ikinä! ...mutta ei siitä tullutkaan. Siitä tuli surullisin kesä ikinä. :(
VastaaPoistaMuistan sen perjantai-illan kun sinä rakas siskoni soitit ja kerroit että teidän vauva on kuollut. Miten sitä onkaan vaikea sanoa tai kirjoittaa. Ja miten se on vielä vaikeampaa ymmärtää. Muistan sen hetken kun äänet ympäriltä katosi, sydän hakkasi lujaa ja pää tyhjeni ajatuksista. Mitä, miksi? Ei voi olla totta...
Minusta tuli pienen enkelipojan täti/kummitäti! <3
Voi kun olisin saanut syliini sinut, kuiskata korvaasi kuin odotettu ja rakas pieni ihminen oletkaan.
Sain hetken viettää vierelläsi ja katsoa miten kaunis pieni tumma hiuksinen poika sinä oletkaan. <3
Tuntuu ettei ole sanoja tai tekoja jotka teitä enkelipojan vanhempia lohduttaisi tai auttaisi. Haluamme kulkea rinnallanne suuressa surussa ja tukea parhaan kykymme mukaan. <3
-sisko-
Älä muuta sano tämän piti olla paras kesä ikinä. Musta tulisi äiti, tulihan minusta nytkin, mutta luulin että saisin vauvaani hoitaa ja rakastaa elävänä. Serkuille piti tulla pieni ikäero, tulihan heille, mutta he eivät saa leikkiä yhdessä leikkejä.
PoistaVoi kunpa tuota perjantai iltaa ei olisi tarvinnut elää noin. Oli kamalaa soittaa ja kertoa jotain aivan kamalaa, eihän sitä koskaan haluaisi ilmoittaa kenellekkään oman lapsen kuolemasta. Ei oman lapsen kuolemaa halua kokea.
<3 Enkelipoikaani aina ikävöiden. <3
Luen blogiasi ensimmäistä kertaa, kun ihan sattumalta tänne tupsahdin. Nukkumaan piti mennä jo hetki sitten, mutta edelleen täällä lueskelen. Ei ole sanoja sanomaan, miten pahoillan teille tapahtuneesta olen..ihan ventovieraana täällä itkeskelen kirjotuksiasi. Minusta on todella hienoa, että jaat tuntojasi täällä. Omassa blogissa on lupa sanoa mitä tuntee ja se joka loukkaantuu, voi sitten lukea blogeja, missä ei tunteista puhuta. Sinulla on täysi oikeus tuntea, mitä tunnet. On oikeasti tosi vaikea löytää sanoja nyt, mutta halusin vaan, että tiedät minun kohta ristiväni kädet ja muistavani teitä surussanne. Tiedän, että Taivaassa kuullaan jokainen huokauksesi. Oma enkelipoikasi on maailman parhaassa paikassa nyt, taivaan Isän luona. Voimia niin paljon.<3
VastaaPoistaMukavaa että tupsahdit tänne, lämpimästi tervetuloa uudestaankin. Tosin ei vain ole kiva tämä tilanne tällä hetkellä joka minulla on. Mutta suruni kanssa on helpompi jaksaa kun on joku paikka jonne voin käydä purkamassa tuntojani. Niin minäkin olen ajatellut, että omassa blogissa saa sanoa mitä oikeasti itse tuntee ja jos ei minun kirjoitukset miellytä niin voi lukea muita blogeja ja olla lukematta minun kirjoituksiani. Kiitos kun jätit kommentin, se merkitsee minulle erittäin paljon ja antaa voimia jaksaa tämän suruni kanssa. Enkelipoikani on maailman parhaassa paikassa Taivaan Isän luona, tiedän että hänellä on siellä turvallista ja hyvä olla, vaikka äiti ja isä olisikin halunnut hänet tänne maan päälle. <3
Poista