22. viikkoa on aika pitkä aika.
Mutta toisaalta aika on mennyt nopeasti.
Ensin ajattelin, että kun 12. viikkoa on mennyt ollaan paremmilla mielillä.
Mutta oikeastaan se perinteinen 12. viikkoa muuttui tällä kertaa 22. viikoksi.
Kun 22. viikkoa on ohitettu on oikeus äitiysloman pitämiseen.
Nyt kun se 22. viikkoa on täynnä olen virallisemmin kahden lapsen äiti.
Mutta onko nyt helpompaa?!?
Ei, ei todellakaan. Nyt ne pelot vasta alkaakin.
Tunnen jo päivittäin potkut sydämen alla. Samalla se muistuttaa esikoisen raskausajasta ja siitä mitä menetin. En osaa uskoa tulevaan, että kaikki menee tällä kertaa hyvin. Minulta on kadonnut usko kun kaikki vietiin kerran pois, miksei se voisi tapahtua uudestaankin.
Toivon koko sydämestä, että rakas enkelipoikani pitää huolta pikkusisaruksestaan ja suojelee häntä ennen hänen syntymäänsä ja syntymän jälkeen. Olisin kyllä esikoisellekin tahtonut sellaisen enkelin.
Tämän pikkusisaruksen "ensimmäiset kuvat" otettiin vasta viime lauantaina. Minua on harmittanut kun en samalla lailla ole tämän raskauden aikana ottanut masukuvia kuin Oliverin aikana otettiin. Mutta se ei vain ole tuntunut hyvälle. Jotenkin sitä vaan niin pelkää menettävänsä eikä halua liikaa iloita, jottei sitten joutuisi niin paljon pettymään. Mutta nyt en siis enää voi keskenmenoa saada.
Olisi ollut niin ihanaa jos olisi luotto raskauteen ja elämään säilynyt. Niin, että olisi tässä raskaudessakin osannut nauttia ja iloita samalla tavalla kuin esikoista odottaessa. Mutta luulen, ettei sellaista raskautta enää tule minun kohdalleni. Nyt jännityksellä odotamme milloin pikkusisarus syntyy. Laskettu aikani on esikoisen syntymäpäivänä.
Osasyy selvitymiseen surustani on varmasti tässä uudessa raskaudessa. Saan olla kiitollinen siitä että tulin raskaaksi näin pian esikoisemme kuoleman jälkeen. Mutta silti suren esikoistani ja edelleen minulla on raastava ikävä häntä. Ei tämä pikkusisarus korvaa mitenkään esikoistani, eikä korvaa sitä "arpea" minkä esikoisen menetys jätti sydämeeni. Mutta luulen, että olisin vielä enemmän suruni kuopassa, jos ei olisi tietoa tästä pikkusisaruksesta. Mutta samalla huomaan vertailevani esikoisen ja pikkusisaruksen raskauksia. Mietin useasti, että olisiko tästä jä tästä jutusta pitänyt tajuta, että jotain menee pieleen. Mutta eihän esikoiseni kuolemaa kukaan pystynyt ennakkoon tietämään mitenkään. Raskaus oli sujunut aina niin hyvin, aina siihen saakka kunnes esikoiseni oli aloittanut viimeisen matkansa. Nyt pikkusisaruksen raskaus on mennyt tähän saakka myös oikein hyvin. Mutta ei se tuo minulle rauhaa, eikä se vie pelkoja pois. Onneksi saan tuntea niitä pieniä potkuja, jotka rauhoittavat mielen hetkeksi. Sekä olemme hankkineet kotiin dopplerin, jolla voin tarvittaessa kuunnella sydämenääniä kellon ajasta riippumatta. Eikä tarvitse aina olla neuvolaan menossa kuuntelemaan niitä, rauhoittaakseen itseään.
En osaa kuvitella, että meillä olisi vauva-arki kesällä. Enkä edes tahdo niin ajatella. On helpompaa itselleen kun ei kerää itselleen liikaa ajatuksia tulevasta, millainen se olisi. Sillä jos kaikki unelmat taas viedään, on helpompi ettei sitä ole etukäteen miettinyt liikaa. Edelleen elän päivän kerrallaan ja katson mitä huominen tuo tullessaan. Oliverin kaikki vauvatavarat on vielä paikoillaan vauvanhuoneessa ja lipasto vaatteita täynnä, joten ei tarvitse edes miettiä, että jotakin pitäisi hankkia tai laittaa valmiiksi. Toki tahdon tälle pikkusisarukselle ostaa kotiintulovaatteet, mutta sen aika ei ole vielä. Vasta sitten kun äitiysloma alkaa, kolmen kuukauden päästä, alan miettimään sellaisia asioita. Mutta kun kaikki tarvittavat tavarat löytyvät kotoa, ei tarvitse stressata sitä, että tarvitsee hankkia jotakin ja, että milloin on aika niitä hankkia. Nyt saan vain mennä päivän kerrallaan eteenpäin ja toivoa parasta.
