Minusta on jo pitemmän aikaa tuntunut siltä, että silmieni edessä on jokin harmaa utuinen verho. Olen koko ajan väsynyt ja hajamielinen. En ole milloinkaan kokonaan läsnä, missään hetkessä, joka suurilta osin johtuu väsymyksestäni. Se alkaa välillä jo ahdistaa. On hyvin rankkaa olla koko ajan vähän väsynyt ja hajamielisyys alkaa jo itseänikin ärsyttää. Unohtelen asioita joita olen luvannut ja muistan ne tietenkin yöllä ja sitten iskee kauhea paniikki. Onneksi on kalenteri olemassa, josta voin tarkkailla sopimiani asioita, ettei ihan kaikki kuitenkaan unohdu. Mutta ärsyttävää kun omaan päähän ei voi enää yhtään luottaa. Olisikohan tämä väsymys tälläistä jos vauvamme olisi syntynyt elävänä?!? Siihen kun en koskaan vastausta saa. Vaikka saisimme joskus elävän vauvan, niin luulen, että tämä menetys on kuitenkin siellä takana kummittelemassa, joten sellaista normaalia tilannetta ei meidän perheeseen enää varmastikaan tule. Voihan se olla niin että esimerkiksi vuoden päästä tämä surun tuoma väsymys ei ole enää samanlaista mitä se nyt on, mutta suru ja ikävä omaa lasta kohtaan ei kuitenkaan häviä.
Olimme tänään äitini kanssa, Oliverin mummin, katsomassa ja pyytämässä hautakivestä tarjousta. Voi miten inhottava sellainenkin tilanne on. Katsella hautakivimalleja ja kertoa omista toiveista hautakiven suhteen. Itkuhan siinä tuli. Mitään lopullista emme vielä päättäneet, mutta jonkinlainen suunnitelma kivestä tehtiin. Ja voi miten paljon se maksaakaan, miksei hautakiveä voisi saada vähän edullisemmin. Miksi tästä surustakin tarvitsee niin suuri summa maksaa, jotta saa sinne haudalle kiven jota on sitten mukava katsella kun omaa poikaa käy siellä "tapaamassa". Eikö sekin jo riitä, että omaa poikaansa pitää käydä "katsomassa" hautausmaalla, eikö se ole jo tarpeeksi julma asia lapsensa vanhemmille. Mutta eihän meiltä mitään kysytty, mitä me tahdomme, joten ei sitten auta kuin tyytyä tähän kohtaloon.
Mutta lupaan rakkaalle pojalleni, että hän saa kauniin kiven haudalleen.
Mä olen huomannut saman, että olen todella poissaoleva. Mikään ei kiinnosta, enkä jaksa keskittyä mihinkään. Myöskin unohtelen paljon asioita mitä olen sopinut. Tää kaikki kuuluu varmasti tähän suruun. Paljon voimia! <3
VastaaPoistaKyllä tämä kaikki varmasti vain kuuluu tähän suruun ja toivotaan, että jonakin päivänä helpottuu. Voimia <3
PoistaMinäkin juuri muutama päivä sitten sanoin siskolleni että tuntuu siltä kuin aivot olisivat lähteneet lomalle :D Onneksi se kalenteri kuitenkin on olemassa, muuten jäisi kyllä puolet kaikesta sovitusta tekemättä... Ja näiden hautajaisten järjestämimen ei todellakaan ole mitään halpaa lystiä, meille ei kiveä edes tullut ja silti rahaa tuntui menevän aika lailla.
VastaaPoistaOnneksi on kalenteri, unohtuis kaikki sellainen mikä ei ole itselleen niin tärkeää tekemistä, mutta kuitenkin on sopinut, että tekee.
PoistaKyllä nämä hautaijaiset ja kaikkeen sen jälkeenkin tuntuu menevän rahaa. Ja se kivi on kyllä se suurin lohkaisu, kun nyt vaan saataisiin hankittua se.
Mä uskon, että se verho väistyy aikanaan ja maailma alkaa näyttää kirkkaammalta. O tulee silti säilymään muistoissa ja pysyy yhtä rakkaana, eikä ole mitenkään outoa vuosienkin päästä ikävöidä omaa menetettyä lasta. <3
VastaaPoistaVäsymyskin varmasti loppuu aikanaan eikä se suru paina harteilla enää yhtä paljon. Toinen lapsi ei helpota ikävää, mutta on varmasti helpottavampaa kun pääsee jakamaan sitä äidinrakkautta.
Ei tässä auta muu kuin odotella, sitä kirkkaampaa päivää ja tulevaisuutta, jospa se meillekkin toisi mukanaan ilonhetkiä enemmän. Oliver on aina meidän rakas esikoinen. <3
PoistaVoi ei, löysin sinunkin blogisi kun etsin tietoa kohtukuolemasta. Osanotto suureen suruusi ja olen niin pahoillani kokemastasi.
VastaaPoistaMeitä on myös kohdannut tämä kamaluus hiljattain ja tuntuu että itsekin elän kuin suuressa harmaassa sumussa koko ajan. Teen asioita koska niitä pitää tehdä, mutta en ole läsnä ollenkaan. Ajatukset katkeilee jatkuvasti ja ilman muistilappuja en muistaisi mitään. Suru on niin suuri ja mielessä jatkuvasti.
Paljon voimia ja jaksamisia sinulle
<3
-V-
Tämä on aina niin surullista, kun kuulee, että taas joku uusi on joutunut kohtukuoleman kokemaan. Osanotto teidänkin suureen menetykseen ja oikein paljon jaksamisia ja voimia sinullekkin! <3
PoistaVoi että... =( todella paljon voimia sulle, kyllä sieltä verhon takaa varmasti vielä valoa näkyy, vaikka nyt sitä onkin mahdoton edes ajatella. Päivä vain ja hetki kerrallansa...
VastaaPoistaKyllä mä jotenkin aina välillä jo uskonkin että se valo tulee sieltä verhon takaa, mutta ei sen varmaan ole vielä tarkoitus tulla sieltä kokonaan esille, sillekkin on varmaan määrätty jo jokin aika.
PoistaKyllä vaan hautakiveen saa rahaa uppoamaan, mutta on se toisaalta sit ikuinen sijoituskin. Tärkeää on, että se on teidän mieleinen.
VastaaPoistaOn tosiaan kuitenkin melko kohtuutonta, että ihmisten hädällä ja surulla rahastetaan.
Sä olet niin usein ajatuksissani. Muistelin juuri yhtä hurjaa iltaa kymmenen vuoden takaa, ja kerroin siitä kaverille, jonka kanssa olin koiralenkillä ja yhden talon pihassa oli omenapuita...
Elämässä on hyviä hetkiä, hauskoja ja jännittäviäkin. Harmi vaan, että myös suru kuuluu elämään. Mä olen silti varma, että sä löydät sen onnellisuuden vielä. Nyt sulla on tällä hetkellä päävärinä harmaa. Välillä se saattaa olla musta, mutta eiköhän sieltä jostain tule ruskan myötä myös enemmän värejä ja ja loppuvuodesta voi vielä tulla loskapaskaharmaata, mutta jos sit jo talvella, alkuvuodesta valkoinen?
Siinä on just se kun se on se ikuinen sijoitus, niin siitä mitä on ajatellut ei oikein ole valmis tinkimään ja se summa tuntuu niin kovin epäoikeudenmukaiselta, mikä siitä tarvitsee maksaa, että sen sinne hautausmaalle saa. Se on jotenkin niin kohtuutonta, että toiset tekee voittoa toisten surulla, mutta näin se menee. Eikä kukaan varmasti ilmaiseksi niitä kiviä tahdo tehdä, sen ymmärrän, mutta ei ne silti ihan järjettömästi tarvitsisi maksaa.
PoistaMä en yhtään muista tätä meidän omenajuttua. Muistan kyllä missä ne puut on, mut en sitä reissua, ehkä parempi niin. ;)
Se vain on tätä elämää, eikä surua voi välttää. Tosin olisin jossain muussa muodossa surun tahtonut elämääni, mutta sitä ei kysytä. Nyt vain odotellaan, että elämän väri muuttuu kauniimmaksi. <3
<3 hirveästi voimia, olen kokenut saman (lapseni kuoli vähän ennen syntymäänsä ) kolme vuotta sitten. Meillä ei ollut eikä ole vieläkään rahaa kiveen mutta mun mies teki itse haudalle ristin, se ei paljoa maksanut ja siitä tuli samalla "surutyö" hänelle ja meille. Ohjeita saa netistä, ei ollut vaikeaa eikä meillä edes ole paljoa tilaa kotona vaan ihan makkarin pöydännurkalla se veistettiin ..
VastaaPoistaJoten sellaista voi varmaan ainakin harkita os kivi nyt on kohtuuttoman kallis. Myöskään pienenä kuolleen tätini haudalla ei ollut kiveä varmaan vuosikymmeniin -sinne aiottu luonnonkivi tippui veneen kyydistä kun sitä kuljetettiin -mutta siinäkin yksi idea, luonnonkivi.....
Hirveästi jaksamista surun alkumetreille. Takaan että ajan kuluessa suru muuttaa muotoaan helpommaksi, siitä tulee kumppani ja tulee myös uusia iloja ja elämää surun päälle/lisäksi.
Yhden jutun haluaisin sanoa vielä, kaikella ystävyydellä, sille joka sanoi tässä blogissa jotain surun kuulumisesta elämään; meille tuon tökeryyden töksäytti tyttäremme tarhan ope, joak taatusti ei ollut omaa lastaan haudannut. On toki ihan mahdotonta tietää ja onneksi niin millaista se on mutta tuo " suru kuuluu elämään" hokema toiselle kun tämän lapsi on kuollut.... Se on aika groteski.... Kenenkään ei pitäisi sitä surua joutua kokemaan, tämän surun ei kuuluisi sinun, minun eikä kenenkään elämään kuulua.
Meillä tuolla haudalla onkin se seurakunnan risti ja se on siellä siihen saakka kunnes sinne itse kiven tai sitten ristin hommaa. Minulla vain itsellä on päässäni kuva siitä millainen kivi meille tulisi tai oikeastaan millaisen kiven haluan. Niin sitä mielikuvaa ei enää pysty tyydyttämään millään muulla. Mutta kaunis idea, että isä on tehnyt ristin vauvansa haudalle ja on varmasti kaunis. <3 Tuota luonnonkiveäkin on mietitty, mutta meillä ei ole sellaista paikkaa mistä sen hakisimme niin emme sitä ole enää miettineet sen enempää. Kun jotenkin ajattelen, että sillä luonnonkivellä pitäisi sitten olla jokin tarina.
VastaaPoistaTottahan se on ettei kenenkään kuulu joutua kokemaan oman lapsensa menetyksen tuomaa surua, mutta luulen, että siinä on tarkoitettu surua yleensä tai ainakin niin ajattelin itse. Mutta ei oman lapsen kuoleman surua kuulu kenenkään kokea, tämä on sellainen jota en kenellekkään toivo.
Voimia myös sinun jokaiseen päivään! <3