Hän on täällä

Neljäs lapsemme syntyi 6.6.2019. 

Hän teki perheestämme täydellisen ja sellaisen joka meidän perheen pitikin ehkä olla. Nyt minusta tuntuu, että perheeni on valmis. Ainakin sanoin jo etten enää halua olla raskaana, enkä halua enää yhtään sektio haavaa. Viimeiset kolme lastani kun ovat syntyneet sektiolla, niin nyt olen jo sitä mieltä, että ei enää kiitos leikkausta. Tosin nyt voin jo hyvin eikä haavakaan ole mitenkään kovin kipeä ja pärjään ilman kipulääkkeitä. Mutta onneksi minulla on vauva kotona, niin ei voi tulla heti vauvakuumetta. :D

Vauvamme syntyi siis kauniina torstai aamuna. Itse pysyin ihmeen rauhallisena ennen leikkausta ja leikkauksen ajan, vaikka pelkään leikkauksia yli kaiken. Synnytyksen jälkeinen aika olikin sitten jo aikalailla melkoista tunnemyrksyä. Vauva joutui vastasyntyineiden teholle, joten toinen kerta kun vauva viedään pois luotani synnytyksen jälkeen. Tällä kertaa erona oli onneksi, se että vauva eli, eikä hätä ollut suurenlainen, mutta kuitenkin vaati keskolaan menoa. Siinä ehdin jo sitten muutamaan otteeseen itkeä, ettei imetys lähde onnistumaan ja milloin oikein nään vauvani ja synnytinkö oikeasti vai mitä on tapahtunut. Muutaman tunnin päästä minut kärrättiin sängyn kanssa keskolaan katsomaan vauvaa. Sitä ihanaa pientä tuhisijaa. Paikka jossa hän oli, oli paikka jossa olin ollut päivää vajaa kuusi vuotta aiemmin kuuntelemassa sydänääniä, joita ei enää löytynyt. Oli jotenkin raapaisevaa tajuta se, että se oli paikka jossa ymmärsin isoveljen kuolleen ja nyt pikkuveli on siellä saamassa apua hengityksensä rohinaan. Vaikeinta oli lähteä pois takaisin eri osastolle eri kerrokseen ja jättää hänet sinne. Vaikka tiesin, että hänestä pidetään siellä hyvää huolta, on silti kamalaa nukkua eri paikassa ensimmäinen yö. Onneksi vauva ei loppujen lopuksi viettänyt siellä kuin kolme ja puoli päivää ja sain suurimman osan ajasta olla hänen kanssaan siellä. Mutta oli se silti raskasta ja nukuin todella vähän senneiljän ja puolen päivän aikana mitä olimme sairaalassa. Onneksi olen saanut nukuttua univelkoja pois kotona, kiitos ihanan mieheni, joka kaksi ekaa yötä kotona toi vauvan yöllä tissille syömään kun itse olin niin väsynyt etten tajunnut herätä. Mutta nyt kun suurin univelka on nukuttu pois, herään itse siihen kun poika alkaa heräilemään ja haluaa ruokaa yöllä. Luojan kiitos minulla on ihana mies joka pitää huolta minusta sekä lapsistani, omienkin yö uniensa kustannuksella. 

Isosiskot rakastavat pikkuveljeään ja haluaisivat koko ajan pitää veljeä sylissä tai antaa tuttia hänelle. Aluksi toki on ollut vähän mustasukkaisuuttakin ilmassa, mutta siitä päästiin aika hyvin eroon kun kävin nopeat puolen tunnin retket heidän kanssaan, niin että molemmat tytöt pääsivät yksin minun kanssani. 

Itse äitinä osaan olla paljon rennompi ja huomaan nyt kun en ole raskaana enää, minulla on paljon parempi olla, en ole enää niin jännittynyt. Vauvamme on hyvin kiltti, hän syö ja nukkuu.