keskiviikko 17. heinäkuuta 2013

Ikävä

Voi miten minulla onkaan niin kova ikävä lastani. Suru on taas nostanut päätään lujemmin kuin viime päivinä. Surun tuska tullut taas suurempana sydämen alle. Muutaman päivän jo mietin, että suruni on jo vähän hellittänyt ja vain ikävä enimmäkseen jäänyt. Mutta nyt tänään olen taas sen surun tuskan huomannut nostavan päätään. Fyysisiä oireita on tullut niskakivun lisäksi mahakivut. Ehkäpä pitäisi mennä lääkäriin jotain helpotusta hakemaan näihin fyysisiin oireisiin, jotta jaksaisi paremmin kantaa tätä surua. Ettei suru vain vie minua kokonaan mennessään. Vaikka kuinka yrittäisi olla reipas ja iloinen muiden edessä, sitä kuitenkin sisimmässä tuntee sen tuskan ja ikävän. Ja tarvitseeko minun sitten olla niin reipas, kuinka kauan saan surra lastani?!? Ei kai siihen oikeasti ole mitään vastausta. Jokainen meistä suree niin omalla tavallaan ja oman aikansa. Ikävä kun ei oikeasti varmasti ikinä hellitä. 

Minä niin kovasti olisin tahtonut tutustua omaan esikoiseeni paremmin. Tuntea hänen kosketuksen ihollani, nähdä hänen ensihymynsä ja kuunnella hänen itkuaan, lohduttaa häntä. Nähdä hänen opettelevan kannattelemaan päätään, kääntymään, ryömimään ja konttaamaan. Nähdä hänen oppivan kävelemään, kuulla hänen ensimmäiset jokeltelut, ensimmäiset sanat. Nähdä hänen ilonsa ja surunsa. Olla ja viettää aikaa esikoiseni kanssa, tehdä yhdessä perheenä kivoja asioita. Jään kaikesta paitsi esikoiseni kanssa. En vain voi vieläkään käsittää miksi näin kävi meille?!? Miksi, me olisimme rakastaneet täällä maan päällä häntä myös niin paljon. Kyllä me nytkin rakastamme Oliveria. Emme ole lopettaneet rakastamasta esikoistamme vaikka hän ei tänne maan päälle meidän kanssamme päässyt, mutta olisin halunnut hänelle sen osoittaa eri tavalla kuin nyt. Toiset ostavat lapsilleen kaupasta vaatteita ja vaippoja ja me ostamme kukkia lapsemme haudalle. Niin epäreilua!!! Vihan ja katkeruuden tunteita minulle ei oikeastaan ole kunnolla kuitenkaan tullut. Toivon niin todella, että ne tunteet jäisivät taka-alalle. Tietty jossain suhteessa katkeruuttakin minulla on, joitakin asioita kohtaan. Mutta pääsääntöisesti viha ja katkeruus ovat kuitenkin piilossa ja toivon, että ne voisivat myös siellä pysyä. 

Tänään kävimme poikamme haudalla ja siellä taas kyyneleet virtasi pitkin kasvojani. Tai niin on tapahtunut viime päivinä melkein joka kerta haudalla käydessä. En siellä juurikaan ole pystynyt käymään niin, ettei kyyneleet tipahtelisi. Siellä sen kuoleman todellisuuden aistii niin hyvin ja toisaalta tuntee taas olevan lähempänä omaa poikaansa. Sen lähemmäs häntä emme tällä hetkellä pääse. Oli ilo huomata, että siellä on muitakin käynyt Oliveria tapaamassa. On muitakin jotka surevat poikamme kuolemaa ja näin osoittavat myös meille Oliverin vanhemmille sen, että hän oli todellinen ihminen, todellinen poikamme, esikoisemme. Olisin tietenkin tahtonut, että Oliveria olisi kaikki saaneet tulla meille kotiin tapaamaan. Mutta kun emme saaneet itse päättää kuinka tässä elämässä käy. Emme saaneet päättää, että esikoisemme pääsisi elävänä luoksemme. Meidän on vain kestettävä tämä kohtalomme halusimme sitä tai emme. Oppia elämään ilman esikoistamme, jatkaa elämää eteenpäin ilman esikoistamme. Niin kamalaa ja karua, epäoikeudenmukaista. Olen vain miettinyt, että koska meidän, Oliverin vanhempien, elämä alkaa näyttää valoisammalta. Reilu kuukausi sitten luulimme, että elämämme valoisin aika alkaa ja olemme onnellinen perhe. Mutta miten yksi pieni hetki muuttaakin elämän ja elämän täyttääkin suuri suru, tuska ja ikävä.

4 kommenttia:

  1. <3 sitä se on, aaltoliikettä. Kun tuntuu, että on jo hieman helpompi olla, sitä taas putoaa. Pikkuhiljaa ei enää niin syvälle, pikkuhiljaa pääsee taas nopeammin ylös.

    Halaus <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin tälläistä se varmaan sitten vaan on seuraavat kuukaudet. Mutta nyt jotenkin vaan tuntuu jotenkin siltä ettei vain jaksaisi, mutta se on vain nyt jaksettava tämä suru käydä läpi ja kaikki sen vaiheet yksi kerrallaan.

      Halaus <3

      Poista
  2. Vastaan tähän nyt sairaanhoitajakoulutuksen pohjalta, sillä pystyn vain heikosti aavistamaan, mitä käyt juuri nyt läpi (eikä se varmastikaan ole lähelläkään oikeaa).
    Jokainen käy suruprosessinsa läpi omalla tavallaan ja siihen menee oma aikansa. Toinen pääsee nopeammin palaamaan ns. arkeen, toisella menee kauemmin. Yleisesti ihmiset sanovat että ensimmäinen vuosi on kaikista pahin, sillä se pitää sisällä kaiken, mitä olisi ensimmäistä kertaa koettu (äitien- ja isänpäivä, joulu, syntymäpäivä jne.). Ole armollinen itsellesi ja miehellesi, te molemmat työstätte tätä omalla tavallanne. Anna ajan tehdä tehtävänsä. Anna itsellesi myös lupa käydä läpi kaikki ne tunteet, jotka sinussa herää ja puhu niistä. Anna lupa huonommille ja paremmille päiville. Ikävä tuskin koskaan häviää, mutta sen kanssa oppii elämään.
    Mikäli sinusta tuntuu, ettet pärjää ilman ammattiapua, älä pelkää hakea sitä. Osa tarvitsee sitä, eikä se tee ihmisestä heikompaa. Tarkkaa aikaa en tosiaan pysty sanomaan, milloin pitäisi suruprosessi olla läpikäyty, mutta jos vielä puolen vuoden - vuoden jälkeen tuntuu siltä ettei pysty palaamaan arkeen, töihin, iloitsemaan mistään jne. niin sitten on syytä pyytää jo ammattiapua. Aikaisemminkin, mikäli suru on niin voimakas ettei pysty nukkumaan tai syömään. Ja huomaa, että toiselle ammattiapu on kirkollista (sielunhoito), toiselle puhumista terveydenhoitoalan ammattilaisen kanssa (ns. terapia), kolmas tarvitsee lääkitystä. Yksi tarvitsee apua vain hetken, toinen jopa kuukausia-vuoden.
    Oliveria ei tarvitse koskaan unohtaa ja häntä saat kaivata koko loppuelämäsi, mutta se ei estä sinua joku päivä olemasta iloinen, nauramasta, nauttimasta elämästä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllähän tässä täytyy armollinen olla itselleen ja miehelleni, jokaisen suruprosessi kun on niin erilainen ja kestää eri ajan. Eipä tässä auta muu kuin se aika.
      Lähete psykologille menee jokatapauksessa, aina kun näin käy. Joten ollaan ajateltu, että se yksi kerta ainakin käydään siellä ja sitten katsotaan miltä se tuntuu, haluammeko käydä useammin. Ja tosiaan neuvolaan saa aina soittaa kun siltä tuntuu ja pääsen edelleen siellä käymään ja keskustelemaan. Vielä ei kuitenkaan tunnu siltä, että tarvisi ammattiapua tai lääkkeitä. Minulle auttaa tämä kirjoittaminenkin jo paljon, kun saan asiat purettua ulos ja sanottua ääneen, niin jo tulee helpompi olo. Emmekä me Oliveria unohda koskaan, hän on aina meidän lapsemme. Ja varmasti ne iloisemmat ajat tulevat vielä ja osaamme taas nauttia uudestaan elämästämme.

      Poista