tiistai 23. heinäkuuta 2013

Kuusi viikkoa

Olemmeko me muuttuneet ihmisinä lapsemme kuoleman jälkeen?!?
Joillakin ihmisillä on sellainen käsitys tai ainakin minusta tuntuu, että heillä on sellainen käsitys, että me ollaan muututtu "kummajaisiksi" lapsemme kuoleman jälkeen. Mutta voi kertoa, että me ollaan edelleen ne samat ihmiset kuin ennen. Se mikä meissä on muuttunut on se, että me ollaan äiti ja isi. Ja suru on koko ajan läsnä, mutta silti pystymme tekemään arkisia asioita ihan normaalisti. Emmekä me koko ajan itke vaikka surullisia ollaan ja ikävä poikaamme kohtaan on suunnaton. Väsymystä ja hajamielisyyttä on ilmassa enemmän kuin ennen on ollut. Sen voi monet ystävätkin jotka ovat jutelleet minun kanssani huomata, sillä saatan kysyä jo kolmatta kertaa samaa asiaa ja tajuan kun vastausta aletaan kertomaan, että kyllähän mä hetki sitten sitä kysyinkin. Mutta se kai on ihan ymmärrettävää. Nukkuminenkin kun on sitä sun tätä, toisaaltaan nukun hyvin, mutta nukahtaminen kestää usein todella kauan ja unia kun näkee ihan valtavasti, niin eipä sitä aamulla tunne oloaan kovin virkeäksi. Lapsemme syntymästä tulee tänään kuluneeksi kuusi viikkoa. Viikot ovat tuntuneet tosi pitkiltä ja siitä on mielestäni ikuisuus kun lapseni oli sylissäni. Ja päivistä olen ihan sekaisin, onneksi on kalenteri josta voi tarkistaa mikä päivä on meneillään. Onneksi on se kalenteri, sillä ilman sitä unohdan kaikki asiat, tosin jos unohdan kirjoittaa kalenteriin muistettavat asiat niin ei se kalenteri auta siinä muistamisessa. Eikä vielä voi sanoa, että olisimme mitenkään toipuneet lapsemme kuolemasta, mutta emme kuitenkaan ole jääneet suruun liiaksi kiinni. Olemme realistisia ja ymmärrämme, että meidän on jatkettava elämäämmekin. Sillä mikään mitä teemme tai jätämme tekemättä ei tuo lastamme takaisin vaikka kuinka haluaisimme. Tuskin poikammekaan haluaa ettemme enää elä elämäämme normaalisti eteenpäin. Emme tietenkään unohda lastamme, hän on mielessämme koko ajan ja käymme edelleen haudalla päivittäin. Poikamme pysyy sydämessämme ikuisesti mukana. Mutta kuitenkin pystymme myös samalla elämään omaa eläämäämme eteenpäin, päivän kerrallaan, niin normaalisti kuin tässä tilanteessa pystyy. Siitä en tiedä onko meidän tapa oikea tapa surra lastamme vai ei. Siihenhän tuntuu olevaan jokaisella ohikulkevalla oma mielipide, miten sureminen tulisi hoitaa. Mutta minä toivon, että me saamme surra omaa lastamme niin kuin se on meille paras tapa, että mä en kyllä ala noudattamaan niitä kaikkia erinäisiä käskyjä vaan elän suruaikaani juuri niin kuin sen parhaaksi nään. Edelleen on huonoja hetkiä paljon, jolloin tuntuu, että olemme tippuneet syvälle kuoppaan josta ei vain pääse ylös. Mutta kuitenkin on hetkiä jolloin tuntuu, että olemme jo lähellä kuopan reunaa ja pääsemme vielä sieltä kuopasta pois, mutta emme vielä. Sillä on vielä monia asioita joita tulee käydä läpi ennen kuin koko surutyö on tehty loppuun. Ja pystyykö sitä koko surutyötä tekemään koskaan loppuun saakka vai kestääkö se surutyö elämämme loppuunsaakka. Tähän en tiedä vastausta. Mutta tiedän, että pahin suru helpottaa jossain vaiheessa ja ikävä jää päällimmäiseksi ja rakkaus omaa poikaa kohtaan on aina suuri. 

Pikkuhiljaa minun varmaan tarvisi jaksaa alkaa kirjoittamaan jotain muitakin postauksia tänne kuin aina surustani. Jotta te rakkaat lukijat, ettette kyllästyisi kirjoituksiini. Päällimmäisenä tietenkin kirjoitan näitä itselleni, mutta tiedän, että monet teistä odottaa uusia postauksia. Mutta kun ei meillä täällä niin kummallista tapahdu, eteenpäin mennään päivä kerrallaan ja tehdään asioita fiilisten mukaan. Mutta kyllä mä vielä postailen joskus jotain muutakin kuin tekstejä surustani. Mutta tällä hetkellä se vain on päällimmäisenä minulla ja niin suuri osa eläämääni. Minulla kun on niin kova ikävä enkelipoikaani, esikoistani.

8 kommenttia:

  1. Oikea tapa surra on juuri se tapa, joka on sinulle luontainen ja hyvä. Ei siinä kukaan voi neuvomaan alkaa, vaikka tietenkin voi omia kokemuksiaan jakaa. Jakamisen ja neuvomisen raja on vaan aika häilyvä...

    Blogihan kertoo sun elämästä ja nyt sun elämässä on surua, joten eiköhän me lukijat pärjätä, kunhan vain huolehdit itsestäsi :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin mäkin oon aatellut että se miten mä suren on oikea tapa mulle. Mut jokaisella "naapurintätillä" vaan tuntuu olevan niitä mielipiteitä mitä sit tarvis noudattaa... Mut mä kapinoin ja en noudata kuin omaa tapaani. ;)

      Kiitos Nadalna <3

      Poista
  2. Laura.. Te surette tosiaan sillä tavalla kuin teistä tuntuu oikeimmalta. En usko, että suremiseen on sitä yhtä ja ainoaa oikeaa tietä. Jokainen käy surutyönsä läpi omalla tavallaan. Niin minä olen ainakin oman surutyöni kanssa toiminut.

    Ja jos nämä "naapurintädit" eivät ole itse menettäneet lastaan tai ketään muuta itselleen tärkeää ja rakasta ihmistä, niin heillä ei ole kyllä minkäänlaista oikeutta tulla neuvomaan toisia surutyön läpikäymisessä. Paljon halauksia! <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos <3

      Yleensä sitä surun määrää ei niin ymmärrä jos menettää rakkaansa joka on jo iäkäs, koska siihen on osannut valmistautua, että niin käy jossain vaiheessa. Mutta kun rakas jonka menettää kuuluisi elää vielä vuosia, se suru on hyvin erilainen ja pidempikin ehkä. Ja jokaisella kun oma surutyö on omanlaisensa. <3

      Halauksia <3

      Poista
  3. Moi!

    Tosiaan, mä ainakin odotan aina näitä uusia päivityksiä. Nadalna sanoi sen hyvin, että tämähän on sun elämä, siitä me halutaan lukea. Teidän arjesta, olkoon se millaista tahansa.

    Nyt mä pohdin tässä sellasta, että tiedän äidin saavan pitää äitiyslomaa 4kk (jos muistan oikein), mutta mites isä?

    Onko multa mennyt ohi, mutta onko teillä jo hautakivi?

    -Anne

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Moikka!

      Ihanaa tietää, että jaksatte odottaa ja lukea mun postauksia. Vaikka nyt onkin tullut vähän harvemmin ja taidan jauhaa samaa asiaa aika lailla kaikissa teksteissä. <3

      Jep, äiti saa tuon äitiysloman, mutta isä ei saa pitää isyyslomaa, joten jos isä ei halua mennä heti töihin hänelle annetaan sairaslomaa. Minusta tämä asia on vähän väärin, koska ihan yhtälailla se isä lapsensa on menettänyt, niin mielestäni hänellekkin kuuluisi vaikka ainakin yksi viikko isyyslomaa. Mutta onneksi on mahdollista saada edes sairaslomaa.

      Ei meillä oo vielä hautakiveä, suunnitelmat olisi mulla kutakuinkin valmiina, mutta vielä pitäis pyydellä muutamasta paikkaa tarjous ja päättää mistä se tilataan. Tei ennen tilausta se pitää vielä hyväksyttää hautausmaatyöntekijällä, että sellaisen kiven kun haluaa saa sinne hautuumaalle viedä. Mutta asia kyllä tarvis hoitaa pikapuoliin, että saatais se ennen talvea vielä, kun kiveä ei saa pystyttää jos on maa jäässä. Eikä mulla oo hajuakaan kuinka kauan kiviliikkeillä menee siihen kiven tekemiseen aikaa.

      Poista
  4. Hei!
    Oli viimein pakko kirjoittaa, vaikka olenkin jonkin aikaa lueskellut tekstejäsi. Olen käynyt joskus kanssasi samaa yläastetta ja olemme jopa työskennelleet muutaman kuukauden samassa työpaikassa. Vaikka en koskaan ole oppinut tuntemaan sinua hirmuisen hyvin, olen aina aistinut sinussa suuren lämmön ja välittämisen, sellaisen lempeän "energian" joka valitettavan harvalta puuttuu.

    Olen valtavan pahoillani menetyksestäsi. Kukaan ei kuitenkaan vie sinulta niitä odotuksen hetkiä pois, jolloin olet saanut jo tuntea lapsesi. Ne jäävät sinuun aina. Olet äärimmäisen vahva, vaikka tällä hetkellä voit itse tuntea toisin. Sinä ja rakas poikasi olette ajatuksissani <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hei!
      Mukavaa kun jätit kommentin, on aina kiva kuulla, että joku jaksaa mun juttuja käydä lukemassa. Ihanaa kuulla, että olet saanut minusta tuollaisen kuvan, kiitos, lämmittää mieltäni kuulla kun minusta kerrotaan noin kauniisti.

      Onneksi kukaan ei pysty viemään minulta pois poikani muistoja, ne pysyy minun sydämessäni aina. <3

      Poista