torstai 9. lokakuuta 2014

Viime päiviltä...

Minulla on jo ollut parin viikon ajan itku tosi herkässä. Mieli on jotenkin rauhallinen ei ollenkaan sellainen ahdistava eikä masentava ja tunnen oloni onnelliseksi. Mutta silti monet tekstit, laulut ja ohjelmat tai tilanteet saavat silmä kulmiini kyyneleet esille. Onneksi on vielä sellaisiakin tv-ohjelmia ettei se kyynel oikeasti tule silmäkulmaan esim. salkkarit ei tosiaan saa itkua silmäkulmaan vaikka siellä olisi minkälaista tapahtumaa. Mutta sitten taas jokin muu lempisarjani voi saada kyyneleen silmäkulmaan vaikka siinä ei edes oikeastaan mitään surullista tapahtuisikaan. Jotkin blogitekstit joita lempiblogeissa olen käynyt lukemassa voi saada aikaan kunnon itkut. Laulut joiden sanoja alkaa oikein kuuntelmaan, saa helposti kyyneleen silmäkulmaan. Ja puhumattakaan tyttärestäni, hän on vielä ehkä se joka kaikista helpoiten saa kyyneleen tulemaan silmäkulmaani. 

Rakas esikoiseni ja minä, maaliskuussa 2013.




Eilen illalla tyttäreni nukahti syliini, niin kuin monesti iltaisin iltatorkuilleen. Tälle äidille tuli siinä sitten taas itku. Voi miten suloinen hän onkaan. Miten paljosta olen taas jäänyt paitsi esikoisen kohdalla. Pikkusiskon herätessä ne ihanat hymyt saavat myös tämän äidin hyvinkin tunteelliseksi. Välillä mietin miten ihanaa olisikaan kun esikoinen istuisi toisella puolella kainalossa ja pikkusisko sylissä ja me oltaisiin vaan me kolme siinä ja nauttisimme olostamme. Joo otettaisiin me isikin mukaan, jos hän ei olisi juuri silloin töissä. 



Tänään perhekerhossa laulettiin muskarissa erästä sylissä laulua. Siinä laulettiin jotain sylissä olemisesta ja siitä että siinä on turvallista läpi elämän tai jotain sellaista. Tällä äidillä meni sanat vähän ohi, kun sai pidätellä itkua. Miten se toikin niin esikoisen mieleen. Miten niin mielelläni olisin esikoisen ja pikkusiskon pitänyt samaan aikaan sylissäni siinä muskarihetkessä ja juuri sen laulun aikana ja rutistanut lujaa lapseni omaan syliin toki en liian lujaa. Katsoin vieressä olevia äitejä, miten heidän hymynsä olikin niin aitoja niin läsnä olevia. Mutta miten tunnenkin niin usein omasta hymystä tulevan edelleenkin läpi myös surun, enkä saa tunnetta että olisin läsnä kokonaan. Aloin siinä hetkessä miettimään miten se onkin niin epäreilua pikkusiskoa kohtaan kun hänen äitinsä on aina vähän surullinen ei koskaan kokonaan läsnä vaikka kuinka yrittäisi. Ja miten epäreilua se onkin, että hän saa osaksi usein äidin kyyneleet. Tilanteissa joissa tunnen hyvin suurta rakkautta ja ylpeyttä tyttärestäni voin samaan aikaan tuntea hyvin suurta ikävää, surua ja epäoikeudenmukaisuutta esikoistani kohtaan. Tänään aloin miettiä, että kärsiikö tyttäreni jossain määrin tästä tai tuleeko hänelle jossain määrin surullinen olo äitinsä puolesta. Voiko hän aistia samalla äidin rakkauden mutta myös sen surun. Aloin miettiä että on hyvin surullista pikkusiskon puolesta, että juuri hän joutuu kokemaan asioita joita muut ei välttämättä joudu. Pikkusisko on hyvin toivottu ja rakastettu lapsi, mutta silti hän joutuu välillä osaksi äidin surullisuuteen. 


Aloin myös pohtia kuinka monen lapsen elämän olen vetänyt mukaan siihen elämän realiteettiin, mihin ei koskaan mielestäni kenenkään kuuluisi joutua. Eli kokemaan vauvan kuoleman. Tässä eräs tuttu kuusivuotias sanoin kesken leikkien minulle, että oli hyvin harmillista kun minun ensimmäisen vauvan piti kuolla. Tämä oli samalla hyvin surullista, mutta samalla tunsin ylpeän äidin tunteen. Ihanaa kuulla, että minun vauvani oli hyvin tärkeä, mutta on hyvin surullista kun lapsi joutuu kokemaan ja käsittelemään vauvan kuolemaa. Kuinka monen pienen lapsen elämään olen tämän tuonut mukanani, välillä tulen tästäkin niin surulliseksi. Mutta koska asioille en itse ole mitään voinut niin en mitenkään ole tätä voinut estää. Voin kertoa, ettei ole kuolleen lapsen äitinä olokaan aina niin helppoa. Vaikka täytyy myöntää, että tämä reilu vuosi on auttanut surussa jo hyvin paljon eteenpäin. Vaikka kyllä se musta möykky tuolla sydämessä painaa aika tavalla ja se itku tulee hyvin herkästi.

Olen myös viime päivinä miettinyt sitä miten epäreilua on se, että monet asiat pikkusiskon raskausajassa ja syntymässä, ovat jotenkin unohtuneet mielestäni. Muistan esikoisen raskauden ja syntymän hyvin. Onko se sitten niin, että esikoisen muistaa siksi kun se on se ensimmäinen vai siksi, että se on niin erilainen. Olenko suruni takia unohtanut suurimman osan pikkusiskon raskausajalta ja syntymästä, koska en ole pystynyt kaikkea rekisteröimään mieleeni. Minua itseäni surettaa se, että saatan sekoittaa välillä isoveljen ja pikkusiskon raskaudet. Haluaisin niin muistaa molemmat raskaudet ominaan.Mutta eipähän tällä mielelle ja muistille mitään voi. Täytyy nyt vain yrittää muistaa tallettaa ne kaikki tärkeät asiat muistiin, jotten enää unohtaisi.Minulla on yksi vihko johon kirjoitan muistiin asioita pikkusiskosta, jotta voin siihen palata kun minusta siltä tuntuu. Voi kunpa olisin niin tehnyt jo raskausaikanakin. Mutta se on tietenkin helppo sanoa näin jälkikäteen ja jossitella.

6 kommenttia:

  1. Virtuaalihalaus täältä Laura alati jatkuvaan aallokkoon <3 Onneksi tyyntäkin on jo usein

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Turnip ja halaus sinulle myös <3 Onneksi tyyntä on jo useammin kuin aallokkoja, myrskyjä harvoin. Viime päivinä vaan henkinen väsymys on ollut aika uuvuttava, no kaippa se taas tästä.

      Poista
  2. Mä luulen, että vaikka esikoinen olisikin täällä meidän kanssa niin raskaudet oli kuitenkin niin lähekkäin, että väkisinkin unohtuisi tai menisi sekaisin, että mikä kuuluin mihin raskauteen. Voin vaan kuvitella tunteesi, mutta luulen, että se ensimmäinen raskaus joka tapauksessa jää paremmin mieleen. Ja sulla vielä erityisesti meni niin sumussa se aika. <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Se on totta, nämä raskaudet olivat niin lähekkäin, että menee varmasti myös siksi sekaisin. Mutta onhan se esikoisen odotus jotain niin erilaista kuin toisen odottaminen, ainutlaatuista. <3

      Poista
  3. Surullista lukea noin surullisia pohdintoja, vaikka niitä käsitteletkin varmasti paljon! Se, että pikkusisko vaistoaisi sinun olevan surullinen ja itkuinen, ei tarkoita kuitenkaan pelkkää huonoa. Hän oppii esimerkistä sen, että tunteita saa olla ja ne saa tuoda esille. Ja että niistä tunteista pitää puhua. Se taito puuttuu monelta! Ja se, että olet kokenut menetyksen ennen siskoa, uskon, että tekee sinusta niin paljon paremman ja aidomman äidin lapsellesi kuin moni muu tulee koskaan olemaan! <3 Olet edelleen usein ajatuksissa!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Viime hetkinä vähemmän kuin viime vuonna pohdintani on surullisia, mutta kyllä sitä saa käsitellä tunteitaan ihan eri lailla joka päivä kuin koskaan olisin kuvitellut tekeväni. Niin paljon vaan lapsen kuolema muuttaa omaa sisäistä oloa. Niin ihanasta taas kirjoitat, ihan itku silmässä luin tämän kommentin. Toivon että osaan tyttärelleni opettaa, että tunteistakin on sallittua puhua ja ne saa tuoda esille. Tosin itsekin aika usein vain kirjoitan niistä, liian harvoin tulee sanottua ääneen. Ja sitten kun olen oikein pohjalla ja en jaksa taistella enää sitä surua ja pelkoa vastaan, monet hämmästyvät etten olekaan niin vahva miltä näytän. Toivon että tosiaan olisin aito ja paras äiti lapselleni ja sellainen josta hän oikeasti tykkää vielä aikuisenakin. <3 Tällä hetkellä ainakin tyttäreni tykkää äidistään, tänään viimeksi hän niin lujasti halasi sylissä ja hymy oli niin suuri kun pääsi syliini. Miten vauvatkin osaa oikeasti halata, Olivia välillä laittaa kädet kaulan ympärille kun häntä halataan. Toki ei hän vielä ilman aikuisen apua pysty halaamaan. ;) Kaikkea hyvää teidän koko perheelle Jen <3

      Poista