Syksy

Syksy on todellakin tullut, sen huomaa kylmenevästä ilmasta ja yöpakkasista. Sekä kaikista niistä upeista väreistä mitä tuolla ulkona on. Olen jo kauan tykännyt syksystä. Ihanaa kun voi laittaa lämpimät vaatteet päälle ja villasukat jalkaan, tulematta itselle liian kuuma. Ulkona on ihanan raikas ilma hengittää. 

Tämä syksy on erilainen, tämän syksyn piti olla erilainen. Tämän syksyn piti olla pitkiin aikoihin paras syksy, mutta tästä syksystä on tullut synkin syksy pitkään aikaan. Oma jaksamiseni vaihtelee hirveästi päivien mukaan. Välillä jaksaa vaikka mitä ja taas välillä olo on sellainen, ettei mikään huvita ja mitään ei jaksaisi. 

Omaan jaksamiseen auttaa uusi ystäväni, joka on minulle erittäin rakas ja tärkeä. Ilman tätä uutta ystävyyttä ei tätä synkkää ja surullista elämänvaihetta jaksaisi näin hyvin. On joku jonka kanssa puhua lapsensa menetyksestä, niin että se toinen tosiaan tietää mitä se on. Ja samalla voidaan sanoa ääneen ne kaikki hassuimmatkin ajatukset, jotka ovat tulleet tämän kohtukuoleman myötä. Onneksemme me olemme hyvin samanlaiset, ihan niin kuin oltaisiin aina tunnettu. Viime tiistaina nähtiin ja mentiin yhdessä puolukkaan. Vaikka puolukkasato jäi melko köyhäksi, niin omaan jaksamiseen sai taas paljon lisää. Sain ystävältäni tuliaisen. Terraviivan kauniin sisustuslaatan. Teksti on niin sopiva meidän lapsillemme. Ajattelin, että voisin viedä sen haudalle, mutta en raaski viedä nyt, koska talvi on tulossa ja tulee kylmät ilmat ja lunta, ettei se sitten vain mene halki tai mitään muuta kummallista tapahdu. Mutta keväällä voisi asiaa miettiä uudestaan ja viedä sen sinne. Mutta nyt se saa olla Oliverin kuvan vieressä olohuoneen pöydällä. (Otin kuvan siis laatasta eripaikassa kuin missä sitä pidän.) Tosin sopisi se tuohon tauluhyllyllekkin, jossa Oliverin pupusoittorasia ja pipo ovat.

Ulkokuori

Ulkokuori voi joskus niin sanotusti pettää. Pettää ihmisen luulemaan jotakin muuta kuin se on sisältä päin. Valitettavasti niin usein tässä viime aikoina olen joutunut tähän törmäämään. Sillä vaikka minä kuljen ihmistenilmoilla normaalin näköisenä, niin ei se sitä tarkoita ettei sydämeni huutaisi tuskaansa ja ikäväänsä. Vaikka käyn jumpassa, kaupassa, ystävien luona ym.. niin en minä silti ole unohtanut poikaani tai lakannut suremasta häntä. Mutta en minä vain ole sellainen ihminen, että lähtisin itku kurkussa jumppaan tai kauppaan. Jos lähden haluan lähteä sinne sen näköisenä kuin normaalistikin, toki mustia silmän alusia ja alakuloista ilmettä ei oikein pysty peittelemään. Mutta jos minulla on heikko hetki, enkä pysty kyyneleitä välttämään jo silloin kun kotoa tulisi lähteä niin en minä silloin lähde minnekkään. Sille ei tietenkään pysty mitään jos jossakin tilanteessa vain se itku tulee, kun sitä ei vain pysty kokonaan kontroilloimaan. Mutta lähtökohtana kuitenkin on se, että haluan näyttää normaalilta kun olen jossakin jossa on paljon ihmisiä. Ja sitten tämä tietenkin johtaa siihen, että monet ihmiset luulevat minun olevan vahvempi kuin olen tai jo niin sanotusti päässyt yli lapseni kuolemasta.Mutta voiko lapsensa kuolemasta päästä koskaan yli tai voiko sitä koskaan hyväksyä? Siihen en usko, mutta uskon surun tulevan kevyemmäksi ajan kuluessa tai ainakin toivon niin. Tietty on asioita joita mielelläni sovin ja teen vaikka en kaikista vahvin olekaan, mutta niihin asioihin pystyy tsemppaamaan itsensä etukäteen. Kuitenkin tahdon elää mahdollisimman normaalia arkea mitä voi surun kanssa elää. Mutta kuitenkin välillä on pysähdyttävä miettimään omaa jaksamista. Ja toivon, tietenkin että kaikki uskaltavat pyytää ja kysyä asioita minulta, kyllä minä sitten vastaan jos en jaksa tai pysty tekemään. Sillä en sovi mitään mitä en halua tehdä tai jaksa tehdä. 

Tänään vietetään kuolleiden lasten muistopäivää. Tänäänkin sytytän kynttilän rakkaalle esikoiselleni, Oliverille. Sekä muille tärkeille lapsille, jotka ovat aivan liian aikaisin joutuneet lähtemään taivaan kotiin.

Willow tree

Siskoni tilasi meille surunvalittelu lahjaksi willow treen our gift patsaan. 

Firmasta josta siskoni tilasi sen sai suoraan tilattua meille kotiin. Muuten kaikki meni tosi hyvin, mutta kahden viikon toimitusaika muuttuikin 2,5 kuukauden toimitusajaksi. Ja siskoni sai tehdä töitä sen eteen, että se lähetettiin meille. Onneksi kyseessä oli siskolleni tuttu ihminen, jolle hän sen lähetti koska jos ajatus on lähettää surunvalituksena patsas ja toimitus on 2,5 kuukautta niin idea menee aika mönkään. Itse tiesin, että meille on tämä tulossa ja siskoni on muutenkin osoittanut meille surunvalittelunsa. Mutta kyllä häntä silti harmitti kun toimitus kesti niin kauan. Mutta nyt on kaikki hyvin ja Oliverin kuva,- jalan- ja kädenjälkikehyksen vieressä komeilee perhe patsas.

3 kk

Tänään tulee kuluneeksi Oliverin syntymästä kolme kuukautta. 

Minulla on enää kuukausi äitiyslomaa ja sitten alkaisi työt. Olen käynytkin jo "tutustumassa" päiväkotiin ja ensi viikolla olisi taas tarkoitus mennä käymään. Jos lapsetkin käy tutustumassa hoitopaikkaan niin kyllähän minunkin täytyy käydä työpaikkaan. Tosiasissaha siis päiväkoti on minulle tuttu ja aikuiset siellä ovat tuttuja, mutta lähinnä käyn totuttelemassa itseäni olemaan ison lapsijoukon keskellä oman menetykseni jälkeen.

 

Äidillä on kova ikävä esikoistaan. Suru on muuttunut pikku hiljaa helpommaksi ja hyviä päiviä on enemmän. Mutta kun se suru ja ikävä iskee kunnolla, se kuoppa tuntuu syvemmältä kuin aikaisemmin, toki sieltä pääsee helpommin ylös kuin ennen. Mutta eihän se ikävä koskaan lähdekään kokonaan pois, päivä päivältä muuttaa muotoaan.