Vuosi sitten

Vuosi sitten oli yksi elämäni raskaimmista päivistä. Saatoimme rakkaan esikoisemme hänen viimeiselle matkalleen, haudan lepoon. En tällä hetkellä muista kyseisestä päivästä kuin palasia. Muistan haudan siunaustilaisuudesta pätkiä sekä muistan kun haahuilin kotona muistotilaisuuden aikana, enkä pystynyt keskittymään mihinkään. Äitini ja siskoni onneksi hoitivat kahvittelun, muuten varmasti kaikki olisivat jääneet ilman kahvia. 

Miten kamalaa se onkaan haudata oma lapsi. Miten kamalalta se tuntuu vieläkin vuoden päästä. Mutta silti olen antanut itselleni luvan jatkaa elämää. Niin poikanikin olisi varmasti halunnut. Itsesäälissä rypeminen ei kuitenkaan auta mitään tässä asiassa. Enkä jaksa surkutella kohtaloani muille koko ajan ääneen, tahdon kuitenkin jatkaa elämääni niin normaalisti kuin vain voi. Tietenkään unohtamatta esikoistani. Mutta tahdon hänestä puhua rakkaudella enkä tahdo hänen muistoaan mustata omalla surkuttelulla. Toki toisinaan itsesääliinkin taipuu ja ajattelee monesta asiasta, että mieti minä olen joutunut hautaamaan lapseni, niin raskasta asiaa tuskin muuta on maailmassa. Vaikka monia raskaita asioita onkin, niin itse koen, että rankinta on kuitenkin se kun menettää sen oman rakkaan lapsensa. 

Nyt kun tyttö on ollut reilun kuukauden täällä meidän kanssamme, sitä on ymmärtänyt mistä kaikesta sitä on jäänyt paitsi. Kaikki ne hymyt ja ne asiat mitä noin pienellä ihmisen alulla näkee. Ne hymyt ja katseet. Ja se ihana tuhina ja kuinka kaunis se vauva onkaan kun hän nukkuu. Onhan sanottu, että nukkuva lapsi täyttää koko huoneen. Nyt tajuan oikeasti, mitä kaikkea menetin esikoiseni kanssa. 

Löysin kerran runon nettiä selaessani ja se sopii omiinkiin mietteisiini todella hyvin.Tahtoisin juuri näin rakkaalle esikoisellenikin sanoa.

Tässä se runo:

Vain hetken sinut tuntea vatsassani sain, en enempää, sen hetken vain. Täällä äidillä ja isällä sinua kova ikävä on, meidän surumme rauhaton, lohduton. Mutta luona Jumalan, taivaassa siellä, saat katsella äitiä ja isää elämän tiellä. Sinut vielä syliini sulkea saan, ja siinä pitää ainiaan. Siis odota rakkahin äitiä, isää siellä, me kohtaamme vielä taivahan tiellä.