Tärkeää vauvalle, tärkeää äidille

Nimittäin se kuuluisa imetys. Kirjoitin pikkuisosiskon kohdalla jo mun imetys jutuista, löytyy täältä. Silloin maitoa ei minulla riittänyt niin kauan kuin olisin halunnut ja jouduin turvautumaan pulloon. Häpesin välillä syöttää julkisilla paikoilla lastani, koska se pullo nyt vaan on välillä ihan kamala asia joillekkin tai siitä on ehkä tehty sellainen. Tai minusta tuntuu, että siitä on tehty asia jota ei nyt vaan saisi antaa lapselle, koska pitää imettää. Pikkuisosiskon aikaan minusta tuntui, että imetys oli muutenkin kaikessa pinnalla somessa, lehdissä ja tv:ssä. Ja vain imetys oli tietty se paras ratkaisu vauvan ruokintaan. 

Nyt pikkusiskon ollessa 8,5 kuukautta minulla tulee edelleen maitoa ja imetän edelleen. Toki tunnustan, että myös korviketta on silloin tällöin saanut, jotta minullakkin on ollut mahdollisuus poistua kotoa pieniksi hetkiksi. Voin vain sanoa, että kyllähän musta on nyt tuntunut hyvälle kun olen "onnistunut" imetyksessä. Mutta kuitenkin minä itse uskon, että imetykseen vaikuttaa paljon enemmän asioita kuin vain äidin oma halu imettämiseen. Mitenkään en voi olla varma asiasta joten mitään faktatietoa en tässä kirjoita. Vain omaa kokemustani. 

Pikkuisosiskon kohdalla olin alle vuosi sitten syönyt maidon nousun estämis lääkkeen, jotta maitoa ei alkaisi tulemaan esikoisen kohdalla. Pikkuisosisko söi kolmen neljän tunnin välein, mutta ei koskaan viihtynyt rinnalla kauempaa kuin syömisen. Suuttui jos väkisin tyrkytti tai yrittii lohduttaa tissillä. Rintaraivareista selvittiin. Mutta sitten oltiinkin itkuisia vajaan viikon ja kun sai pullosta maitoa itkut loppui siihen. Reilun parin viikon ajan yritin imettää ja antaa lisämaitoa molempia, toimi hetken, mutta ei sitä maitoa vaan tullut minulta. Kun päädyttiin antamaan vain pullosta ei minun rintani olleet koskaan sen jälkeen arat tai sen oloisetkaan että olisin lopettanut imettämisen, eli sitä maitoa ei vain enää noussut rintoihin. 

Pikkusisko taas on alusta saakka viihtynyt rinnalla pitkiä aikoja ja ensimmäisinä kuukausina nukkui välillä tissi suussa ja lohdutukseenkin on käynyt. Ja nyt vaikka 8,5 kuukauden iässä imetän epäsäännöllisin ajoin, maitoa tulee ja välillä liikaakin. Eikä tulisi kuuloonkaan että siirryttäisiin vain pelkkään pulloon, sillä minä en kestäisi sitä kipua tisseissä. 

Itse uskon, että siihen imettämiseen tosiaan vaikuttaa muutkin asiat kuin äidin oma halu siihen. Uskon, että erilaiset lääkkeet voivat vaikuttaa vielä pitkän ajankin kuluttua. Sekä se miten vauva itse edesauttaa asiaa, viihtyykö tissillä vai ei. Sekä oma stressitila ja kaikki muut asiat mitkä nyt vaan vaikuttaa äidin tunteisiin. Sekä kaikki vaan ei pysty vaikka haluaisi syystä tai toisesta. 

Itse olisin toivonut pikkuisosiskon kohdalla, etten olisi tuntenut häpeää pullosta. Toivoisin ettei kukaan katso kieroon äitiä joka syöttää lastaan, syöttää se sitä mistä tahansa. Se äiti vaan pitää huolta omasta rakkaasta lapsestaan. <3

Tää olis nyt niinku neljä vee!!!

Neljä vuotta sitten aloin kirjoittaa karusellikotia, siis NELJÄ vuotta sitten. Miten siitä muka on niin pitkä aika, mutta toisaalta niin lyhyt. 

Blogista ei tullut sitä mitä piti, mutta kyllä täällä vissiin joku käy näitä juttuja lukemassa ja on käynyt koko tän neljän vuoden ajan. :D 

Kiitos <3

Mun piti alkuvuoden jälkeen aloittaa kirjoittaa vaikka ja mitä mistä mä tahtoisin kirjoittaa, mutta sitten mä taas aina mietin et mitä mä oikeen haluun avautuu tänne kaikesta. No voin kertoo hei, etten mä ihan kaikkea kerro. Mut silti välillä raotan sitä sisintäni teillekkin. Kai se sit on ihan ok, ainakin välillä. :) 

Mulla on vaan tällä hetkellä teknisiä ongelmia mun kuvien kanssa ja siks muutama postaus jonka olisin halunut tehdä roikkuu edelleen tekemättä. No mutta jospa mä saisin tän asian korjattua jossain vaiheessa. Paitsi ensi viikolla alkaa taas ihanat kiireet, kun Silverjunglen kevät/kesä mallisto julkaistaan ja mä pääsen esitteleen niitä taas ihanille tyypeille. <3 

Uusi vuosi, uudet jutut

Uusi vuosi on vaihtunut. Mutta enpä mä varmaan uusia juttuja voi luvata, samaa vanhaa taidan edelleen jauhaa. :D 

Kun vuosi vaihtui mulla oli vaikka kuinka monta postausideaa ja uusi innostus tätä blogia kohtaan. Silti toisena päivänä tätä uutta vuotta ihmettelin miksi mulla on olo etten jaksa yhtään mitään en kertakaikkiaan mitään. No siihen selvisi syy kuumemittarilla, kuumettahan se oli. Hassua mulla kun yleensä kuume ei nouse niin nyt nousi. Mutta mikä kivointa on ollut niin mitään nuhaa ei samaan aikaan ollut, joten paljon siedettävämpi. Nyt olo alkaa onneksi jo pikkuhiljaa normalisoitua. 

Olen tässä pitkällä ajalla postaushiljaisuus ajalla, miettinyt pääni puhki. Jatkanko vai en. Ikuisuus kysymys mun blogin kohdalla. En pysty päästämään irti tästä. Kohta tulee neljä vuotta kun aloitin täällä karusellikodissa bloggaamisen ja tästä piti tulla sellainen ihana odotus sekä vauva-arki blogi. Sellaista ei silloin tullut tai odotusajalta hetken, mutta sen jälkeen kaikki muuttui. Halusin jatkaa ja olla avoin kohtukuolemasta. Olen saanut palautetta monelta, siitä että olen jakanut kaikki tunteeni ja ajatukseni tänne sekä yhden todella tärkeän ystävän. Kiitos palautteista ja kiitos sinulle rakas ystävä ystävyydestäsi, oot tärkeä vaikka ei kauhean usein nähdäkään. <3 

Ajattelin, toisen raskauden aikana tästä tulevan vihdoin se ihana vauva-arkinen blogi, sitä se toisaalta ehkä vähän on ollut, mutta silti taas ei. Sitten olenkin tainnut kirjoitella vähän milloin sattuu ja mitä sattuu. En tiedä miksi on niin vaikeaa välillä kirjoittaa tavallista arki jutuista tänne, vaikka kuinka haluaisi. 

Nyt ajattelin kun vuosi vaihtuu ja silloinhan kuuluu aina niitä lupauksia tehdä, niin tehdään sitten.

Haluan tänä vuonna olla armollisempi itselleni. Haluan, että nautin kaikesta täydestä sydämestä ja teen asiat niinkuin itsestäni tuntuu parhaalta. Haluan olla sellaisten ihmisten kanssa tekemisissä, jotka hyväksyvät minut sellaisena kuin olen, eivätkä tuomitse tai muuten henkisesti satuta koko ajan. Toivon, että pala kerrallaan minusta kasvaisi parempi henkisesti voiva ihminen. 

p.s. Jatketaan täällä ihan samalla sekametelisopalla niin kuin ennenkin, seuraa jos tykkäät jutuista ja kommenttejakin saa mielellään jättää tai sähköpostia laittaa. 

Ja tosi hyvää, ihanaa, onnellista ja rakkauden täyteistä Suomen juhlavuotta kaikille! 

Ihanista ihanin raskas syksy

Syksy on ollut hyvin ihanaa aikaa, mutta samalla myös todella raskas minulle. Lapseni ovat aivan ihania, eikä syksyni heidän takiaan olekaan ollut raskas. Olen joskus vähän, no tai vähän enemmänkin ankara itselleni enkä aina haluaisi tunnustaa tai antaa itselleni periksi, sitä tosi asiaa että masennus meinaa viedä mukanaan. Haluan vain näyttää ulkopuolisille, että kaikki on oikein hyvin.

Uuden vauvan syntymä toi mukanaan mieleen esikoisen menetyksen ja toi samalla pintaan ne kaikki asiat mitä olen menettänyt hänen kanssaan. Samalla kun nuuskuttelen ihanaa vauvaa, toinen puoli sydämestä huutaa ikävää ja surua. Se ei välttämättä näy päälle päin ja näin ollen monetkaan eivät ehkä ole ymmärtäneet, etten tänä syksynä ole jaksanut kaikista asioista pitää huolta. Olen yrittänyt antaa itselleni anteeksi etten vaan jaksa kaikkea, ja luvan nauttia niistä asioista jotka koen itselleni tärkeäksi. Välillä onnistuen, välillä epäonnistuen. 

Kun oma mieli ei pysy hyvänä ja vähän masentaa, toinen puoli huutaa älä välitä muista, ota itsellesi aikaa. Mutta kun ne muiden ihmisten mielipiteet ja kommentit satuttaa, menee sitä itse taas syvemmälle siihen kuoppaan ja ääretön uupumus valtaa mielen. Juuri kun olet ajatellut, että kaikki on hyvin tulee uusi pommi joka horjuttaa koko hyvän äitiyden olon, niin voin sanoa että kyllä olin taas syvällä kuopassa. Muutaman päivän päästä kun taas sanotaankin että kaikki on hyvin, mietit, miksi ihmeessä oman mielen piti järkkyä niin paljon, vaikka äitinä tiesin kaiken olevan kunnossa. 

Esikoisen menettämisen jälkeen olen huomannut, että voin masentua hetkeksi aivan pienimmistäkin asioista, sellaisistakin kun tiedän että voisi antaa mennä toisesta korvasta saman tein ulos. Mutta kun sitä mielentasapainoa ei ole saanut tasapainoon suuren menetyksen jälkeen, on se vaan vissiin koottava pala palalta takaisin. Ehkä jonakin päivänä olen taas niin vahva, etten ota itseeni niin pienistä asioista ja voin unohtaa ne murehtimatta ja miettimättä liikaa. Elämästä tulisi kuitenkin nauttia joka päivä niin kuin se olisi viimeinen. 

Tällä hetkellä tuntuu taas paremmalta, mutta koskaan ei tiedä mitä nurkan takana odottaa. 

Tänä syksynä olen löytänyt uudestaan liikunnan ilon ja täytyy sanoa, että jos sitä ei olisi, en olisi edes näin vahva nyt, mitä olen. Kiitos kuuluu yhdelle rakkaista ystävistä, joka viikko toisensa jälkeen kannustaa lähtemään mukaan jumppiin tai lenkille. Joka myös kyllä saa aika useasti olla terapeuttina minulle. Toivon että osaan olla tarvittaessa tukena omille ystävilleni.